II.
— Ei kai täällä käynyt varkaita yöllä? kysyi miniä tullessaan aamulla tupaan. — Luulin kuulleeni askelia ja puhetta ja aioin nousta katsomaan, mutta olin liian väsyksissä. Taisi muuten ollakin unta kaikki tyynni.
— Untako —, sanoi Mari, joka oli jo kauan puuhaillut takan ääressä. — Ei, minun sinä kuulit liikkuvan. Sain maata koko yön valveilla selkäsärkyni takia, ja siinä tuli niin nälkä, että piti mennä porstuakammiosta hakemaan syötävää.
— Niinkö, vastasi miniä vain, ja Mari kuuli äänestä, että asia oli sillä selvä. Fredrik ja Ernfred eivät olleet huomanneet mitään.
— Te miehet nukutte kuin porsaat — Mari yritti laskea leikkiä —, voisi varastaa sänkyvaatteet aitanne ja te vain kääntäisitte kylkeä. Minä tunnen teidät, minä.
Ja hän kaatoi heidän kahvikuppinsa täpö täyteen.
Yksi kohta oli totta siinä, mitä hän oli miniälleen sanonut: hän ei ollut tosiaankaan saanut unta silmiinsä koko yönä. Ja se oli tärkeä seikka, sillä ellei hän olisi varmasti tietänyt valvoneensa ilman pienintäkään keskeytystä, niin hän olisi melkein pitänyt yön suurta tapahtumaa vilkkaana unena, tosielämän kaltaisena unena. Niin käsittämättömältä, niin äärettömän epätodennäköiseltä kaikki tuntui nyt kirkkaassa päivänpaisteessa. Tuolla — tuolla ulkona nurmella Albin oli siis seisonut joku tunti sitten, istunut penkillä hänen vieressään ja sammuttanut nälkäänsä, Albin, hänen poikansa, jonka kuolemasta oli oltu varmat toista vuotta, niin että siihen ajatukseen oli jo aivan totuttu.
Hän teki asiaa porstuakammioon. Aivan niin, yksi reikäleipä oli poissa, ja sekä maidosta että voista oli otettu. Tietysti, hänhän itse oli — Ja kuitenkin! Oliko mahdollista, että Albin kuljeskeli nyt metsissä muutaman pyssynkantaman päässä, ja että hän, Mari, vielä tänä iltana sai tavata hänet Grindaksen ladon luona Takaniityllä?
Oli, se oli mahdollista. Eikä ainoastaan mahdollista, vaan pikemmin välttämätöntä, koska hän oli antanut lupauksensa hädänalaiselle. Hänen täytyi valita ne ruokatavarat, joita vailla hän saattoi olla, hänen täytyi pitää silmällä Fredrikin tupakkamassia ja katsoa, missä hänen oli tapana täyttää sitä. Ja ennen kaikkea hänen tuli keksiä uskottava tekosyy, jonka nojalla saattoi viipyä poissa pitkän aikaa illallisen jälkeen.
Kaikki nämä vaikeudet olisivat tietysti olleet ilman muuta voitetut, jos hän olisi kertonut asian miehelleen ja pojalleen. Edellyttäen nimittäin, että nämä olisivat tahtoneet hänen laillaan auttaa ja tukea Albinia kaikesta siitä huolimatta, mistä he saattoivat häntä moittia, kaikesta siitä huolimatta, mikä erotti kunnialliset miehet murhaajasta. Sillä edellytyksellä, niin. Ja tätä miettiessään Mari saattoi kesken työtään unohtua katselemaan miestänsä niinkuin katselemme muukalaista, jonka aikeet meidän täytyy millä hinnalla hyvänsä saada selville. Monta kertaa hän mielessään sommitteli sanoja tavalla jos toisellakin, muovaili niitä ajatuksissaan niin viisaasti kuin suinkin, mutta aina ne jäivät lausumatta. Syvällä Fredrikin silmissä oli jotakin jota hän ei kuolemakseen tohtinut houkutella esiin ilman kovinta pakkoa — ja varsinaista pakkoa ei hänen mielestään ainakaan vielä ollut olemassa. Fredrik voi yhtä hyvin saada tietää sen joskus toiste, hän ajatteli. Sanon sen illalla, kun minulla on vasu valmiina käsivarrella. Ei kai hän lähde juoksemaan jälkeeni maantielle, ja kun tulen kotiin, on hän varmaan jo melkoisesti rauhoittunut. Sitten voimme puhua asiasta hiljaa ja ymmärtäväisesti ja päättää, miten on vastedes meneteltävä.
Mari sai askareensa sujumaan melkein entiseen tapaan. Aamiainen valmistui oikeaan aikaan, elukat saivat mitä niiden tuli saada, päivällistä vastaan ei ollut muistuttamista, ja samoin kaikki muu meni niinkuin pitikin. Mari tosin istui ääneti lautasensa ylitse kumartuneena, mutta eihän nyt enää sanottavasti huomattu, olivatko toiset vaiti vai äänessä, sen jälkeen kuin puhelias miniä oli tullut taloon. Hän sekä kyseli että vastaili omiin kysymyksiinsä.
Iltapäivällä Mari tyyntyi kokonaan, sisällisestikin. Hän tiesi jo minkä syyn nojalla hän saattoi lähteä liikkeelle ruokatavaroineen ihan kaikkien nähden, ellei sitä ennen saisi rohkeutta ilmaista heille totuutta.
Ja se rohkeus jäikin tulematta. Tarkkaavasti hän katseli miestään ja poikaansa, eikä puhuminen tuntunut hänestä vähääkään helpommalta nyt kuin aamulla. Ei vähääkään.
— Onko kellään asiaa Räfsbackaan? hän kysyi aivan luontevasti, kun astiainpesu illalla oli päättynyt. — Muistui tässä mieleeni se kaupunkilaisperhe, joka on vuokrannut Kuggaksen huvilan, lupasin näet kerran tuoda sille rouvalle munia ja voita, jahka meiltä liikenee yli oman tarpeen. Nyt olen laskenut, että voimme antaa pari tiuta munia ja sen verran voita, että pitäisi tulla yhteensä kahdeksan- tai yhdeksänkymmentä markkaa. Sehän ei ole hullummaksi.
— Onpa hyvä että alat hankkia rahaa taloon, sanoi Fredrik. — Sitä kyllä tarvitaan.
Mari solmi hitaasti päähuivinsa ja otti vasun käsivarrelleen.
— Mitä minun pitikään kysymän? Niin, eikö teillä ole mitään asioita Räfsbackaan? Kun nyt joka tapauksessa menen sinne, niin toimittaisin ne yksin tein.
— Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. — Mutta jos välttämättä tahdot, niin sano terveisiä minulta kaikille kyläläisille ja käske heidän voida hyvin ja pitää Jumala silmäinsä edessä ja tulla pian minun luokseni tekemään suuria tilauksia.
Mari seisoi epäröiden ovella. Nyt se olisi sanottava, nyt oli viimeinen tilaisuus. Hänen sydämensä jyskytti. Ei, se oli liikaa, hän ei saanut sitä suustaan. Mutta samalla hän tunsi ikäänkuin pelkäävänsä, että joku tarttuu häneen takaapäin, heti kun hän kääntyy lähteäkseen. Tulkaa tänne, hän ajatteli puristaen vasun sankaa, tulkaapa tänne nuuskimaan, minä kyllä selitän kaiken, niin että saatte kuin saattekin hävetä.
Mutta ei kukaan tullut. Eihän kukaan osannut vähääkään epäillä häntä.
He eivät edes nostaneet silmiänsä töistään, kun hän vihdoin läksi.
Vielä ei ole liian myöhäistä, ajatteli Mari lähestyessään veräjää. Vielä voin mennä takaisin ja huutaa heille: Albin on täällä, minä vien ruokaa Albinille. Se olisi varmaan parasta, sillä mitä minä keksin huomeniltana ja myöhemmin, jos Albin viipyy kauan.
Mutta siitä ei tullut mitään. Jalat veivät hänet niin auliisti maantielle, niillä ei ollut halua kääntyä takaisin.
Munakauppa kävi Räfsbackassa helposti ja joutuin. Kuggaksen huvilan kaupunkilaisrouva tuli oikein iloiseksi ja olisi tahtonut lisää.
— Mitä muuta teillä on kopassanne? Varmasti jotakin ruokatavaraa.
Eikö saisi ostaa sitäkin?
— Ei, vastasi Mari, — se ei ole kaupan.
— Me maksamme kernaasti sen minkä muutkin, jatkoi helsinkiläisrouva itsepintaisesti.
— Ei sillä ole hintaa, sanoi Mari, — se annetaan lahjaksi hyvästä sydämestä.
Hän sai rahansa ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta lähestyessään Prinsasta hän poikkesi varovasti metsään ja kulki vanhoja karjapolkuja suon ohitse Takaniitylle.
Aukeilla, ylävillä paikoilla hän tähyili taivaanrannalle ja sovitti vauhtinsa auringon mukaan. Kävi niin hyvin, että aurinko hehkui juuri harmaiden pilvien seassa kuin hiipunut hiillos, kun hän saapui kohtaamispaikalle.
Ei näkynyt yhtään ihmistä. Ei vierasta, ei Albinia. Mari istuutui kivelle metsänlaitaan lepäämään ja odottamaan.
Oli kaunis, tyyni ilta. Lehmänkellot kalkattivat hiljaa tarhoissa kaukana valtamaantien varrella. Linnut tervehtivät toisiaan katkonaisilla kutsuäänillä, hillitysti ja rauhallisesti; alkukesän tulinen kiihko tuntui vaimentuneen.
Istuinpaikaltaan Mari saattoi nähdä niityn ja kappaleen hakaa, joka reunusti pientä aukiota. Mutta sinnepäin hän ei suunnannut huomiotaan. Hänen ymmärtääkseen täytyi Albinin saapua metsän kautta, sillä eihän poika toki ollut niin varomaton, että olisi uskaltautunut maantielle. Mari kuulosti itsepintaisesti askelten ääntä, oksan ritinää tai kiven karahdusta jalan siihen sattuessa. Turhaan. Hiiskumaton hiljaisuus ympäröi häntä. Aurinko laski ja kaikki värit kalpenivat. Metsäkyyhkysten kuherrus vaikeni vähitellen. Albinia ei näkynyt.
Jospa hän ei olekaan vain myöhästynyt… Jos hän ei tule lainkaan… Jos hän piti meitä viime yönä liian kovasydämisinä ja on lähtenyt muille maille…
Hetkeen ei Mari kyennyt päättämään, tuottiko se ajatus hänelle iloa vai surua. Oli jotain houkuttelevaa ja ikäänkuin vilvoittavaa siinä mahdollisuudessa, että raskas koetus oli otettu häneltä pois, ettei hänen ehkä tarvinnut lainkaan viedä raskasta sanomaa Fredrikille eikä päivästä päivään, vaivata päätään valehtelemisen oudolla työllä.
Mutta sitä ei kestänyt kauan. Nousi toisia kuvia, jotka karkoittivat tieltään nämä synkät. Hän näki edessään Albinin pitkänä, jäntevänä, voimakkaana, kuuli hänen iloisen, ylimielisen naurunsa ja sanat, joilla hän entisaikaan oli huitaissut pois kaikki huolet: Roskaa, kyllä siitä selviää, kunhan ei hätäile. Ja hän ajatteli myös, että olisi joka tapauksessa ikävää, jos olisi turhaan ollut levoton ja mietiskellyt koko tämän päivän ja suotta kulkenut monet, monet askelet vasu käsivarrella. Ei ei, niin ei saanut käydä. Albinin täytyi tulla.
Ja hän tuli. Marin voimatta käsittää, mistä hän oli oikeastaan sukeltanut esiin, hän seisoi yht'äkkiä äitinsä vieressä. Mari ei ollut kuullut risahdustakaan. Albinilla oli terävänokkaiset pieksut jalassa, ja hän astui pehmeästi kuin kissa polkuanturoillaan. Hän oli märkänä yläpuolelle polvien.
— Vajosin suohon, hän sanoi hiukan häpeissään. — Ajattelin oikaista, jotten myöhästyisi, mutta eksyin jollakin hassulla tavalla. Onhan typerää että sellaista voi sattua näin lähellä kotinurkkia, mutta en ole ollut niin kaukana metsässä sen koommin kuin pikku poikana Ernfredin kanssa.
Hän istuutui maahan ja sysäsi lakin hikiseltä otsaltaan. Punaruskea tukka ja parta muodostivat jonkinlaisen apostolisen sädekehän hänen päänsä ympärille.
Mari ei saanut silmiään irti Albinin kasvoista. Tavallaan niissä oli jotakin niin rakkaan tuttua, mutta paljon oli niihin tullut vierastakin hämmentäen sen kuvan, minkä hän oli säilyttänyt mielessään.
Hän aukaisi vasun; ja Albin söi hiljaisuuden vallitessa. Kun kaikki oli nautittu — eikä sitä ollut aivan vähän — hän loi kaipaavan silmäyksen vasun pohjalle ja raaputti irti muutamia leivänmuruja.
— Raukka, sanoi Mari, — sinä et kai ollut saanut paljoa suuhusi ennenkuin minä tulin?
— Vähän metsämarjoja ja muutamia nauriita, vastasi Albin. — Varhain aamulla pujahdin Ollaksen naurismaille ja sieppasin muutamia. En saanut niin monta kuin olin ajatellut, sillä samassa Ollaksen Elin tuli kujalta ja minä sain puikkia tieheni kiireimmän kaupalla.
— Luuletko hänen tunteneen sinut? kysyi Mari hieman levottomasti.
— Hän ei nähnyt minua lainkaan, vastasi Albin. — Mutta jos olisi sattunut näkemään, olisi hänen kyllä pitänyt tuntea minut.
Albin naurahti, omituisen naurun, joka ei ottanut oikein sointuakseen. Ollaksen Elin ja hän olivat seurustelleet keskenään sangen paljon viimeisinä vuosina ennen sotaa.
— Elin kuuluu menevän naimisiin jonkun kirkonkyläläisen kanssa, sanoi Mari ikäänkuin vastaukseksi sanattomaan kysymykseen.
— Vai niin, sanoi Albin suoristaen jalkansa. — Mikä se on miehiään?
— Lindroth se on nimeltään ja on muualta muuttanut. Isä ollut kauppias.
— No sittenhän siellä on paljon rahaa ja hienouksia, arveli Albin katsellen suoraan eteensä.
— Niin kuuluu, nyökkäsi Mari.
Puhelu taukosi hetkeksi.
— On omituista kulkea täällä vanhoilla teillä taas, alkoi Albin uudelleen. — Kaikki näyttää olevan entisellään. Ei näy paljonkaan jälkiä — sodasta ja sen semmoisesta.
— Tuskin ollenkaan, vahvisti Mari.
— Ja kaikki elävät entiseen tapaan?
— Jotakuinkin entiseen tapaan, hiljalleen ja hyvin voiden. Kalliit hinnat on nyt tosin kaikilla tavaroilla, mutta työstä maksetaan tähän aikaan siksi paljon, että useimpien toimeentulo on kuitenkin parantunut. Nimittäin niistä jotka minä tunnen.
— Onko saha käynnissä?
— Se seisoi jonkin aikaa, mutta on nyt taas täydessä käynnissä.
— Onko lahdella ulkomaanlaivoja?
— Montakin.
— Ja ne maksavat lastauksesta hyvin?
— Niin paljon ettei monella herralla ole puoltakaan siitä palkasta, kerrotaan.
— Ja tytöt ja pojat, vieläkö ne tanssivat ja keinuvat niinkuin ennenkin?
Kyllähän tytöt ja pojat tanssivat niinkuin ennenkin ja kokoontuivat usein keinulle.
Albin vaikeni. Hänen kouransa avautuivat ja sulkeutuivat jälleen, tiukasti, puristaen tyhjää ilmaa tai ehkä ruohonkortta.
— Niin niin, hän sanoi hiljempaa, — sen pituinen se.
— Kuinka nyt olet ajatellut, sanoi Mari varovasti ja hiljaa, — mihin aiot ryhtyä lähimpinä aikoina?
Albin nosti silmänsä tutkivasti.
— Olen tuuminut jäädä tänne metsään vielä joksikin aikaa. Jos nimittäin voin saada ruoan apua ja muuta pientä — muutenhan se ei käy päinsä.
Mari tuumi hetkisen.
— Huomenna on saunapäivä, sanoi hän miettivästi. — Tarvitsemme vihtoja, ja minä voin sanoa haluavani pehmeämpiä lehviä kuin omasta koivurähjästämme voi saada. Ja kun minulla kerran on asiata metsään, keksin kai jonkun keinon, miten saan sinulle ruokaa.
— Ja minä, sanoi Albin kasvot kirkastuen, — minä teen itselleni tuohisen. Kulkeehan täällä aina laitumella lehmiä, joita voin lypsää kenenkään huomaamatta.
Mari valmistautui lähtemään.
— Voiko äiti hankkia minulle sorkkaraudan tai kirveen? kysyi Albin, ja nähdessään, kuinka äidin kasvot vavahtivat, hän lisäsi nopeasti:
— Niin, se on tarpeen vain päästäkseni sisälle latoon, jos tulee kovin paha sää.
— Saadaan nähdä, vastasi äiti.
Seuraavana päivänä hän tuli iltapäivän loppupuolella, ja paitsi ruokaa oli hänellä mukanaan kahveli, posliinikipponen ja pieni kirves. Sen terä muistutti enemmän sahaa, mutta jotakin hyötyä se kai silti voi tehdä, hän arveli. Albin kiitti, ja hänellä oli erikoinen tapansa ilahtua ja sanoa kiitos niin vilpittömän sydämellisesti, että se oikein lämmitti mieltä.
Tällä kertaa Marin ei tarvinnut odottaa häntä, ja se oli hyvä, sillä eihän hän voinut viipyä mahdottoman pitkään muutaman kylpyvihdan teossa. Sunnuntai-iltana hänellä oli sensijaan enemmän aikaa, hän kun oli sanonut aikovansa käydä Räfsbackassa erään tuttavan perheen luona.
— Aika käy pitkäksi, kun täytyy olla niin hiton varovainen, ettei uskalla ruveta puheisiin kenenkään ihmisen kanssa, sanoi Albin hieman alakuloisesti. — Monta kertaa olen ryöminyt niin lähelle Ollaksen ja Sjöön ulkotalojen ikkunoita, että saatoin melkein nähdä mitä heillä oli pantu pataan. Monia tuttuja olen kurkistellut kivien takaa, mutta mennä luokse ja sanoa morjens, siihen ei ole riittänyt uskallusta.
— Ei ei, huudahti Mari kauhistuneena, — älä tee sitä koskaan!
Voihan kuka hyvänsä ottaa sinut kiinni.
— Sen tiedän yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Albin kuivasti ja imaisi tyhjää piippuaan. Hänen tupakkansa oli taas lopussa.
— Kun olisi edes jotain luettavaa, jatkoi hän äskeiseen tapaan.
Se puute oli helposti poistettu, arveli Mari. Sanomalehtiä hän saattoi tuoda kotoa sitämukaa kuin ne oli siellä ehditty lukea. Ja kirjoja heillä oli koko laatikollinen aitanvinnillä.
— Tiedän, sanoi Albin, ne ovat kyllä vanhoja ja kummallisia, mutta parempi jotain kuin ei mitään.
Pahemmin oli tupakan laita. Mari arveli, ettei hän uskaltanut verottaa Fredrikin varastoja toistamiseen, se saattoi tulla ilmi.
— Mutta eikö äiti voisi ostaa kaupungin kauppiaalta, kun sattuu jotakin muuta asiaa sinne? ehdotti Albin.
— Miks'ei, kyllähän minä, mutta se maksaa kai paljon, eikä minulla ole omia rahoja.
— Ei hätää, sanoi Albin, — minulla on joku satanen tallella. Olisi enemmänkin, jos olisi ollut ymmärrystä ja halua säästää. Kerran minulla oli niin paljon, että melkein olisin voinut ostaa sillä pienen talon. Se oli Viipurissa, juuri ennenkuin meidän tuli pakko lähteä sieltä. Kuljin muutamana iltana kadulla, niin siellä seisoi eräillä portailla mies, joka viittasi minua luokseen. Seurasin häntä ja tulin isoon huoneeseen, missä istui viisi, kuusi kaveria jakamassa rahoja, joita he ottivat isosta kassakaapista. En ollut koskaan tietänyt niin paljon rahaa olevankaan. Viidensadan ja tuhannen markan seteleitä sinkoili kuin ei mitään, noin vain ikäänkuin akanoita viskuukoneesta, ja he ottivat osalleen niin paljon kuin kouraan mahtui. Minäkin sain niitä tukun, siinä oli monta tuhatta markkaa, kun jälkeenpäin laskin. Samana yönä eräs nokkela viipurilaispoika otti opettaakseen minulle pelin, jonka nimi on ykskolmatta; siihen meni puolet rahoistani, se on semmoinen saakelin peli, jossa häviää koko ajan. Mutta eräs toinen mies oli sullonut puolen miljoonan setelit taskuihinsa ja saapasvarsiinsa. Hän nukkui täysissä vaatteissa nagaani-pistoli kummassakin kädessä.
Mari oli tuskin kuunnellut. Häntä tympäisivät nämä jutut punaisten tihutöistä. Ne tekivät Albinin vieraaksi hänen silmissään, ne manasivat esiin juuri sen, minkä hän koetti kaikki voimansa ponnistaen unohtaa. Kuinka toisenlaiselta tuntuikaan hänestä, kun Albin istui hiljaa hänen vieressään ja söi kovalla halulla suuhunsa ruoan, minkä hän oli suurella vaivalla saanut tänne hankituksi. Silloin hän saattoi melkein uskoa, että kaikki oli entisellään, että hän piti päivällislomaa heinäniityllä kauniin, komean poikansa kanssa, jota kaikkien täytyi häneltä kadehtia.
Albin otti lompakkonsa esiin. Setelit, jotka hän ojensi äidilleen, eivät olleet likaisempia kuin miksi paperiraha tavallisesti tulee maalaisten ihmeellisissä kätköissä, pikemmin päinvastoin, ja kuitenkin Mari saattoi tuskin koskea niihin niin paljon, että sai tungetuksi ne vasun pohjalle.
— Almanakan voisitte kernaasti ostaa minulle, sanoi Albin. — Minulla on tosin pieni keppi, johon leikkaan loven joka päivä, mutta hankalaksi käy ajanlasku sillä tavoin. Minulla on näet tapana istua ja tuumia, milloin yhdistyksellä mahtaa olla kokous tai tanssit, milloin ihmiset tekevät niitä tai näitä maatöitä ja muuta sellaista. Ja almanakasta näkee sitäpaitsi nimipäivät ja markkinat ja sen semmoiset.
— Minä teen huomispäivänä asiaa kaupunkiin, vastasi Mari. — Mutta sitten voin tuskin tulla enää illalla sinua tapaamaan.
Ja niin kävi kuin Mari oli arvellutkin. Kun hän palasi ostoksineen iltapäivällä kotiin, oli siellä yhtä ja toista touhua, mikä teki hänelle vaikeaksi, jopa mahdottomaksi lähteä taas illalla pois. Ja se olisi muutenkin näyttänyt kovin epäilyttävältä.
Oli kolea ilta ja taivas synkässä pilvessä. Kaikki vanhat merkit osoittivat kauniin sään loppua. Fredrik tarjoutui syömään rotanmyrkkyä aamiaisekseen, ellei tulisi sadetta lähimmän vuorokauden aikana, ja Marin selkäsärky yltyi tavalla, jota ei käynyt väärinkäsittäminen.
Aivan oikein. Seuraavana aamuna rankkasade pieksi maata raipoillaan, joita oli yhtä taajassa kuin korsia hyvässä ruispellossa. Fredrik sai jättää syömättä mainitun ikävän aamiaisruoan.
Mutta Marin valtasi suuri ahdistus. Albin, hän ajatteli sateen rummuttaessa herkeämättä ikkunaruutuja. Albin! Hänhän käy pakostakin aivan epätoivoiseksi maatessaan hiljaa ladossa ilman minkäänlaista tehtävää. Jos tällaisia päiviä tulee useita peräkkäin, niin kidutus käy hänelle liian suureksi. Ja Mari tutki taivasta niin huolekkaasti ja hellyttävästi kuin koko vuoden sato ja onni olisi riippunut auringon pikaisesta paluusta.
Nämä viimeiset päivät olivat olleet ihmeellisimmät Marin koko elämässä, kohtalokkaimmat ja pisimmät, tuntui hänestä. Jos joku olisi sanonut hänelle, että Albinin paluusta oli kulunut viikkoja ja kuukausia — hän olisi tuskin uskaltanut väittää vastaan. Ja kaikki hänen ajatuksensa olivat nykyään pojan luona metsissä, toimittelipa hän mitä hyvänsä.
Ulkonaisesti ei Prinsaksessa kukaan joutunut siitä kärsimään — vielä. Talousaskareet sujuivat vanhaan totuttuun tapaan, eikä elukoiden hoidossa ollut näköjään muistuttamisen varaa, ainakin ne suunnilleen saivat mitä pitikin. Niinpä siis Fredrik ja Ernfred eivät havainneet mitään tavatonta Marissa; mutta lehmät, jotka tarvitsevat hellyyttä ja huolehtivaa hoitoa, ilmaisivat tyytymättömyytensä vähentämällä maidonantiaan.
Aamupäivällä Mari meni aitanvinnille penkomaan vanhoja kirjoja ja valikoimaan niistä Albinille luettavaa. Hänestä tuntui mieluisalta ja lohdulliselta työskennellä pojan hyväksi, etenkin nyt, kun oli ensimmäisen kerran ollut pakotettu jättämään hänet ruoatta.
Kirjat eivät näyttäneet kovin lupaavilta. Ne olivat risaisia, homeessa, täynnä pieniä täitä ja pahasti rottien jyrsimiä. Ja niinkuin Albin oli sanonut, sisällykseltään ne olivat jotenkin kummallisia. Mari ei tietänyt mistä ne olivat kotoisin; ne olivat olleet siellä jo aikoja ennen kuin hän itse oli tullut Prinsakseen.
"Ruoka-Järjestys Tupakin-Poltajillen", "Neuwo ja Johdatus Maan Wiljelemisen ja Huonen Hallituxen Parandamiseen", A-B-C-kirja, jossa oli muodoton kukko viimeisellä sivulla, eräs vanha postilla, "Ulosweto Kuningallisista Posti-Ordningeista" vuodelta 1785, katkismus, "Thecla" — se tuntui eniten muistuttavan kertomuskirjaa ja siksi hän pani sen syrjään, Valeriuksen Lauluja — samoin —, "Neuwo kuinga hukkuneita ihmisiä pitä hengihin pyyttämän" —
Ei, kertomuskirja ja laulut olivat ainoat, jotka saattoivat tulla kysymykseen. Hetkisen Mari mietti postillaa — tai Bibliaa, joka oli alhaalla piironginlaatikossa. Kenties pyhien kirjojen lukeminen muuttaisi Albinin mielen, saisi hänet selvemmin näkemään suuren syntinsä ja johtaisi hänet takaisin kunniallisten ihmisten valoisille teille…
… Ilmiantamaan itsensä ja ottamaan vastaan rangaistuksensa?… Oliko se ainoa oikea tie?… Sitäkö hän sisimmässään, kaikkein sisimmässään toivoi?… Ei, postilla sai jäädä, ja Biblian täytyi pysyä koskemattomana laatikossaan, sitähän he tarvitsivat itse joka sunnuntai, menivätpä kirkkoon tai eivät.
Myöhemmin päivällä Mari kuljeksi kuin varas omassa kodissaan. Viikon sanomalehdet hän taittoi kokoon ja piilotti ne takkahyllyn kukikkaan kretonkiverhon taa. Sakset ja tulitikkupuntti menivät samaa tietä, seuranaan muutamia luunappeja, neula ja ompelulankarulla.
Raskaat, hautovat pilvet olivat vähitellen alkaneet liikehtiä, mutta sade jatkui yhä melkoisella voimalla. Herätti sentähden jonkinmoista huomiota, kun Mari valmistautui illallisen jälkeen lähtemään kylälle.
— Kas mammaa, kun on ruvennut juoksemaan ulkona iltaisin vanhoilla päivillään, sanoi Fredrik hieman kummastellen.
— Pitää mennä Räfsbackaan viemään munia taas, sanoi Mari niin uskottavasti kuin suinkin. — Se rouva oli niin kovin ystävällinen, ja minun täytyi luvata, että tulen takaisin niin pian kuin saan kokoon tiun munia. Yhtä hyvinhän voimme myydä ne hänelle kuin viedä kaupunkiin. On oikein paha ollakseni, kun en ole aikaisemmin tullut vieneeksi hänelle mitään, vaikka hän on niin höyli ja hyväluontoinen. Ja iloinen ja kiitollinen joka murusta.
— Mutta tiethän ovat ihan vellinä, väitti Fredrik, — eikä sadekaan ole oikein tauonnut vielä. Voihan se yhtä hyvin jäädä huomiseen.
— Luvattu mikä luvattu, vastasi Mari. Hänen sydämensä jyskytti kuin ensikertaisen varkaan rinnassa; olihan vasu täynnä mitä merkillisimpiä tavaroita. Puuttui vain että joku tulisi lähemmä ja katsoisi vähän tarkemmin. Melkein juoksujalassa hän läksi talosta, niin epäilyttävää kuin tiesikin sen olevan, tuleviin iltoihin nähden.
Tällä kertaa ei Marilla ollut aikomustakaan mennä Räfsbackaan. Ei hän vaivaa pelännyt eikä viheliäistä keliäkään. Mutta hänen kaipuunsa nähdä Albin jälleen oli niin voimakas ja kiihkeä, ettei hän voinut alistua enää mihinkään viivytykseen. Sentähden hän meni Räfsbackaan vievää tietä juuri niin pitkälle, että johti harhaan kotona-olijat, jos joku olisi tullut pitäneeksi häntä silmällä ikkunasta. Ehkä he olivat sen tehneet. Hän ei voinut salata itseltään, että oli varmaankin aiheuttanut heissä kummastusta ja hämäriä epäluuloja.
Se lohdutus hänellä oli kumminkin kaikissa huolissaan, että sade taukosi vihdoin. Taivas pysyi raskaana ja harmaana ennustaen uusia päiväkautissateita, mutta keskeytys oli hänelle joka tapauksessa hyvin tervetullut.
Albin oli viettänyt päivän ladossa murrettuaan poikkipienan toisen määrlyn irti. Hän oli jo keksinyt keinon, millä sai oven suljetuksi sisältäpäin, niin ettei etäämpää huomannut mitään.
Äidin tuomista hyödyllisistä lahjoista hän tuli iloiseksi kuin poika markkinoilla.
Mari istui hiljaa ja katseli häntä hellittämättä. Kun näki hänen nauravan noin ja puhelevan ystävälliseen, vilkkaaseen tapaansa, Mari saattoi tuskin käsittää, että hän oli todellakin ollut mukana kaikissa niissä kamalissa tihutöissä, joista hän oli puhunut, — ja kenties vielä monissa muissa, joista hän ei ollut mitään virkkanut. Mitä kauemmin Mari häntä katseli, sitä epätodennäköisemmältä, sitä mahdottomammalta se hänestä tuntui. Paljon helpompaa oli jatkaa ajatuksen leikkiä ja kuvitella lepoa heinäniityllä. Niin niin, kaikki oli taas kuin ennen, hyvinä päivinä. Hän ja Albin pitivät päivällislomaa yhdessä tehdyn työn jälkeen…
Niin täytyi olla. Niin täytyi hänen saada tuntea niinä lyhyinä yhdessäolon hetkinä, jotka hän tohti suoda itselleen. Olihan Albin ollut hänen rakkaimpansa. Totta kai Albin, joka oli syntymästään saakka tuottanut hänelle niin paljon suruja, herätti hänessä sata kertaa voimakkaampia tunteita kuin Ernfred, joka oli aina ollut umpimielinen ja siivo ja tehnyt juuri niin kuin kaikkien pitää tehdä, taikka tytöt, jotka tuskin pöydänkorkuisiksi vartuttuaan olivat alkaneet puhua lakkaamatta Helsingistä ja Helsingistä! Tietysti, sehän oli vain luonnollista. Hän muisti lauseen eräästä pyhästä miehestä, jonka nimi oli Augustinus, — rovasti oli kerran käyttänyt sitä hartauskokouksessa Räfsbackassa: Niin monien kyynelten poika ei voi joutua hukkaan. Ne sanat voitiin totisesti sovelluttaa häneen ja Albiniin. Vaikka Albinista ei tulisikaan muille malliksi ja esikuvaksi kelpaavaa, ei hän silti voinut olla hukassa. Niin kova ei Jumala saattanut olla äitiä kohtaan, että lahjoittaisi hänelle pojan takaisin muutamaksi haihtuvaksi hetkeksi ja sitten antaisi ihmisten riistää hänet pois ja panna hänet ikuiseen vankeuteen.
Ja hän katseli katselemistaan Albinia ikäänkuin olisi toivonut voivansa katseellaan poistaa kaiken vierauden noiden kasvojen ilmeestä ja kaiken synkän, mikä piili tuon rakkaan otsan takana.
— Mitä äiti katsoo? kysyi Albin hiukan hämillään hänen hellittämättömästä tuijotuksestaan. — Olenko minä niin pörröpäinen? En ole katsonut peiliin viimeisen kuukauden aikana, mutta arvaan että tukkani on ehtinyt kasvaa liian pitkäksi. Ehkä äiti on hyvä ja leikkaa sen, koska tässä on saatu saksetkin uuteen talouteemme?
— Tietysti sen teen. Kumarruhan vähän eteenpäin.
Ja varovasti, hyvin huolellisesti hän alkoi leikata Albinin pehmoista, tuuheaa tukkaa, kuten oli tehnyt niin monesti hänen ollessaan pikkupoika, joka ei ollut vielä päässyt miesten kirjoihin.
— Kas niin, hän sanoi laskien kätensä alas, — nyt sinä alat taas näyttää ihmismäiseltä. Kunpa vain saisi pois tuon kauhean parran —
Albin vetäytyi äkisti taaksepäin.
— Ei ei, antaa parran olla. Ainahan se jonkin verran vie ihmisiä harhaan.
Tuli raskas hiljaisuus.
— Pane tupakaksi, sanoi Mari jotakin sanoakseen. — Ja lue sanomalehtiä jos haluttaa.
— Kiitoksia vain, vastasi Albin ja noudatti kehoitusta.
Alkoi hämärtää vahvasti. Sadepilvet ajelehtivat taivaalla valmiina milloin tahansa purkautumaan. Mutta Mari ei saanut lähdetyksi. Hän istui paikallaan ja ajatteli sitä katkeraa totuutta, ettei hän nyt uskaltanut pitkiin aikoihin suoda itselleen tällaista tuttavallista hetkeä Albinin kanssa. Kuinka hän asiaa kääntelikin, hän ei päässyt mihinkään siitä, että Fredrik oli tänä iltana ilmeisesti pitänyt hänen puuhaansa kovin merkillisenä. Ei ollut hyvä panna hänen luottavaisuuttaan toistamiseen liian kovalle koetukselle.
— Meidän pitää keksiä uusi kohtaamispaikka, sanoi Mari yht'äkkiä havahtuen ajatuksistaan. — Paikka joka on lähempänä kotia.
Albin nosti silmänsä sanomalehdestä, jota yritti lukea pimeästä huolimatta.
— Kernaasti minun puolestani, kunhan se vain on tällä puolella tietä, sillä en juuri halua kohdata ihmisiä.
— Tiedätkö sen ison kiven, jonka vierestä kerran löysimme Idan, kun hän oli juossut kotoa pois?
Albin nyökkäsi.
— Luullakseni. Niin, jo muistankin.
— Siellä, sanoi Mari, — sen alle panen ruokasi ja mitä muuta satun löytämään, sillä nyt en luultavasti uskalla muutamaan aikaan käydä sinua tapaamassa. Jos tahdot jotain, niin kirjoita paperille, minä hankin sinulle paperia ja kynän. Mutta kirjoita isoja kirjaimia, minä en ole parhaita lukijoita. Ja sen sanon sinulle: ole varovainen! Älä tule valoisaan aikaan, paikka kun on niin lähellä kotia.
— Niin on, sanoi Albin miettivästi. — Se on niin lähellä, että enkö voisi yhtä hyvin tulla perille asti — —
— Ei ei, Albin, huusi Mari kauhistuneena, — se on aivan mahdotonta. Jos mieli puhua isälle, niin se olisi ollut tehtävä silloin heti, mutta minähän en uskaltanut, ja nyt se on kerrassaan mahdotonta, kun olemme toimineet hänen selkänsä takana näin kauan. Hän ei antaisi koskaan anteeksi minulle, sen tiedän, eikä sinullekaan.
Albin rummutti peukaloillaan polviinsa.
— Mutta enhän minä voi iankaiken elää kuin mikäkin metsänpeto. Siellä ylhäällä meidän vinnillä — teidän vinnillä voisin piileksiä kuinka kauan tahansa ja pistäytyä välillä metsässäkin kenenkään tarvitsematta sitä huomata. Niin ajattelin tullessani luoksenne yöllä, mutta koska se ei ota käydäkseen päinsä, on kai parasta että menen nimismiehen luo niin pian kuin suinkin.
Marin pää oli painunut rintaa vasten.
— Omatuntosiko käskee sinun mennä? kysyi hän katsomatta Albiniin.
— Omatunto, omatunto, vastasi Albin kärsimättömästi, — onhan selvää, että tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun pitää piillä erillään sekä ihmisistä että eläimistä. Enkähän minä voi makailla täällä Takaniityllä niin kauan että alan sammaltua. Jokin loppu tästä tulee auttamattomasti, minkälainen sitten tullee.
Mari kumartui ja tarttui hänen käteensä, ensimmäisen kerran koko tänä aikana.
— Ajattele kuitenkin tarkoin, ennenkuin teet sellaista, mikä ei ole enää muutettavissa, sanoi hän soinnuttomalla äänellä. — Odota muutamia päiviä tai joitakin viikkoja, minä hankin sinulle padan, että saat keittää ruokaa, niin maistuu paremmalta, ja lämpimiä alusvaatteita, ettei sinun tarvitse olla vilussa. Kyllä tässä jokin neuvo keksitään sinulle niinkuin muillekin, kunhan vain odotat etkä hätiköi.
Hän oli jo kulkenut muutamia askelia ojanpiennarta pitkin, kun muisti erään asian ja kääntyi takaisin.
— Albin, sanoi hän hämillään, — sinun pitää antaa minulle rahaa noista munista; kerroin kotona että menen Räfsbackaan niitä myymään.
— Mitä — mitä ne maksavat? kysyi Albin ottaen lompakkonsa esiin.
— Kaksikymmentä markkaa minä tavallisesti saan, vastasi Mari ja olisi voinut itkeä surusta ja häpeästä. — Ymmärräthän että minun täytyy!
— Niin niin, sanoi Albin, — kyllähän minä ymmärrän.
Mutta hänen äänessään oli jotakin joka teki Marin kotimatkan kahta vertaa raskaammaksi.