VIII.
Lunta satoi ja satoi satamistaan. Nyt oli tuhlaajan käsi päässyt valtaan yläilmoissa, ja se antoi, antoi loputtomasti. Tämä valuva, kimmeltävän valkea usva pimensi lyhtyjen valon. Kaikki äänet olivat vaienneet, kavionkapse kuoli, askelten kopina tukahtui tähän kuninkaalliseen mattoon, ja siellä täällä liikkuvat varjohahmot olivat kuin sekavan unen utukuvia.
Syvien kinosten halki Manja kahlasi eteenpäin jalka jalalta, askel askelelta. Tämä lakkaamaton lumenpurku hermostutti häntä; vähin hän lipesi, vähin tunsi lunta tunkeutuvan kengänvarsien suista sisään. Yhteinen peite verhosi ajotiet ja jalkakäytävät, ei koskaan voinut tietää missä petollinen katuoja väijyi, ja täytyi olla myötäänsä valmiina ikäviin yllätyksiin.
Ajuri, hän ajatteli ärtyisesti, miks'ei ole yhtään ajuria… Hän oli lähtenyt liikkeelle jotenkin myöhään, antanut joutavain pikkuseikkojen viivyttää itseään; nyt hänen olisi pitänyt parantaa vauhtiaan, mutta se ei onnistunut, ei mitenkään. Hän vain upposi uppoamistaan, ikäänkuin olisi kävellyt hyllyvää suota. Pian hänen täytyi suorastaan pysähtyä levähtämään. Se teki hänet epätoivoiseksi. Hän sadatteli vastoinkäymisiä, jotka kasaantuivat hänen tielleen, ja tietämättä oikein miksi, hän katui hieman, että oli pakolla aikaansaanut tämän kohtauksen.
Hän oli pysähtynyt erään lyhdyn alle, ja ennenkuin lähti taas liikkeelle, hän työnsi takinhihaa ylemmäksi katsoakseen rannekelloaan. Myöhästyn lähes puolen tuntia, hän tuumi kannustaakseen itseään uusiin ponnistuksiin. Samassa tapahtui jotakin omituista; hän tunsi olkavarteensa tartuttavan lujalla otteella. Hän ei ollut huomannut ketään ihmistä rinnallaan; joku oli takaapäin hiipien käynyt häneen käsiksi.
Hämmästyksestä ja suuttumuksesta huudahtaen Manja kääntyi ja näki vieraan herran. Kaikki oli miehessä outoa hänelle, turkki ylöskäännettyine kauluksineen, korkea, suippo kriminnahkalakki, joka peitti koko otsan silmiin asti — — silmiin asti — — Nuo silmät —
Hän kiljahti kimakasti ja vihlovasti. Hän oli kohdannut Johnnie
Claëssonin silmät.
Koura puristi hänen käsivarttaan hyvin kovasti, ja ihan korvansa likeltä hän kuuli tutun, kähisevän äänen kuiskaavan:
— Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, tuo on aivan turhaa.
Manjan huuto oli katkennut yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Ei siksi että Johnnie Claësson käski hänen olla hiljaa, vaan siksi että jokainen voiman kipinä oli äkkiä hävinnyt hänen ruumiistaan, jota vilunväreet vapisuttivat.
— Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, toisti Johnnie Claësson. — Tässä ei auta mamma kulta! Ei tule poliisi, niinkuin ehkä tiedät, ja ajat eivät ole semmoiset, että avuliaita herroja maleksisi pitkin katuja. Sinä olet minun vallassani, niinkuin on tapa sanoa korkeammassa romaanikirjallisuudessa.
Hän käänsi Manjan niin että lyhdyn valo lankesi hänen valjuille kasvoilleen.
— Pitääpä hiukkasen silmäillä sinua, pikku Manjusha. Saat uskoa, että olen aika lailla ikävöinyt tätä hetkeä. Jo kauan olen tietänyt, ettet sinä asunut sen nuoren nulikan luona, mutta vasta eilen tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä olit hellistä väleistä huolimatta mennyt Isä Blomqvistin majaan. Paljonhan minulla ei ollut toivoa, mutta yhtä kaikki patikoin Vuorikadulle ja — hast du mir jesehn! — enkö saakin arvokkaita tietoja pieneltä tytönkuotukselta, joka seisoo portilla kelkkoineen. Sinä tunnet hänet kenties, hänen nimensä on Elvi, hän sanoi. Kolme tuntia minä sain vahtailla siellä tänään; sää olisi voinut olla parempi, mutta vihdoin sinä kumminkin tulit. Pidin parhaana seurata sinua soveliaan välimatkan päässä, kunnes saavuimme näille — mitenkä sanoisin — puolueettomammille alueille, missä ihmiset eivät ihan tyrki toista nurin — katso itse, ei yhtä sielua missään — ja täss' oon nyt, niinkuin runoilija sanoo. Tässä me nyt olemme, jälleenyhdistettyinä elämäniäksi, häh? Jännittävä kolminäytöksinen rakkaus- ja rikosdraama. Kaikki näytökset olivat hyviä, mutta kolmas oli sittenkin paras!
Manja ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen kurkkunsa oli kuiva, ja hän hengitti vaivalloisesti.
— Mutta älkäämme toki seisoko tässä iankaikkisesti, jatkoi Johnnie Claësson. — Tässä kastuu jalat ja saa reumatismia, ja mitä se kannattaa, kun meillä on lämmin ja kaunis kotimme. Allons enfants!
Samassa silmänräpäyksessä kun Manja huomasi voivansa liikkua, hän riistäytyi irti ja koetti juosta tiehensä. Mutta se osoittautui turhaksi yritykseksi.
— Ei mitään tuhmuuksia, Manja, läähätti Johnnie Claësson hallitessaan häntä taas otteellaan. — Minä juoksen paremmin kuin sinä, kaikenlaisessa maastossa. Säästä voimiasi, niitä ehkä tarvitaan vielä.
Tahdottomana Manja antoi viedä itseään eteenpäin. Hän tiesi tuskin minne he olivat menossa ja mitä katuja he kulkivat. Hän tähyili tylsästi apua, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttäytynyt. Korkealle hänen päänsä yläpuolelle kohosivat talojen julkisivut mustina, kaikki ikkunat peitettyinä. Ihmiset niiden takana olivat itse hädässä, odottivat, toivoivat, kituivat epätoivossa. Tuntui kuin nuo synkät muurit olisivat huokuneet tiivistynyttä tuskaa.
— Suvaitkaa, armollinen rouva, olla hyvä ja astua sisään.
Manja nosti silmänsä ja tunsi Johnnie Claëssonin ulko-oven. Hän kuuli jossakin soitettavan pianoa, yksityisiä säveliä eksyi tänne ulos. Hän huomasi myös, ettei satanut enää lunta. Konemaisesti hän jatkoi kulkuaan, siirteli jalkojaan aivan niinkuin kävellessä on tehtävä, ei siinä mitään vikaa ollut, ei. Mutta porraskäytävässä Johnnie Claësson sai hetkisen painiskella hänen kanssaan, ennenkuin ovi lopulta meni lukkoon heidän takanaan.
Myhäillen riisui Johnnie Claësson häneltä takin ja hatun ja ohjasi hänet arkihuoneeseen. Hän lukitsi eteiseen vievän oven ja pisti avaimen taskuunsa. Sitten hän asetti Manjan istumaan ikkunan ääressä olevaan pehmeään nojatuoliin. Omasta puolestaan hän sanoi tällä kertaa keskustelevansa mieluummin seisoaltaan; itse asiassa hän oli aivan liiaksi hermostuneen hilpeä voidakseen istua alallaan.
— No, pikku Manja, nyt sinä istut koreasti lämpimässä ja kodikkaassa huoneessa, jossa on kaikki nykyajan mukavuudet — paitsi eri uloskäytävää tietysti; kieles kahleet siis irti saa! (Tämän lopun hän lauloi.) Kylläpä sinä menit ja keitit kauniin pikku sopan minun poissaollessani. Se maistui minusta ensin aika pahalta, mutta ei hätää, Manjusha, ei hätää mitään. Siinä taitaa olla makea jälkimaku.
Hän käveli edestakaisin huoneessa lyhyin, hypähtelevin askelin.
— Niin niin, hän alkoi taas, — tämä asia on kiinnittänyt suuresti mieltäni, kuten kyllä käsität. Näin heti, ettei sitä käynyt järjestäminen kirjeellisesti, vaan että oli ryhdyttävä henkilökohtaisiin suhteisiin viranomaisten kanssa. Bon! Tuntomerkit ilmoitettiin ja lähinnä kysymykseen tulevaa taloa pidettiin asianymmärtävästi silmällä. Nix und wieder nix, mutta kokemus opettaa, että rikokselliset ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvat vanhoille mielipaikoilleen —
— Rikokselliset! huudahti Manja. Se oli ensimmäinen sana, minkä
Johnnie Claësson sai hänestä irti.
— Niin juuri! Rikokselliseksi minä sanon henkilöä, joka murtautuu lukittuun suojaan ja varastaa toisen omaisuutta. Luulenpa että sellaisen pikku arvostelun tohtii lausua olematta lakitieteen professori, vai mitä? Eh bien, se nulkki ei kuitenkaan saapunut paikalle, ja miehet näyttävät väsyvän hänen asuntonsa vahtimiseen. Mutta nyt se onkin samantekevä, sitä ei tarvita enää, sillä nyt, pikku Manja, nyt sinä olet täällä ilmoittaaksesi hänen uuden osoitteensa.
Manja puhui aivan niin kuin tavallisen ihmisen pitää ja tulee puhua.
— Alkavatko miehet väsyä? Sanoitko että he alkavat väsyä vahtimaan hänen asuntoaan?
— Siihen tapaan tulin kyllä sanoneeksi, mutta miksi se herättää sinun mielenkiintoasi? Jos kuvittelet saavasi tilaisuuden antaa hänelle joitakin pikku viittauksia lämpimällä kädellä, niin olet totisesti tyhmempi kuin luulin.
— Ei, vastasi Manja vakaasti, — minua vain ihmetyttää, että he ovat niin yksinkertaisia. Väijyvät häntä hänen vanhan asuntonsa nurkilla, jonka osoitteen sinä tiesit. Sehän on typeryyden huippu.
— He keskeyttivät sen kyllä joksikin aikaa. Mutta silloin minä sanoin heille näin: Uskokaa minua, ennemmin tai myöhemmin —
— Ja nyt he siis kulkevat siellä ja toivovat saavansa hänet kiinni?
— Niin tekevät, mutta — kiitos sinun — tämä jää heidän viimeiseksi vahtipäiväkseen. Ajattele kuinka he ovat saaneet kärsiä vilua teidän tähtenne!
Manja istui ja hyväili tuolin pehmeitä käsinojia. Nyt hän sen tiesi, muu ei tässä auttanut. Hänet valtasi kiihkeä nauramishalu, hänen täytyi suorastaan väkipakolla hillitä itseään voidakseen olla nauramatta. Sormensakin hänen täytyi erityisellä ponnistuksella pitää kurissa, vielä hetkinen. Asia itsessään oli selvä, mutta keino, keino… No, sekin selvisi. Luonnollisesti. Välikappale oli ihan käsillä, kirjaimellisesti. Se aivan loisti hänen silmiinsä. Hän sai odottaa hyvin kauan. Johnnie Claësson seisoi ja liikkui yhä samalla pienellä alalla, siirtäen tuskin kertaakaan silmiänsä hänestä, ja puhui lakkaamatta. Sitten, ajatteli Manja, sitten tulee hyvin hiljaista. Hyvin hiljaista, ihanan hiljaista, kun tuo ääni vaikenee. Kello löi, sama kello, joka oli kerran sanonut hänelle, että Robert oli ehtinyt onnellisesti kotiin. Nyt se sanoi hänelle, että Robert oli odottanut häntä kokonaisen tunnin turhaan. Tunnin odotus, se on paljon. Paljon voi tapahtua tunnissa. Koko ihmisen elämä — - niin juuri, koko elämä —
Ja nyt hetki oli tullut, nyt Johnnie Claësson seisoi selin ja kumartui tupakkapöydän puoleen, Manja päästi levottomat kätensä valloilleen. Raskas shrapnellinvaippa, tuhkakuppi, josta Johnnie Claësson oli ollut niin ylpeä — se lensi nyt suhisten kaaressa ja iski häntä takaraivoon, poikki hienon niskajakauksen. Johnnie Claësson vaipui kasaan kuin säkki.
Nyt avain —
Ei tule lunta enää. Manja toisteli sitä itsekseen koko matkan, ikäänkuin se olisi ollut hyvin tärkeä seikka. Ei tule lunta enää.
Koskemattomana oli jalkakäytävä hänen edessään, tämä viimeinen kappale, mutta Robertin portin edustalla ammotti monta kuoppaa lumessa, ja keskelle katua oli automobiili aivan äskettäin viiltänyt syvät kaksoisjälkensä tuoreeseen lumipeittoon.
Portaissa Manja nojautui raskaasti kaidepuuhun. Saipa hän käsilläänkin auttaa nousua, hilata itseään ylös, askel askelelta.
Robertin ovi oli raollaan. Joku puhui siellä sisällä, kaksi vierasta miehenääntä. Hän kuuli myös mitä he sanoivat, aivan selvään hän sen kuuli. Mutta hän ei ymmärtänyt sanoja. Kaikki tuntui hyvin kummalliselta.
— Älkää menkö sinne!
Kuka kuiskaa, ajatteli Manja. Eihän täällä ole ketään, ei ketään muuta kuin minä. Itsekö minä kuiskaan? Tuhmaa, — miksi minä niin sanon! Sinnehän minun juuri pitää mennä. Robert odottaa.
— Jumalan tähden, neiti, älkää menkö sinne!
Manja pyyhkäisi kasvojaan. Taas. Ja "neiti".
Täällähän täytyi — Aivan niin, tuolla ylhäällä seisoi joku ja viittoi häntä luokseen.
Kerrosta korkeammalla, ylimmällä porrastasanteella, seisoi pieni palvelustyttö, jonka hampaat kalisivat kauhusta ja vilusta. Manja laahautui sinne. Vieras ihminen. Aivan varmaan, Manja ei tuntenut häntä.
— Minä siivosin herra Hedmanin huonetta, sanoi pieni palvelustyttö hiljaa ja nopeasti, — minä tunnen neidin ulkonäöltä. Neiti ei saa mennä sinne, punaiset ovat siellä. Ne ovat ottaneet herra Hedmanin ja vieneet hänet pois.
— Vieneet hänet pois, kertasi Manja.
— Niin, automobiilissa, puoli tuntia sitten. Mutta ne ovat jättäneet vahteja, jotka tutkivat huonetta.
— Niinkö, sanoi Manja. — Ja mihin ne hänet veivät?
Palvelustyttö katsoi häntä ihmeissään.
— Jaa, mihin ne ihmisiä vievät, sitä on vaikea tietää. Mutta tuonnepäin auto ajoi.
Hän kääntyi porraskäytävän ikkunaan päin ja osoitti Speranskintielle.
— Kiitos, sanoi Manja, ja sitten hän meni portaita alas, askelen kerrallaan.
Se on helppoa, ajatteli hän alas päästyään, minä seuraan vain jälkiä.
Hän kulki keskellä katua molempien pyöränjälkien välissä, hieman vaivalloisesti, mutta tyynesti ja erikoisemmin kiirehtimättä. Raikas ilma teki hänelle hyvää, se kostutti hänen kuivaa suulakeaan ja karkoitti joukon niitä sekavia ajatuksia, jotka olivat vallanneet hänet sen jälkeen kuin shrapnellinvaippa oli suhahtanut ilmassa ja ruumis kaatunut raskaasti hänen jalkoihinsa.
Aika ajoin hän pysähti ja silmäili eteensä. Jäljet lumessa olivat kyllin selvät, niiltä ei eksynyt. Kaikki muu oli valkoista lunta ja lyijynharmaita pilviä, autiota lumilakeutta, joka tuntui ulottuvan peninkulmia laajalle, rajattomana, ja taivasta, joka oli niin raskaassa pilvessä, ettei hän muistanut sellaista koskaan nähneensä. Ja tuntui kuin edempänä jälkien suunnassa nuo valtavat lyijyjoukkiot tulisivat niin lähelle maata, lepäisivät niin raskaasti itse lumiaavikon pinnalla, ettei niiden alla voinut kukaan ihminen elää. Joka kerta kun hän nosti silmänsä, se varmuus kävi hänessä yhä voimakkaammaksi. Siellä ei kukaan voinut elää.
Jokin tumma esine virui pyöränjälkien vieressä erottuen valkeasta lumesta. Hän kumartui ja otti sen käteensä. Se oli lakki, tavallinen nahkalakki. Se oli Robertin lakki. Se oli aivan ehyt. Hän painoi sen poskeansa vasten ja meni eteenpäin.
Hänen saamansa viesti oli kallisarvoinen, se sanoi hänelle paljon. Hän ymmärsi, että se oli edelläkävijä, ennustus; tässä oli tuleva jotakin muuta ja enempää. Hän kulki yhä eteenpäin.
Ja vihdoin, kun hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan, hän seisoi kyynelettömänä ja mykkänä Robertin hengettömän ruumiin ääressä. Olivat heittäneet sen ulos pysähtymättä, auton jäljet jatkuivat huolettomasti edelleen. Ammuttu läpi pään. Manja pani merkille, että kuula oli mennyt ohimosta sisään juuri siitä paikasta, missä pieni kesakko oli sijainnut. Juuri siitä. Se oli viimeinen minkä hän tajusi ennenkuin meni tiedottomaksi.