VII.
Vastahakoisesti kuin saituri, jonka täytyy luovuttaa kolikoitaan, raskaat, matalalla kulkevat pilvet sirottivat luntansa maahan niukkoina, kuivina hiutaleina. Vähän vähä tohahti äkeä tuulenpuuska tummien taloryhmien väliseen kuiluun.
Kolmeen päivään Manja ei ollut tavannut Robertia. Nyt hän tarttui hänen käsivarteensa kouristuksentapaisesti ja vei hänet Vanhan kirkkopuiston hautojen välisille käytäville. Ylt'ympärillä häämötti ihmisiä pienen matkan päässä, mutta Manja ei nähnyt mitään seisoessaan siinä käsivarsi Robertin kaulassa ja saaden tuskin suudelluksi häntä nyyhkytyksiltään.
— Robert, hän kuiskasi,— Robbie, minä en kestä enää, tahdon tavata sinua niinkuin ennenkin, siellä huoneessasi, minä tiedän että muutoin menetän sinut…
— Rakas Manja, sanoi Robert työlästyneesti, — tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että se on mahdotonta.
— Se ei ole mahdotonta, jos sinä vain tahdot, Robbie. Huoneesi on tyhjänä ja odottaa meitä.
— Huoneeni —, sanoi Robert ihmeissään. — Tarkoitatko todellakin että menisimme sinne, asuntooni?
— Sitä juuri, se on ainoa mahdollisuus. Muuta neuvoa ei ole.
Robert mietti hetkisen.
— Ei, hän sanoi, — minä en tahdo mennä sinne.
— Miksi? Miksi et tahdo?
— No, herrajumala, sehän — kai sinä itsekin sen ymmärrät. Ja toisekseen on aivan liian myöhä.
— Tänä iltana, niin, mutta huomenna, Robbie, vain tunniksi. Sinä hiivit sinne ja odotat minua siellä, eikä kukaan ihminen sitä huomaa. Ei siinä ole mitään vaaraa. Kuka osaisi hakea sinua juuri silloin?
Robert mietti uudelleen.
— Ei, sanoi hän jyrkästi, — se ei käy päinsä.
— Robbie, Robbie, vaikeroi Manja epätoivon vallassa. — Miksi et välitä minusta enää? Enkö ole kyllin kaunis? Olenko liian vanha? Enkö ole kylliksi hieno ja sivistynyt sinulle? Onko puhetapani tai käytökseni jotenkuten vastenmielinen sinulle, tai onko sinulla jotakin vaatteitani vastaan, vai mistä syystä sinä et enää pidä minusta niinkuin ennen? Vastaa, onko ruumiissani jotakin vikaa, onko ihossani tahraa, yhtä ainoaa tahraa? — Hän tarttui Robertin käteen ja vei sen turkistakkinsa alle. — Rintani, hän kuiskasi, — jos luulet, että kellään nuorella tytöllä on kauniimmat kuin minulla, niin sinä erehdyt, ei ole, minä vannon, ei ole…
— Sinä olet hullu, Manja, mutisi Robert.
— Saat sanoa minua hulluksi, saat sanoa minua lutkaksi, kaikki rumat sanat minä otan vastaan, mutta tulethan huomenna!…
— En…
— Sinä tulet, Robbie, sano että tulet!
— En!
Vavistus kulki Manjan ruumiin lävitse. Hän irtautui Robertista ja vetäytyi askelen taaksepäin.
— Sinä olet pelkuri! huusi hän silmät loistaen. — Sinä et uskalla, sinä olet pelkuri!
Robert seisoi hiljaa, pää kumarassa. Manja ei voinut nähdä hänen kasvojaan varjojen vuoksi. Mutta äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja tarttui Manjan ranteisiin.
— Sanotko sinä minua pelkuriksi? hän lausui hyvin matalalla äänellä.
— Sanon, sanon. Sinä pelkäät, et uskalla…
Robertin sormet puristivat häntä ranteista kovasti kuin vihollista.
— Hyvä, sanoi hän, — minä tulen.
Ja hän käski Manjan määrätä kellonlyömän.