24. KIRJE.
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Kirjoittelen niin kauvan kuin viivyn, vaikkakin pelkkiä typeryyksiä. Sillä minä tiedän teidän iltaisin lueskelevan kirjeitäni, senvuoksi että ne tulevat minulta. John on kertonut, kuinka suuresti te ikävöitsette kotiintuloani; mutta hän mainitsi sanoneensa teille, että hän toivoi tapahtuvan jotakin, mikä sen estäisi.
Olen mielissäni, ettette ilmoittanut hänelle poismuuttoni syytä; sillä jos palvelustoverini sen arvannevatkin, on parempi niin, kuin että kuulisivat sen teiltä tai minulta. Sitäpaitsi todellakin soisin, että isäntäni lakkaisi minunlaistani tyttö-poloista ajattelemasta. Paitsi häneltä osakseni tullutta epäsuosiota on hänen luonteensa muutenkin aivan muuttunut, ja minä alan uskoa rouva Jervisin sanoja, että hän pitää minusta eikä voi sille mitään. Ja kuitenkin hän koettaa ne tunteensa voittaa eikä keksi siihen muuta keinoa kuin olla minua kohtaan tyly.
Älkää pitäkö minua havittelevana ja itseluuloisena. Sillä minua pikemmin surettaa kuin ylpeillyttää nähdessäni sellaisen herrasmiehen alentavan itsensä ja minun takiani vähentävän kunnioitusta, jota kaikki hänen palkollisensa häntä kohtaan ennen tunsivat. — Mutta tänään minun on kerrottava teille uudesta puvustani.
Päivällisen syötyäni menin siis ylikertaan ja sulkeuduin pieneen kammiooni. Siellä laittausin uuteen asuuni ja panin tavallisen pyöreän hilkan päähäni, mutta vihreällä solmukkeella somistettuna. Pukeuduin kotikutoiseen viittaani ja hameeseeni, ja sileihin nahkakenkiin, jotka kuitenkin olivat valmistetut niin sanotusta Espanjan sahvianista. Vedin jalkaani vaatimattomat sukat — nimittäin vaatimattomat niiden rinnalla, jollaisia viimeiseltä olen käyttänyt, vaikka mielestäni nämä oivallisesta langasta kudotut kelpaavat varsin hyvin jokapäiväisiksi; sidoin kaulaani musliinisen poimukauluksen ja mustan silkkihuivin armollisen rouvan minulle antaman ranskalaisen röyhelön asemesta, ja irroitin korvarenkaat korvistani. Kun olin täysissä pukimissa, otin kahdella sinisellä rihmalla kiinnitettävän olkihatun käteeni ja vilkaisin kuvastimeen niin ylpeänä kuin konsaan. Sanoakseni totuuden en ole ikänä esiintynyt mielestäni niin hauskassa asussa.
Kovin suloiselta tuntuu astua alas vaatimattomaan olotilaan kevein mielin, viattomana ja kohtaloonsa tyytyväisenä! Mitään sen vertaista ei olekaan! Näen selvästi, ettei nöyrää sydäntä voi kohdata mikään varsin kamala pettymys, kääntyköön onnen ratas minnepäin tahansa.
Menin siis alikertaan etsimään rouva Jervisiä, nähdäkseni mitä hän asustani piti. Portaissa tapasin sisäkkömme, Rachelin; hän niiasi minulle syvään eikä näkynyt minua tuntevan. Minä hymyilin ja astuin taloudenhoitajattaren tupaan, missä kunnon rouva Jervis istui työnsä ääressä ompelemassa naisenpaitaa: ja voitteko sitä uskoa? Hänkään ei aluksi tuntenut minua, vaan nousi, sieppasi silmälasit nenältänsä ja virkkoi: "Etsittekö todellakin minua?"
En voinut olla nauramatta ja sanoin: "Hei, hei, rouva Jervis! mitä, ettekö minua tunne?" — Hän seisoi aivan kummastuneena ja tarkkasi minua kiireestä kantapäähän. "Kah, sinä ihan hämmästytät minut!" hän sanoi. "Mitä, Pamelako noin muuttuneena! Kuinka se on tapahtunut?"
Isäntäni sattui astumaan sisälle, ja kun seisoin selin häneen, luuli hän minua rouva Jervisin kanssa juttelevaksi vieraaksi ja poistui jälleen, kuulematta taloudenhoitajattaren kysymystä, oliko hänen arvoisuudellaan mitään määräyksiä annettavana. Rouva Jervis käänteli minua puolelle ja toiselle, ja minä näytin hänelle kaikki pukineeni alushametta myöten, jolloin hän kävi istumaan lausuen: "Kah, olen ihan ihmeissäni! Minun täytyy istua. Mitä tuo kaikki tarkoittaa?"
Kerroin hänelle, että kun minulla ei ollut uuteen asemaani sopivia vaatteita isän kotiin palatessani, oli parempi, että varasin niitä jo täällä, koska lähtöni oli lähellä, jotta palvelustoverini näkisivät minun osaavan sovittautua niihin olosuhteisiin, joihin nyt jälleen jouduin.
"Oh", sanoi hän, "en ole sinunlaistasi ennen nähnyt. Mutta tämä surullinen lähtövalmistus (sillä nyt näen sinun olevan aivan tosissasi) vaikuttaa minuun niin masentavasti, etten tiedä kuinka kestän. Oi, rakas Pamelani, kuinka voin sinusta erota?"
Isäntäni soitti takasalista, joten minä poistuin ja rouva Jervis riensi häntä palvelemaan. Hän sanoi tälle: "Olin tulossa sisälle ilmoittaakseni teille, että matkustan Lincolnshireen ja mahdollisesti sisareni luo Daversille, viipyen poissa jonkun viikon. Mutta sanokaahan, kuka sievä neitonen teidän luonanne oli?"
Rouva Jervis sanoo hymyilleensä ja kysyneensä, eikö hänen arvoisuutensa tiennyt, kuka se oli. "En", vastasi hän; "en ole häntä koskaan ennen nähnyt. Lampuoti Nicholilla ja lampuoti Bradyllä ei kummallakaan ole sellaista siistiä, keimeätä tytärtä, ei suinkaan? Vaikken nähnyt hänen kasvojansakaan", lisäsi hän. "Ellei teidän arvoisuutenne pahastu", virkkoi rouva, "tuon hänet nähtäväksenne; sillä minun mielestäni hän vie voiton Pamelastamme".
Tästä en ollut hänelle kiitollinen, kuten hänelle jälkeenpäin sanoinkin (sillä se tuotti minulle paljon kiusaannusta ja ikävyyksiäkin, saatte kuulla).
"Ei voi olla mahdollista", suvaitsi armollinen herra lausua, "mutta jos saatte keksityksi jonkun verukkeen, niin antakaa hänen tulla sisälle".
Sitten rouva Jervis tuli minun luokseni ja sanoi, että minun oli lähdettävä hänen kanssaan isännän puheille. "Mutta", hän lisäsi, "anna hänen kaikella muotoa itse ottaa selko siitä, kuka olet, sillä hän ei tunne sinua". — "Hyi, rouva Jervis", pahoittelin, "kuinka saatoitte minulle sellaista tehdä? Sitäpaitsi se näyttää liian vapaalta sekä minun että hänen esiintymiseksi." — "Sanon sinulle", tivasi hän, "että sinun on tultava sisälle; ja älähän paljasta itseäsi ennen kuin hän sinut tuntee".
Niin menin sisälle, tyhmä tyttö mikä olinkin; vaikka kyllähän hän olisi minut joskus toiste nähnyt, ellei silloin. Ja taloudenhoitajatar pakoitti minut ottamaan olkihattuni käteeni.
Niiasin syvään, mutta en virkkanut sanaakaan. Kaiketikin hän tunsi minut heti kasvoni nähtyänsä; mutta hän oli viekas kuin Lucifer. Hän astahti luokseni, tarttui käteeni ja virkkoi: "Kenen sievä tyttö sinä olet? Varmaankin Pamelan sisar; olet niin hänen näköisensä. Niin siro, niin siisti, niin kaunis! Kah, lapseni, sinulle ei sisaresi Pamela läheskään vedä vertoja!"
Jo hämmästyin aivan tolkuttomaksi; olisin puhunut, mutta hän tarttui minuun niskasta. "Ka", sanoi hän, "sinä olet perin sievä, lapseni; en olisi näin vapaa sisartasi kohtaan, sen vakuutan; mutta minun täytyy suudella sinua".
"Armollinen herra", hätäännyin minä, "voi, olen tosiaan Pamela, olen,
Pamela minä olen, juuri hän itse!"
Hän suuteli minun kykenemättäni sitä estämään ja sanoi: "Mahdotonta! sinä olet puolta suloisempi tyttö kuin Pamela; ja varmaan voin olla viattoman vapaa sinun kanssasi, vaikken osoittaisi sellaista suosiota hänelle."
Tämä oli minulle todellakin paha kepponen, jollaista en ollut voinut odottaa; ja rouva Jervis näytti yhtä hölmistyneeltä kuin minäkin — avuliaisuutensa vuoksi. Vihdoin pääsin pois ja juoksin ulos salista mitä tuskallisimmin kiusaantuneena, niinkuin saatatte arvata.
Hän jutteli paljon rouva Jervisin kanssa ja määräsi vihdoin minut saapumaan luoksensa. "Tule sisälle, hälläkkä!" kutsui hän — siten hän minua todellakin nimitti. Voi hyväinen, olipa se puhetta! "Ketä varten sinä kujeilit? Olin päättänyt, etten enää koskaan osoittaisi niin paljoa huomaavaisuutta mokomalle kelvottomalle", sanoi hän; "ja sinun pitää silloin laittautua valepukuun viehättääksesi minua, ja vielä olla olevinasi, senkin tekopyhä…"
Nyt loppui kärsivällisyyteni. "Heretkää, hyvä herra", lausuin, "älkää ainakaan syyttäkö minua valepuvusta ja teeskentelystä: sillä molempia minä vihaan, vaikka olenkin halpa. En ole pannut ylleni valepukua."
"Mitä hittoa" — juuri niin hän sanoi — "sitten tarkoitat tuolla asulla?"
"Kah, teidän arvoisuutenne", vastasin, "sallikaa minun sanoa, että tarkoitukseni on mitä rehellisin. Olen tosiaan käynyt valepuvussa aina siitä asti kun armollinen rouvani, teidän äitinne, otti minut köyhien vanhempaini luota. Tulin hänen armonsa taloon niin köyhänä ja halpana, että nämä vaatteet, joihin nyt olen puettuna, ovat ruhtinaalliset niihin verraten, mitkä minulla silloin oli ylläni. Ja hänen hyväntahtoisuutensa kasaannutti minulle rikkaita vaatteita ja muita lahjoja. Mutta koska nyt niin pian palaan köyhien vanhempaini luo, en voi käyttää noita uhkeita pukineita joutumatta sormella osoitetuksi, ja senvuoksi olen ostanut sellaista, mikä paremmin sopii asemaani ja samalla kelpaa hyväksi pyhäpuvuksi, kun pääsen kotiin."
Hän otti minut syliinsä ja samassa työnsi minut luotaan. "Rouva Jervis", sanoi hän, "viekää pois tämä pieni velho; en voi häntä sietää enkä olla sietämättäkään!" — Kummalliset sanat! — "Mutta odotahan; älä mene!… Mene sentään!… Ei, tule jälleen!"
Luulin, että hän oli hullu; sillä hän ei tiennyt mitä tahtoi. Aioin kuitenkin lähteä, mutta hän astui perässäni, tarttui käsivarteeni ja vei minut jälleen sisälle: varmaan hän puristi käsivarteni sinelmiin, sillä siinä on vieläkin merkit. "Herra, herra", rukoilin minä, "säälikää toki; tulenhan minä sisälle, tulenhan minä!"
Hän istahti ja katsoi minuun, ja tätä jälkeenpäin ajatellessani hän tuntui minusta yhtä houkkiomaiselta kuin minunlaiseni tyttö-parka. Vihdoin hän lausui: "Niin, rouva Jervis, kuten teille sanoin, te voitte sallia hänen viipyä vähän kauvemmin, nähdäkseni huoliiko sisareni Davers hänestä, jos hän sillävälin nöyrtyy, pyytää sitä suosionosoituksena sekä katuu nenäkkyyttänsä ja sitä vapautta, millä hän on minua kuvaillut talonväelle kuten muillekin".
"Niin teidän arvoisuutenne minulle sanoi", virkkoi rouva Jervis, "mutta en ole nähnyt hänessä pienintäkään taipumusta tunnustamaan mitään rikkoneensa".
"Ylpeyttä ja nurjuutta", sanoi hän, "oikein kukkuramitalla! Ja kuitenkin hän on teidän erikoinen suosikkinne! No, vielä kerran alennun ilmoittamaan sinulle, huippana", lausui hän puhuen minulle, "että saat viipyä edelleen kaksi viikkoa, kunnes olen tavannut sisareni. Kuuletko mitä sanon, kuvapatsas? Etkö osaa puhua, etkä ole kiitollinen?"
"Teidän arvoisuutenne säikähdyttää minut niin", selitin, "että tuskin osaan puhua: mutta rohjennen sanoa pyytäväni ainoastaan sitä suosionosoitusta, että saan lähteä isän ja äidin luo".
"Hupsu tyttö", virkkoi hän, "etkö tahdo mennä sisarelleni Daversille kamarineidoksi?" — "Hyvä herra", vastasin minä, "kerran olisin ollut mielissäni siitä kunniasta, mutta te suvaitsitte sanoa, että hänen armonsa sukulainen olisi minulle vaarallinen tai minä hänelle." "Kirottua nenäkkyyttä!" tiuskaisi hän; "kuuletteko, rouva Jervis — kuuletteko, kuinka töykeästi hän minulle vastailee? Onko tuollaista verratonta, itsetietoista röyhkeyttä ennen nähty?"
Silloin minä purskahdin itkuun. Rouva Jervis sanoi: "Hyi, Pamela, hyi!" Ja minä sanoin: "Osani on tosiaan hyvin raskas. Minä en suinkaan tahtoisi loukata ketään; ja kuitenkin näyn tehneen itseni syypääksi varomattomuuksiin, jotka ovat maksaneet minulle palveluspaikkani, ja herrani suosion; ja niin minut on häädetty. Ja kun aika on tullut, jolloin minun pitäisi palata köyhien vanhempaini luo, minun ei sallita rauhassa lähteä. Armollinen herra, mitä olenkaan tehnyt, jotta minua kohdellaan pahemmin kuin varasta?"
"Varasta!" huudahti hän, "se sinä juuri oletkin, letukka; sinä olet minut ryöstänyt".
"Kuka, minäkö, herra", sanoin minä. "Minäkö teitä ryöstänyt? Ka, tehän olette rauhantuomari ja voitte lähettää minut vankilaan, jos tahdotte, ja alistaa minut henkipattona tuomittavaksi! Jos voitte todistaa, että minä olen teiltä varastanut, niin varmaan ansaitsen kuoleman."
En laisinkaan käsittänyt hänen tarkoitustansa, vaikken siitä sittenkään pitänyt, kun se jälkeenpäin minulle selitettiin. — Kas niin, — ajattelin, — mitä tästä lopuksi tuleekaan, jos Pamela-rukkaa syytetään varkaaksi! — Sitten juolahti heti mieleeni, kuinka julkeisin näyttää kasvojani rehellisille köyhille vanhemmilleni, jos minua vain epäiltäisiinkin.
"Mutta, hyvä herra", sanoin minä, "sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys älkääkä minua senvuoksi herjatko, pyydän; sillä minä en tarkoita mitään puutteellisesti kunnioittavaa: jos olen tehnyt väärin, miksei minua jätetä taloudenhoitajattarenne tutkittavaksi ja häädettäväksi, kuten on tapahtunut muille tytöille? Ja jos Jane, Rachel tai Hanna rikkoisivat, alentuisiko armollinen herra ottamaan heitä huomioonsa? Ja miksi niin alennutte minun tähteni? Sanokaahan, herra, ellen ole ollut muita pahempi, niin miksi minun on kärsittävä enemmän kuin muiden? Miksei minua ajeta talosta enemmittä mutkitta? Sillä minä en tosiaan ole kyllin tärkeä, jotta isäntäni alentuu minusta välittämään ja vihastuu minunlaiseni olennon tähden."
"Kuuletteko, rouva Jervis", huusi hän jälleen, "kuinka nenäkkäästi tuo hävytön suupaltti minua kuulustelee? Ka, julkimus", sanoi hän, "eikö hyvä äitini toivonut, että pitäisin sinusta huolta? Ja eikö sinua aina ole kohdeltu tavallista palkollista parempana? Siitäkö sinä kiittämättömyydessäsi minua moitit?"
Mutisin jotakin itsekseni, ja hän vannoi tahtovansa sen kuulla. Pyysin päästä sanojani ääneen lausumasta, mutta hän vaati sitä. "No hyvä", virkoin, "jos teidän arvoisuutenne täytyy tietää, minä sanoin, ettei hyvä emäntäni toivonut huolenpitonne ulottuvan huvimajaan eikä hänen pukuhuoneeseensa".
Niin, tämä oli jokseenkin röyhkeätä, sanonette. — Ja hän suuttui niin kovin, että minun täytyi puikkia tieheni; rouva Jervis sanoi olleenkin onnellista, että pääsin livistämään.
No, mikä siis paneekaan hänet noin ärsyttelemään? Se vastaukseni kyllä melkein surettaa minua; mutta joka tapauksessa olisin iloinen päästessäni heti pois. Sillä minä alan käydä yhä pelokkaammaksi.
Juuri nyt herra Jonathan lähetti minulle nämä rivit (hyväinen aika, mitä minun on tehtävä?):
RAKAS PAMELA-NEITO,
Ole varuillasi; sillä Rachel kuuli isäntäni lausuvan rouva Jervisille, joka hänen luullakseen puolusteli sinua: 'Älkää sanoko enempää, rouva Jervis, sillä jumaliste, minä otan hänet.' Polta tämä heti.
Oi, rukoilkaa tytär-poloisenne edestä! Rouva Jervis kutsui minua makuulle, sillä kello on yli yksitoista, ja kylläpä hän saa tästä kuulla; sillä kaikki oli hänen syytänsä, vaikkei hän tarkoittanut pahaa. Mutta minä olen ollut ja olen vieläkin kovin kiihtyneenä, ja kaiketi hän sanoo, että olen ollut perin suulaskin.
Oi, rakas isä ja äiti, mahti ja rikkaus eivät koskaan tarvitse asianajajia! Mutta tuo köyhä säätyläisnainen ei voi elää ilman häntä, ja herra on ollut hänelle kovin ystävällinen. — Hyvää yötä siis! Kenties lähetän tämän aamulla, mutta saattaa jäädä lähettämättäkin, minkävuoksi en lopeta, vaikken voi kyllin usein toistaa (joskin teen sen varsin pelokkaasti), että olen teidän kuuliaisin tyttärenne.