VI.
Jo etäältä Manja saattoi nähdä, että Robertille oli tapahtunut jotakin erikoista. Hän tulla harppoi pitkin askelin, ja käsivarret heiluivat puuhakkaasti.
— Olen saanut kautta rantain terveisiä vuokraisännältäni. Epäilyttävät henkilöt ovat useita kertoja naputtaneet oveeni ja soittaneet naapurien ovilla kysyen minua. Hän olettaa että punaiset etsivät minua, nimittäin Ritarihuone tai Vuorimiehenkadun ykkönen tai jokin muu vireä, omin päin toimiva komitea. Muuten ne kai olisivat tulleet kaartilaispuvussa ja murtautuneet sisään.
— Näetkös kuinka oikeassa minä olin! sanoi Manja jonkinlaisella voitonriemulla, vaikka oli käynyt hieman kalpeaksi.
— Hm, tuumi Robert, — joko herra Claësson tai punaiset ovat ottaneet miettimisaikaa, siitähän on jo useita päiviä, kun hän tuli kotiin. Tai sitten hän viipyi matkallaan kauemmin kuin oli aikonut.
Tähän Manja vastasi äänettömyydellä. Itse asiassa hän olisi voinut ilmoittaa varmasti, että Johnnie Claësson oli palannut määräpäivänä. Ilta illan perästä hän oli, levottomuuden ja hämärien tuskantunteiden ajamana, seisonut kasvot puuhkan takana tuijottaen Johnnie Claëssonin ikkunoihin ja nähnyt valoa hänen alaslaskettujen rullakaihtimiensa takana. Näistä salaisista vaelluksistaan hän ei ollut virkkanut mitään, sillä hän tiesi katkerasta kokemuksesta, että jokainen viittaus entisyyteen avasi kuilun hänen ja Robertin välille.
Hän oli lakannut käyttämästä sormuksia, jotka hän oli saanut Johnnielta ja muilta miehiltä. Mutta korvahelmistä hän ei voinut luopua, ne olivat liian kauniit.
* * * * *
Robert ei ollut millään tavoin säikähtänyt saadessaan kuulla punaisten etsiskelyistä. Pikemminkin hänestä tuntui erikoiselta ja mielenkiintoiselta, että oli siten astunut tapahtumain polttopisteeseen. Hänen täytyi kuitenkin luvata Manjalle lainata jonkun ystävän päällystakki ja hankkia itselleen toisenmuotoinen lakki. Manja sai myös aikaan sen, että he nyttemmin tapasivat toisensa vasta hämärän tultua.
* * * * *
Joka päivä he kohtasivat toisensa. Ajan pitkään ei heillä ollut paljoa toisilleen sanottavaa, mutta Manjalle riitti, kun hän sai kävellä Robertin rinnalla.
* * * * *
Tuli sarja mustia päiviä: murhia, vangitsemisia, säikyttäviä huhuja pohjoiselta rintamalta. Manjan ja Robertin lihamyllykään ei voinut estää Sigurdsia joutumasta punaisten käsiin.
Monet vastoinkäymiset kalvoivat huomattavasti Robertin hyvää mieltä ja hänen uskoansa onnelliseen loppuun. Mutta asiat paranivat, kun hän ja hänen ystävänsä muodostivat ryhmän, joka alkoi salaa pitää aseharjoituksia. He kokoontuivat kaikessa hiljaisuudessa jonkun luo, jolla oli iso huone käytettävänään, ja sukkasillaan he suorittivat liikkeensä kuiskattujen komentosanojen mukaan.
Kaikki tämä vei paljon aikaa; sitä jäi vähemmän Manjalle.
* * * * *
Päivät päästään Manja kulki ja hautoi mielessään mahdotonta unelmaa. Siinä unelmassa Robert vannoi jättävänsä sen rumapukuisen kauniin tytön, vannoi luopuvansa ystävistään ja suvustaan — ja ennen kaikkea — vannoi erottautuvansa kaikesta osanotosta vaaralliseen taisteluun punaisia vastaan. Manjan vuoksi hän tämän kaiken teki.
— Sano, Manja, oletko sinä oikeastaan punainen vai valkoinen? kysyi Robert puolitosissaan, kun Manja eräänä päivänä rohkeni yrittää sanoin ilmaista katkelmia unestaan.
— Minä olen sinipunerva, jos niiksi tulee, kunhan en vain menetä sinua.
Robert piti sitä onnistuneena pilana ja nauroi sydämellisesti.
* * * * *
— — — Ja ymmärräthän siis, ettemme voi tavata toisiamme yhtä usein kuin tähän asti. Minulla ei suoraan sanoen ole aikaa.
— Niin niin, sanoi Manja kuumeisesti, — ymmärrän.
Ja itsekseen hän ajatteli: On vain yksi keino saada hänet takaisin, vain yksi keino —