LAUVANTAI-AAMUNA.
Sallikaa minun kertoa teille, mitä tapahtui viime yönä; sillä minulla ei ollut voimaa kirjoittaa eikä tilaisuuttakaan ennen kuin nyt.
Kurja nainen pidätti isäntääni puoli kahdeksaan; ja hän saapui tänne kello viiden tienoissa iltapäivällä. Ja sitte kuulin hänen äänensä portailta hänen tullessaan ylös minun luokseni. Hän puhui illallisestaan, koska sanoi: "Mieluimmin haluan keitetyn kananpojan voin ja persiljan kanssa." Ja sisälle hän tuli.
Hän otti ankaran ja majesteetillisen muodon; ja hän voi näyttää hyvin ylväältä milloin tahtoo. "Kah, kuriton Pamela, kiittämätön karkuri", virkkoi hän minulle ensi tervehdyksekseen: "Teet hyvin, kai maar, tuottaessasi minulle kaiken tämän vaivan ja kiusan?" En kyennyt puhumaan, vaan heittäytyen lattialle kätkin kasvoni ja olin kuolla suruun ja pelkoon. — Hän sanoi: "Kyllä sinulla onkin syytä kätkeä kasvosi! syytä häpeilyyn minut nähdessäsi, kurja, röyhkeä tyttö, mikä oletkin!" Minä nyyhkytin ja itkin, mutten voinut puhua. Ja hän antoi minun virua siinä, meni ovelle ja kutsui rouva Jewkesia. "No", sanoi hän, "nostakaa ylös tuo langennut enkeli! Kerran luulin häntä viattomaksi kuin enkeli: mutta nyt on kärsivällisyyteni häntä kohtaan lopussa. Tuo pieni teeskentelijä heittäytyy tuolla tavoin maahan voidakseen vaikuttaa heikkouteeni ja taivuttaakseen minut itselleen suosiolliseksi ja jotta minä itse hänet nostaisin ylös. Mutta minä en koske häneen. Ei", lisäsi hän, "kietoutukoot Williamsin kaltaiset miehet hänen viekkaisiin pauloihinsa! Minä tunnen hänet nyt, ja hän saa koettaa pyydystää verkkoihinsa kenen houkkion tahansa, joka tahtoo niihin tarttua."
Huokaisin sydän halkeamaisillaan! — Ja rouva Jewkes nosti minut polvilleni; sillä minä vapisin niin etten voinut seisoa. "Noh, neito Pamela", sanoi hän, "opi tuntemaan paras ystäväsi! Tunnusta kelvoton käytöksesi ja pyydä hänen arvoisuuttansa antamaan anteeksi kaikki vikasi." Olin pyörtymäisilläni; ja isäntäni virkkoi: "Hän on temppuilun taituri, vakuutan teille; ja panenpa kymmenen yhtä vastaan, että hän voi tuokiossa teeskennellä taintumuskohtauksen."
Tämä vihlaisi minua sydänjuuriin asti, mutta minä en voinut sillä hetkellä puhua; kohotinhan vain silmäni taivasta kohti! — Vihdoin sanoin: "Jumala suokoon teille anteeksi, hyvä herra!" — Hän näkyi olevan vihansa vimmoissa ja käveli edestakaisin huoneessa vilkaisten toisinaan minuun, ikäänkuin olisi tahtonut puhua, mutta hillitsi itsensä. — Vihdoin hän sentään sanoi: "Jahka hän on esittänyt loppuun tämän ensi näytöksensä, saatan palata hänen luoksensa, ja hän saa pian tietää, mihin hänen nyt on turvautuminen."
Ja sitte hän läksi huoneesta; ja minä olin aivan sydämestäni sairas. "Varmaan", voikersin, "olen pahin olento, mikä konsaan on ilmaa hengittänyt!" — "No", vastasi röyhkeä nainen, "et sentään niin paha; mutta olen iloinen, että alat nähdä vikasi. Nöyryyttä ei mikään voita. Ka, tahdon ystävänä puhua puolestasi, jos lupaat vastedes olla velvollisuudentuntoisempi. Niin niin", lisäsi ilkimys, "tämä kaikki voitaneen huomenna korjata, jollet ole hupsu". — "Mene tiehesi, inhoittava nainen!" sanoin minä, "äläkä lisää kärsimyksiäni leppymättömällä julmuudellasi ja epänaisellisella paatumuksellasi".
Hän töykkäsi minua ja meni pois vihasta hurjana. Hän näkyy tästä juoruilleen ja sanoneen, että olin aivan sietämättömän uppiniskainen.
Minä lysähdin lattialle, enkä kyennyt hievahtamaan ennen kuin kello löi yhdeksän; ja sitten se häijyläinen tuli jälleen. — "Sinun on tultava alakertaan herran pateille", hän sanoi, "jos nimittäin suvaitset, niskoittelija!" — "En taida pysyä pystyssä", vastasin minä. — "Sitte lähetän monsieur Colbrandin kantamaan sinut alas", uhkasi hän.
Nousin niin hyvin kuin voin ja vapisin koko matkan portaita alas mennessäni. Hän astui edelläni arkihuoneeseen, ja uusi pöytäpalvelija, joka oli isännällä mukanaan Johnin asemesta, poistui heti kun minä tulin sisälle. Sivumennen sanoen oli hänellä uusi kuskikin, joten näytti siltä kuin Bedfordshiren Robin olisi eroitettu toimestaan.
"Ajattelin", sanoi hän alas tullessani, "että aterioitsisit kanssani, kun minulla ei ollut seuraa; mutta huomatessani ettet voi unohtaa alkuperääsi, vaan ehdottomasti viihdyt paremmin palvelijaini parissa, minä kutsuin sinut tänne palvelemaan minua illallispöydässä, jotta voin hiukan jutella kanssasi ja tuhlata sinuun niin vähän aikaa kuin mahdollista".
"Teidän arvoisuutenne", vastasin minä, "te tuotatte minulle kunniaa, antaessanne minun teitä palvella; ja toivottavasti en koskaan unohda alkuperääni". Mutta minun täytyi seisoa hänen tuolinsa takana pitääkseni siitä kiinni. "Kaada minulle lasillinen tuota burgundia", sanoi hän. Minä ryhdyin toimeen; mutta käteni tutisi niin, etten voinut pidellä lautasta pikarineen läikäyttämättä viiniä. Silloin rouva Jewkes kaatoi minun puolestani ja minä tarjosin sen niin hyvin kuin kykenin ja niiasin syvään. Hän otti lasin ja käski: "Seiso takanani, poissa näkyvistäni!"
Sitte hän lausui: "No, rouva Jewkes, sanoitte että hän vielä on hyvin nyrpeä eikä syö mitään." — "Ei", vakuutti tämä, "ei edes sielun ja ruumiin koossapitimiksi". — "Ja ainako hän vain itkeekin, kuten sanoitte?".— "Niin, hyvä herra", vastasi hän, "aina hän vetistelee syystä tai toisesta".
"Ah", sanoi isäntäni, "teidän nuoret neitosenne ravitsevat itseänsä kyynelillään; ja itsepäisyys riittää heille ruuaksi ja juomaksi. Minusta hän ei ikinä ole näyttäytynyt paremmassa kunnossa. Mutta luulenkin hänen elävän lemmestä. Herttainen herra Williams ja hänen omat pienet häijynilkiset vehkeensä ovat pitäneet hänet hengissä ja terveenä, sillä juoniminen, rakkaus ja vastaanhangoittelu ovat naisen luonnollista ravintoa."
Minun oli pakko ääneti kuunnella tätä kaikkea; ja sydämeni olikin liian täynnä puhuakseni.
"Ja sanotte", jatkoi hän, "että hänellä vielä eilispäivänä oli uusi pakosuunnitelma?" — "Itse hän kieltää sen", selitti rouva Jewkes; "mutta kyllä aivan siltä näytti. Ja aika hätään hän minut sen johdosta tosiaan saattoi. Olen iloinen, että teidän arvoisuutenne on saapunut; ja mitä tahansa hänen suhteensa aiottekin, niin toivon, ettette siinä kauvan vitkastele; sillä varmaan hän osoittautuu liukkaaksi kuin ankerias."
"Hyvä herra", sanoin minä syleillen hänen polviansa, tietämättä mitä tein, ja lyyhistyen alas, "säälikää minua ja kuunnelkaa, millä tavoin luo häijy nainen on minua kohdellut".
Hän keskeytti minut julmasti ja sanoi: "Tiedän hänen täyttäneen velvollisuutensa; ei merkitse mitään, mitä sinä sanot rouva Jewkesia vastaan. Että olet täällä, pikku teeskentelijä, puhumassa minulle puolestasi, johtuu hänen tarkasta silmälläpidostaan; muutoin olisit ollut papin matkassa. — Paha tyttö", lisäsi hän, "joka houkuttelet miehen turmioon, kuten olet hänet viekoitellut juuri kun olin toimittamassa hänet eliniäkseen onnelliseksi!"
Minä nousin, mutta sanoin syvään huoahtaen: "Jääköön sikseen, hyvä herra, minä lopetan! Kummallisen tuomioistuimen edessä minun olikin ajettava asiaani — sellaiseen joutui sadun lammas-raukka, jota korppikotka kuulusteli suden toimiessa syyttäjänä!"
"Niin, rouva Jewkes", sanoi hän, "te olette susi, minä korppikotka ja tämä tyttönen on viaton karitsapoloinen meidän tutkittavanamme! Oh, ette aavistakaan, kuinka harjaantunut tämä viaton olento on aprikoimaan. Ei häneltä älyä puutu, kun hän tahtoo osoitella nuhteettomuuttansa muiden ihmisten maineen kustannuksella."
"Kah", sanoi kiusanhenkeni, "ei tämä mitään ole siihen verraten, miksi hän on minua nimitellyt. Minä olen ollut Jezebel, Lontoon ilotyttö ja mitä kaikkea! Mutta tyydyn ottamaan vastaan hänen herjausnimittelynsä, koska nyt näen sen kuuluvan hänen tapoihinsa ja hän julkee sättiä teidän arvoisuuttanne korppikotkaksi."
Minä huomautin: "En suinkaan aikonut verrata isäntääni mihinkään."
Aioin puhua enemmänkin, mutta hän tiuskaisi: "Älä pärpätä, tyttö!" —
"Ei", säesti rouva Jewkes, "se ei tosiaankaan sovi sinulle".
"No", sanoin minä, "koska en saa puhua, niin vaikenen; mutta on vanhurskas tuomari, joka tuntee kaikkien sydänten salaisuudet; ja häneen minä vetoan".
"Kas niin!" huudahti isäntäni: "nyt tämä lakea, sävyisä olento rukoilee tulta taivaasta meidän päällemme! Oh, hän voi sadatella mitä sisukkaimmin kristillisen nöyryyden hengessä, totisesti. No, julkeasilmä, anna minulle toinen lasillinen." Kaadoin hänelle viiniä niin hyvin kuin kykenin; mutta itkin niin että hän sanoi: "Saankin kai kyyneleitäsi viinin höysteeksi!"
Lopetettuaan illallisensa hän nousi pöydästä ja sanoi: "Onpa onnellista sinulle, että voit tuolla tavoin saada puhuvat silmäsi tulvimaan niiden silti menettämättä kirkkauttansa! Kaiketikin sinulle on sanottu, että kyynelehtiessäsi olet kauneimmillasi! — Oletteko koskaan", hän lisäsi kääntyen rouva Jewkesiin (joka kaiken aikaa oli seisonut salin nurkassa) "nähnyt ihanampaa olentoa kuin tämä? Onko ihme, että näin alennun häntä huomaamaan! Katsokaa", sanoi hän ottaen lasin toisella kädellään ja toisella pyöräyttäen minut sinne päin, "minkälainen vartalo, millainen kaula, millainen käsi! Ja millainen hehkeys noilla viehättävillä kasvoilla! Mutta kuka kuvailisikaan kaikki kujeet ja koukut, joita piilee hänen pienessä juonikkaassa, veikistelevässä sydämessään! Eipä ole kumma, että pastori-parka häneen niin hullaantui. Minä moitin vähemmin häntä kuin tyttöä; sillä ken saattoi noin nuorelta loihtijattarelta odottaa moista oveluutta?"
Minä astuin huoneen perälle ja painoin kasvoni seinälaudoitusta vasten; ja vaikka kuinkakin ponnistelin pidättääkseni kyyneleitä itkin niin että sydämeni oli pakahtua. Hän sanoi: "Merkillinen erehdys oli tuo kirjeiden vaihtuminen, josta minulle kerroitte, rouva Jewkes! Mutta enhän pelkää, vaikka kirjoitukseni joutuisivat kenen tahansa luettaviksi. Minä en harjoita mitään salaista kirjeenvaihtoa, en ilmoittele jokaista tietooni tulevaa salaisuutta ja sitte viettele ihmisiä kuljettelemaan kirjeitäni vastoin velvollisuuttansa ja kaikkea hyvää omaatuntoa. — Tule tänne, letukka", sanoi hän, "meillä kahdella on tiukka tili tehtävänä. — Miksi et tule, kun sinua käsken?"
"Hyi sinua, mamseli Pamela", torui emännöitsijä; "mitä? etkö liikahdakaan, kun hänen arvoisuutensa käskee sinua luokseen? Kuka tietää, vaikka hän hyvyydessään antaisi sinulle anteeksi?"
Hän saapui luokseni (sillä minä en kyennyt hievahtamaankaan), laski kätensä kaulalleni, tahtoi suudella minua ja sanoi: "Toden totta, rouva Jewkes, ellen ajattelisi tuota kirottua pastoria, uskon sydämessäni — niin suuri on heikkouteni, — että vielä voisin antaa anteeksi tälle pienelle vehkeilevälle huippanalle ja painaa hänet povelleni."
"Oi", kehui liehittelijä, "te olette kovin hyvä, armollinen herra, tosiaan perin suopeamielinen! — Mutta kah", lisäsi rietas heittiö, "toivon että olettekin niin hyvä ja otatte hänet povellenne, ja että huomisaamuksi saatatte hänet parempaan velvollisuutensa tuntoon!"
Saattoiko naissukupuolessa olla mitään noin alhaista? Kärsivällisyyteni loppui, mutta suru ja suuttumus tukahduttivat kuitenkin sanat kurkkuuni, ja kykenin änkyttämään vain hartaan ja kiihkeän huudahduksen, että taivas suojelisi viattomuuttani. Mutta se sana joutui heidän ivansa aiheeksi. Onko koito ihmislapsi milloinkaan ollut pahemmassa ahdistuksessa!
Isäntäni virkkoi ikäänkuin olisi tällä välin miettinyt, saattoiko leppyä minulle vai eikö: "Ei, en vielä voi antaa hänelle anteeksikaan. Hän on aiheuttanut minulle paljon häiriötä, tuottanut suurta häpeätä sekä pitäjällä että kotona, vietellyt pahuuteen kaikki palvelijani toisessa kartanossa, halveksinut kunniallisia aikomuksiani ja tarkoitusperiäni ja yrittänyt karata sen kiittämättömän pastorin kanssa. Eikä minun suinkaan tulisi antaa anteeksi kaikkea tätä!"
Mutta tästä kurjasta ilveilystä huolimatta hän suuteli minua taaskin ja tahtoi pistää kätensä poveeni; mutta minä ponnistelin vastaan ja sanoin mieluummin kuolevani kuin sellaista kohtelua sallivani.
"Ajattele, Pamela", kovisteli hän uhkaavalla äänellä, "ajattele missä olet, äläkä näyttele hupsua! Muutoin sinut perii julmempi kohtalo kuin aavistatkaan. — Mutta viekää hänet ylikertaan, rouva Jewkes, niin lähetän sinne muutaman rivin hänen mietittäväkseen; — ja toimita minulle vastauksesi aamulla, Pamela. Siihen mennessä sinun on tehtävä päätöksesi, ja senjälkeen on tuomiosi langetettu."
Menin siis ylikertaan ja antauduin murheeni valtaan, odotellen mitä hän kirjoittaisi. Mutta olin kuitenkin iloinen tämän yön tuottamasta lykkäyksestä.
Hän ei sentään kirjoittanut minulle yhtään mitään. Ja kello kahdentoista tienoissa rouva Jewkes ja Nan tulivat luokseni kuten edellisenäkin iltana, ollakseen vuodetovereinani, ja minä tahdoin käydä makuulle vain osaksi riisuutuneena, josta he jupisivat surkuteltavia huomautuksia, — ja rouva Jewkes eritoten naljaili minulle. Olisinkin pelossani istunut valveilla kaiken yötä, jos hän olisi sallinut. Sillä varsin vähän saatoin yön mittaan levätä siinä tuskassani, että tuo nainen päästäisi sisälle isäntäni. Hän ei muuta tehnyt kuin ylisteli häntä ja moitti minua; mutta minä vastasin niin vähän kuin mahdollista.
Herralla on tänään luonansa päivällisellä sir Simon Kielittelijä, toisin sanoen Darnford, jonka perhe lähetti lausumaan hänet tervetulleeksi tänne maalle; ja tuntuu siltä, että vanha aatelismies haluaa nähdä minut. Otaksun siis, että minua lähetetään noutamaan, kuten ennen Simsonia, huvittaakseni häntä. Tässä olen, ja minun täytyy se kaikki kestää.