MAANANTAIAAMUNA.
Voi! olemme saaneet ikäviä uutisia herra Williams-paralta. Hänelle on sattunut surkea onnettomuus: oli joutunut roistojen käsiin kotimatkallaan eilen illalla; mutta onneksi hän pelasti paperini. Näin kertoo hän tapauksesta rouva Jewkesille:
HYVÄ ROUVA JEWKES,
Minua kohtasi ikävä onnettomuus teidän luotanne lähdettyäni. Saavuttuani jo varsin lähelle kaupunkia eli padon luo ja aikoessani juuri astua sen yli vievälle puusillalle kaksi roikaletta tarttui minuun vannoen tappavansa, ellen luovuttaisi heille mitä minulla oli. He penkoivat taskuni ja ottivat nuuskarasiani, sinettisormukseni, puolen guinean kultarahan, hiukan hopeaa ja puolen pennyn kolikoita sekä nenäliinani ja pari kolme taskuissani olevaa kirjettä. Kaikeksi onneksi oli Pamela-neidon antama kirje povessani, joten se säilyi; mutta ne mukiloivat pääni ja kasvoni ja kiroillen, ettei minulla ollut enempää rahaa, keikauttivat minut patoon ja huusivat: 'Viru siellä, pappi, huomiseen asti!' Sääreni ja polveni kolhiintuivat pudotessani erästä pölkkyä vasten; ja olin vähällä tukehtua veteen ja liejuun. En voi liikkua ulkosalla päivään, pariin: sillä minä olen hirvittävän näköinen! Hattuni ja peruukkini täytyi minun jättää jälkeeni ja kävellä puolen penikulman matka ilman niitä: mutta ne löydettiin nyt aamulla ja tuotiin minulle nuuskarasiani keralla, joka roistoilta varmaan oli pudonnut. Kauhtanani on pahoin revitty, samoin liperinikin. Peljästyin kovin; sillä näillä seuduin ei ole vuosikausiin kuultu ryöstöistä. Rosvoja etsitään tarmokkaasti. — Nöyrät tervehdykseni kelpo Pamela-neidolle; jos hän säälii vastoinkäymisiäni, toivun sitä pikemmin ja kykenen käymään häntä tervehtimässä ja häntä palvelemaan. Tämä ei estänyt minua kyhäämästä kirjettä, vaikka se oli hyvin vaivaloista, kuten tämänkin kirjoittaminen (se mies ei tosiaan osaa pitää mitään salassa!) ja lähettämästä sitä hevosmiehellä tänä aamuna. Olen, hyvä rouva Jewkes, kiitollisin ja nöyrin palvelijanne.
Jumalan kiitos, ettei käynyt pahemmin! Ja huomaan etten ole vilustunut, vaikka olin likomärkä kiireestä kantapäähän. Säikähdykseni kaiketi esti minut vilustumasta; sillä useaan tuntiin en ollut oma itseni, enkä tiedä kuinka kotiin pääsin. Kirjoitan tänä iltana kiitoskirjeen, jos jaksan, jalomieliselle suojelijalleni hänen arvaamattomasta hyvyydestään minua kohtaan. Kunpa voisin sanoa kaikki, mitä toivon, hänen auliutensa paremmasta osasta, verrattomasta Pamela-neidosta.
Häijy hylky remahti nauruun lukiessaan tätä kirjettä, niin että hänen lihavat kylkensä hytkähtelivät, ja sanoi: "Minkähänlaiselta pastori-parka näyttikään, kun hän niin riemastuneena erottuaan sievästä morsiamestaan sitte löysi itsensä padon juurelta! Ja minkänäköinen hän lie ollutkin revityssä liperissään ja kauhtanassaan, hatutta ja tekotukatta, kotiin päästyään! Kylläpä", lisäsi hän, "mies-poloinen oli koreassa siivossa!" Minä sanoin että oli kovin raakamaista nauraa sellaiselle pahoinpitelylle; mutta hän vastasi nauravansa koska herra Williams oli pelastunut; muutoin hän olisi ollut suruissaan. Sanoi olevansa iloinen syvästä osanotostani… Se muka näytti lupaavalta.
Minä en hänen päätelmästänsä piitannut; mutta kun olen tottunut epäluulon aiheisiin, en voi olla sanomatta, etten tästä asiasta pidä; ja hänen kirjeittensä ryöstö minua enimmin peloittaa. Kuinka onnellista, etteivät saaneet käsiinsä minun kääröäni! En tiedä, mitä asiasta ajatella; mutta miksi antaisin jokaisen tapauksen häiritä rauhaani? Niin kuitenkin aina käy, täällä viipyessäni.
Rouva Jewkes hoputtaa minua kovin lähtemään kanssaan vaunuissa herra Williamsia tervehtimään. Hän on niin puuhakas edistämään meidän välistämme asiaa, että hänen viekkauteensa ja oveluuteensa katsoen en tiedä mitä siitä ajattelen. Olen ehdottomasti kieltäytynyt väittäen, että jollen halua rohkaista hänen kosintaansa, minun ei tulisi lähteä mukaan. Ja hän on nyt mennyt ilman minua.
Tunnen merkillistä kiusausta paeta täältä hänen poissaollessaan — kaikista näistä hyvistä enteistä huolimatta. On surullista, kun ei ole ketään, jolta kysyisi neuvoa: — en tiedä mitä tehdä. Mutta voi minua! Minulla ei ole rahaa ostaakseni kenenkään suosiollisuutta taikka maksaakseni välttämättömistä tarpeista tai asunnosta. Lähdenkin nyt puutarhaan ja teen päätökseni myöhemmin. —
Olen ollut puutarhassa ja takaveräjällä, ja siellä minä seisoin sydän kurkussa. En voinut huomata että minua vartioitiin; se kyllä näyttää hyvältä. Mutta jos jotakin taas menisi vinoon, en ikänä antaisi itselleni anteeksi, etten käyttänyt tätä tilaisuutta. No, menen jälleen alas, nähdäkseni onko kaikki selvää ja miltä tuntuu takaveräjällä laidunmaan puolella. —
Epäilemättäkin tämä talo on loihdittu; ja minä luulen että Lucifer on lahjottu niinkuin kaikki muutkin minun ympärilläni ja on hahmoittunut tuoksi ilkeäksi yrmysonniksi minua vartioidakseen! Sillä minä olen jälleen käynyt alhaalla veräjän luona, rohkeninpa sen avatakin ja kävelin nuolenkantaman verran laidunmaalle; mutta siinä seisoi kauhea sonni tuijottaen minuun hehkuvilla lautassilmillään, niinkuin minusta tuntui. Käännyin siis ja astuin sisälle veräjästä, jotta se ei karkaisi päälleni. Kukaan ei minua kuitenkaan nähnyt. Luuletteko että on sellaisia olentoja kuin noitia ja henkiä? Jos niitä on, niin uskon sydämessäni, että rouva Jewkes on saanut tämän sonnin puolelleen. Mutta mitä voin tehdä rahattomana ja ystävittä? Voi sitä häijyä naista, kun minut niin puijasi! Kaikki, miehet, naiset ja eläimet, on luullakseni liittoutunut Pamela-rukkaanne vastaan! — Sitäpaitsi en tunne tiestä askeleenkaan mittaa enkä tiedä kuinka pitkältä on johonkin taloon tai mökkiin, enkä myöskään saisinko suojaa, jos johonkin taloon päätyisin. Ja kun vielä rosvotkin ovat liikkeellä, voin joutua yhtä suureen vaaraan kun nyt tahtoisin karttaa, jopa paljoa suurempaan, jos nämä lupaavat enteet osoittautuvat toteutuviksi. Eikä suinkaan isäntäni voi olla mieleltään niin musta, että ne pettäisivät! — Mitä voin tehdä? Minulla on hyvä halu yrittää sitä vielä kerran; mutta silloin voivat ajaa minua takaa ja saada minut kiinni. Se olisi minulle entistä pahempaa; tämä ilkeä nainen löisi minua, riistäisi kenkäni ja telkeisi minut kammiooni.
Mutta oli miten oli, jos isäntäni tarkoittaa hyvää, hän ei voi vihoitella pelkoni vuoksi, vaikka pujahtaisinkin tieheni; eikä kukaan voi minua moittia. Teidän luonanne ollen, kun kaikki pelkoni on ohi, voidaan minut helpommin kuin täällä saada miettimään hänen ehdotustaan herra Williamsiin nähden. Kuten hänen kirjeestään olette lukeneet, sanoo hän jättävänsä asian vapaaehtoisen valintani varaan. Miksi siis pakoa pelkäisin? Taidanpa jälleen mennä veräjälle! Mutta sydäntäni vapisuttavat kuitenkin pahat aavistukset paon vaikeuksista ja koska olen niin köyhä ja ystävittä! — Oi, hyvä Jumala! viattomien suojelija! johda minun tekojani!
Minulla on juuri tällä hetkellä kummallinen vakaumus, että minun tulisi yrittää täältä pois ja jättää pakoni menestyminen kaitselmuksen huomaan. Menen siis vielä katsomaan — edes nähdäkseni, onko se sonni vielä siellä.
Voi, voi! Voi tätä kohtaloa! Minulla ei ole rohkeutta edes mennä, enkä myöskään voi jäämistä ajatella. Mutta minun täytyy tehdä päätökseni. Puutarhuri oli viime kerralla näkyvissä; siksi oli minun tultava jälleen ylös. Mutta koetan lähettää hänet tieltäni, jos voin. Jos nimittäin en koskaan enää saisi toista sellaista tilaisuutta, niin katuisin ikäni kaiken. Vielä kerran tahdon uskaltaa. Johtakoon Jumala askeleitani, tehköön polkuni sileäksi ja tasoittakoon pelastukseni tien.
Niin, täällä olen taas, takaisin tulleena, hupsun tavoin säikähtyneenä kaikista suunnitelmistani. Voi, kuinka kauhealta kaikki minusta näyttää. Olin edennyt kaksi vertaa niin loitos kuin ennen olin käynyt takaveräjän tuolle puolen: katsahdin ja luulin näkeväni sonnin minun ja portin välillä, toisen sonnin tullessa minua kohti edestä päin. No, ajattelin, tässä on varmaan kaksinkertaista taikaa! Nyt on isäntäni henki toisessa sonnissa ja rouva Jewkesin toisessa: jo olen tosiaan hukassa! "Auttakaa, auttakaa!" huusin kuin hullu, juosten takaisin veräjää kohti kuin lentämällä. Saatuani kiinni portista rohkaistuin vilkaisemaan taakseni, nähdäkseni lähestyivätkö otaksutut sonnit, ja silloin huomasin että siellä olikin vain kaksi etäällä toisistaan kiertelevää lehmää, ja ne olivat pelokkaassa mielessäni aiheuttaneet kaiken tämän hätäännyksen. Mutta kun kaikki on minulle niin peloittavaa, huomaan etten kykene pakoani ajattelemaan; sillä minä säikähtyisin samoin ensimäistä outoa vastaantulijaa. Olen varma, että säikky saattaa ihmisen useampiin vaaroihin kuin mistä sen aiheuttama varovaisuus pelastaa.
Lukitsin sitten portinoven, pistin avaimen taskuuni ja olin surkean neuvottomuuden tilassa. Nan tuli kysymään mikä oli hätänä, kun niin usein juoksin portaita ylös ja alas! Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta ilkeä valhe kielelläni minä virkoin: "Vaikka rouva Jewkes on joskus hiukan ankara minulle, en kuitenkaan tiedä mitä ilman häntä tekisin; astun ylös ja menen alas puutarhaan kävelemään, ja kun ei hän ole pateillani, tiedän tuskin mihin ryhtyä." — "Niin", vastasi se typerys, "hänestä on aika hyvää seuraa, mamseli; eipä ihme, että häntä kaipaatte".
Täällä siis olen taas, ja kaiketi tänne jään; sillä minulla ei ole rohkeutta pyrkiä minnekään muualle. Oi, miksi hupakkoja neito-parkoja koetellaan tällaisissa vaaroissa, kun heillä on näin vähän rohkeutta niitä vastaan kamppaillakseen? Tahdon näin ollen toivoa parasta, mutten kuitenkaan voi olla huomaamatta, kuinka kamalasti kaikki kääntyy minua vastaan. Niinpä ne ryöväritkin, vaikken niiden käsiin joutunutkaan, säikähdyttivät minut siinä määrin ja lisäsivät pelkoani niin pahasti kuin jos olisivat hyökänneet kimppuuni. Ja sitte se sonni; se on tosiaan peloittanut minut yhtä paljon kuin jos olisi puskenut minua eikä keittäjätärtä. Nämä kaksi seikkaa yhdessä tekevätkin minusta oikean pelkurin. Mutta oma hupsuuteni oli pahinta kaikesta, koska siten menetin rahani; sillä jos minulla ne olisi, luulen että olisin kuitenkin uhmannut sekä sonnia että rosvoja.