NÄLKÄVUODET.
Vuoden 1867 kato oli niin täydellinen, että talvella 1868 kurjuuden kuva kasvoi suureksi ja saattoi monen köyhän ennenaikojaiseen hautaan. Hätäaputoimet olivat silloin heikot, kunnanhallitus avuton ja valtion auttava käsi peräti lyhyt. Talosta taloon, kylästä kylään kulki nuoria, työhön pystyviä miehiä vailla työtä ja ruokaa. Työtä olisi ollut, vaan ruokaa ei. Joka talossa oli sekoitettu leipään olkijauhoja, toisissa niin paljon, että täytyi leipä leipoessa kyhätä puuvanteen sisään. Taikina oli niin haurasta kuin ruumen ape. Tällaistakaan leipää ei ollut varaa vieraalle tarjota, sillä oman perheen elatuksessa kaikilla oli tarpeeksi huolta.
Kun talvella oli kurjuus ja hätä suurimmillaan, saatiin valtion toimesta kaksi turvakotia nälkäisille, toinen Jokikylän Ritoniemelle ja toinen kirkonkylän Kariniemeen. Näitä turvakoteja silloiset ihmiset nimittivät hotelleiksi. Jälestäkin on puhuttu siitä nälkätalvesta hotellitalvena. Ja kyllä se tuntiin olleen moinen hotelli.
Tänne hotelliin menivät toiset vapaasta tahdostaan, toiset reki-kyydissä kulkevat vietiin, jos eivät olisi tahtoneetkaan.
Täällä hotellikomennossa oli kuollut köyhiä laumottain. Huono ravinto ja vaillinainen sairashoito vei hengen, vaikka paljon silloiset ihmiset olivat tottuneet kestämään. Lieneekö hotellissa edes lapsille selvää leipää annettu. Täysikasvuisille ainakin oli sielläkin sekaleipää.
Hotelliin kuolleille ei sanota olleen varaa tehdä laudoista arkkua ruumiin ympärille. Arkun asemesta käytettiin päreistä yhteen nidottuja liisteitä, jotka pyöreäksi tupeksi käärittiin ruumiin ympärille. Näitä ruumisliisteitä hotellissa rakenteli ne miespuoliset köyhät, jotka vielä kynnelle kykenivät.
Samana talvena oli muutamia nuoria miehiä, jotka nälkäänsä sammuttaakseen olivat varastaneet leipää. Nämä vietiin kunnan miehille rangaistavaksi. Kunnanherrat sitoivat rikoksentekijän käsistä ja jaloista pirtin rahiin ja löivät selkään niin paljon kuin halusivat. Että tällainen rikoksellinen olisi saatettu laillisen tuomioistuimen eteen, ei tullut kysymykseenkään. Olihan kotikuri tarpeeksi mutkaton ja suora ilman rahallisia kustannuksia.
Sanotaan tapaukseksi kuolleen jonkun tielle heinätukko suuhun.
V. 1891 katsoi Ristijärven kunta syytä olevan ryhtyä hankkimaan valtion lainaa syöntiviljan ostoa varten. Sellainen saatiin. Sen, joka tahtoi tällaisen lainan ottaa, piti käydä Oulusta omalla hevosellaan noutamassa. Sekaleipä tähän aikaan oli jo aivan harvinaista, mutta lienee sitä muutamissa taloissa vielä koetettu.
Vuodet 1892—1893 olivat edellistä pahemmat. Jo hyvissä ajoin suunniteltiin laina-anomuksia syöntiviljan ostoa varten, perustettiin paikallinen hätäaputoimikunta j.n.e. Kaupanhoitaja Tuomas Härkönen sai tuon epäkiitollisen esimiehen toimen.
Turvakoti lapsille oli järjestetty Tenämänmäkeen, toinen poikia varten Pyhännän Eskolaan. Molempien turvakotien hoitajat oli keskushätäaputoimikunta lähettänyt muualta.
Poikain turvakodissa Eskolassa opetettiin pojille käsityötaitoa, Mäntyhaloista syrjäsyylleen kiskottiin hienoja päreitä, punottiin ne säikeiksi ja kudottiin sellaisiksi ropposiksi. Käsilaukun nimeä nämä parhaiten lienevät kantaneet. Silloin ja vieläpä jälkeenpäin on tätä poikain oppipaikkaa nimitetty kopsakouluksi. Toiset nimittivät taas vellikouluksi. Siellä nimittäin oli keitetty jauhovelliä, joka voilla maustettiin. Sellaista ei ennen oltu nähty.
Muitakin toimenpiteitä nälänhädän poistumiseksi oli järjestetty. Miehet saivat tehdä käsitöitä, valmistella puukaluja ja eukot kehrätä hamppuja. Samoin oli monella eri suolla kanavan-kaivua. Likosuo ja Kariniemensuo kirkonkylässä, Seipisuo, Säkkilänsuo ja Leinolansuo Jokikylässä saivat tällöin viemäriojan. Yksinpä viemäriojaa kaivattamaan oli keskushätäaputoimikunta lähettänyt miehiä, jotka kuitenkaan ojankaivuun nähden eivät olleet paikkakunnan miehiä viisaammat.
Ojankaivusta ja käsitöistä maksettiin palkka jauhoina. Jauhoja oli kolmea lajia, nim. ruis-, maisi- ja lisei-jauhoja. Nämä lisei- ja maisi-jauhot olivat tarkotetut leipään olen ja petäjänkuoren asemesta.
Tämän kirjoittaja oli itse ojaa jauhopalkalla kaivamassa Likosuolla, Säkkilän-suulla ja Leinolansuolla. Noin 2:50 p. arvosta annettiin työpäiviin osalle jauhoja. Huonommat kaivajat saivat vähemmän. He pyytelivät rotevampia hiljentämään vauhtia, sillä he tiesivät seurauksen, mutta omanvoiton pyyntö tästä huolimatta pääsi määrääjäksi.
Työhön kykenemättömät köyhät saivat lahjaksi vanhoja vaatteita ja jauhoja. Näiden jakaminen tuotti kuitenkin vaikeuksin ja harmia. Jokainen lahjansaaja luuli toisen saaneen enemmän ja parempia. Moitteet, viha ja kiukku kohdistuivat pääasiassa esimieheen Tuomas Härköseen. Moni eukko oli Härkösen edessä purkanut kiukkunsa pohjaa myöten, jolloin sanoja ei valittu. Tällaisissa tapauksissa nimittivät kiukuttelijat Härköstä mieluimmin Verkko-Tuomaaksi, tarkoituksella saada edes näin kostaa. Tuomas Härkönen näet oli nuorempana paljon verkonkudonta-töissä ja silloin kyllä sanottiin kaikella kunnialla Verkko-Tuomaaksi.
Kymmenen vuotta myöhemmin, siis 1902—1903, uusiutuu sama näytelmä, sillä nytkin ovat tulleet katovuodet. Hätäaputoimikunnan puheenjohtajan ja jauhojen jakajan epäkiitollinen tehtävä annetaan tällöin kunnallislautakunnan esimies Antti Oikariselle Putkolasta.
Nyt ei kaiveta kanavia suolle, mutta miehet saavat kotonaan tehdä puuesineitä ja naiset kehräävät taaskin lankoja. Palkka maksettiin jauhoina. Hätääntyneemmät perheet saavat jauhoja sekä vaatteita ilmaiseksi. Näin saadut käsityöt myydään myöhemmin huutokaupalla ja tappio tilitetään keskushätäaputoimikunnalle eroituksena.
Talvella 1903 järjestetään keskushätäaputoimikunnan toimesta Ristijärven kirkonkylän Aholaan turvakoti köyhiä lapsia varten. Turvakodin hoitajaksi tuli Helsingistä kaksi neitiä, Hilma Juntunen ja Hilja Pekurinen. Edellinen piti huolen lasten vaatetuksesta ja ravinnosta ja jälkimäinen opetuksesta. Ylimäinen pirtti Aholassa oli ruokailupaikkana ja alempi asuntona. Kolmaskin neiti liittyi tähän laupeuden työhön. Hänen nimensä oli Vegelius ja piti hän huolen sairasten hoidosta. Sikäli kun neiti Vegeliusta tultiin tuntemaan, käytiin häneltä kysymässä neuvoa ja lääkkeitä sairaustapauksissa. Niinpä ei kuolevaisuus tänä vuonna ollut tavallista suurempi.
Monet köyhät, jotka näiden laupeuden-sisarten kanssa olivat tekemisissä, kunnioittivat vilpittömin mielin heitä. Mutta oli taas niitäkin, jotka avunsaantiinsa tyytymättöminä parjasivat ja vasten naamaakin olivat käyneet rähisemässä. Tämä piirre muuten johtuu yksinkertaisesti ihmisten tökeryydestä, juuri siitä, kun ei osaa ansioita arvostella ja vieläpä siksi, että ei tahdota pitää huolta naapurin menestyksestä.
Neiti Vegelius oli Ristijärvellä vaan yhden talven. Neidit Juntunen ja Pekuri taas kaksi talvea ja kesän. Kesän ja jälkimäisen talven työ heillä oli Martta-yhdistyksen toimesta. Kesällä he opettivat kyökkikasveja kasvattamaan, marjoista sekä sienistä ruokaa valmistamaan. Olipa syksyllä juurikasvinäyttely, jossa Kokkolan Jussin suuri turnes näytteli pääosaa ja palkittiin 10 markan palkinnolla. Pienin palkinto oli 3 mkaa. Tämä oli laatuaan ensimäinen toimenpide Ristijärvellä juurikasviviljelyksen harrastuksen hyväksi.
Keskushätäaputoimikunnan toimesta keväällä 1903 tuli Ristijärvelle agronoomi Aksel Hahl (Hanola) sekä kuokkia, lapioita, suokirveitä ja ruisjauhoja. Agronoomi Hahl ensin kierteli kunnan kaikki kylät ympäri, neuvotellen torpparien ja koturieläjien kanssa alkuunpantavasta suoviljelyksestä. Yhdelläkään näistä tähän asti ei vielä ollut yhtään metriä kaivettu suolle ojaa, eikä liene ollut aikomuskaan. Agronoomi Hanolan taikasana suoviljelyksen ojentamiseksi oli ruisjauhot. Niinpä Marttayhdistyksen neidit Juntunen ja Pekuri kutsuvatkin Hanolaa Jauho-sedäksi.
Viljelysyrittäjä sai ensin osoituksen, mihin kohtaan on paras ruveta viljelemään. Tämän jälkeen sai mennä Kariniemestä noutamaan jauhoja. Jauhojen hinta merkittiin velkakirjaan, jossa oli määräys, että toinen puoli lainasummasta kuolee, jos uutterasti tekee työtä suolla. Ja tästä puolesta kuolee vielä puoli, jos niskoittelematta suostuu sen muutamien vuosien kuluttua maksamaan. Siis varsin edullisia lainoja. Nimikin oli näillä palkkiolainat. Kuukauden perästä oli aina tehtyjen töiden tarkastus ja uusien lainaerien anto. Moni mökkiläinen olisi toivonut lainain annon kestävän useampia vuosia, mutta se loppui jo samana syksynä. Tämän kirjoittaja oli mukana tässäkin lainaushommassa ja kaivoi ensimäiset ojat suolle.
Kun näitä lainoja alettiin periä takaisin, oli monta sellaista, joilta ei voinut köyhyyden tähden ollenkaan periä. Toiset taas, joilla olisi ollut varoja, niskoittelivat sillä syyllä, että varat olivat lahjaksi saatuja hätäapuvaroja. Tunnustettuun velkakirjaan nähden tämä selitys ei lain edessä olisi ollut tyydyttävä. Silläpä kunnallislautakunta arvioi keneltä lainat, vaikeuksia saattamatta velalliselle, voisi periä. Nämä maksoivat sitten ja keskushätäaputoimikunta oli saanut pienen prosentin takaisin siitä, mitä oli Ristijärven kunnan osalle uhrannut.
Se suunta, mitä palkkiolainahommalla tarkoitettiin, oli kylläkin oikeaan osattu. Tämän toimenpiteen kautta päästiin suoviljelysmakuun. tultiin näkemään, että oikea niitty saadaan notkelmiin ja märille maille ojittamalla ja kuokkimalla ja myöskin se, että tänne tehty työ kannattaa ja on aivan elinehto.
Omavaraiset tilalliset ovat pienten esimerkeistä ottaneet oppia ja alkaneet kokeilla suoviljelystä. Tähänkin nähden palkkiolainoilla on ollut kauvas kantava merkitys.