MAANANTAINA.
Niin, mihin tämä päättyy, en osaa sanoa. Mutta täällä minä nyt olen, pienessä kyläpahaisessa, melkein samanlaisessa kuin teidän. Kohdakkoin tiedustan sen nimeä; ja Robin vakuuttaa minulle, että hänellä on määräys tuoda minut teidän luoksenne, rakas isä ja äiti. Oi, kunpa hän ei minua jälleen pettäisi! Mutta kun ei minulla ole mitään muuta tehtävää ja kun olen varma, etten saisi unta silmääni, jos menisinkin vuoteeseen, niin kirjoittelen aikani kuluksi, ja jatkan siitä, mihin kertomukseni sunnuntaina iltapäivällä jäi.
Rouva Jewkes tuli luokseni tuoden kirjeistäni sen vastauksen, että isäntäni sanoi jättävänsä niiden lukemisen toistaiseksi, "jottei niissä mikään hellyttäisi häntä muuttamaan päätöstänsä. Mutta jos hän ne lukee, hän lähettää ne sinulle jälkeenpäin kotiin. — Ja", sanoi rouva Jewkes, "tässä ovat lainaamani guineasi: sillä huomaan että kaikki on nyt sinuun nähden ohitse" Hän näki minun itkevän ja kysyi: "Kaduttaako?" — "Mitä minä katuisin?" sanoin minä. — "No, enpä tiedä", vastasi hän; "mutta herra on varmaan saanut kokea ivallisia letkauksiasi, muutoin hän ei olisi niin vimmoissaan. Niin", jatkoi hän ja nosti kätensä ylös, "sinulla on sisua! Mutta toivoakseni se nyt talttuu." "Sitä minäkin toivon", vastasin. "No, olen valmis."
Hän nosti ikkunan ylös ja sanoi: "Minä käsken Robinin noutaa matkalaukkusi — kimpsusi ja kampsusi! Olen iloinen, että lähdet."
"Minulla", lausuin minä, "ei ole sanoja teille tuhlata, rouva Jewkes; mutta", niiaten hänelle hyvin syvään, "minä kiitän teitä mitä sydämellisimmin kaikista tehoisan siveellisistä kohteliaisuuksistanne; ja sitte hyvästi. Sillä minulla ei ole mitään matkalaukkua, sen teille vakuutan, eikä muutakaan paitsi nämä jotkut kapineet, mitkä olen tuonut huivissani, sekä vaatteet ylläni." Olin näetten kaiken aikaa käyttänyt omia ostovaatteitani, vaikka isäntäni oli tahtonut toisin. Otin kuitenkin mukaan paperia, mustetta ja kyniä.
Kulkiessani vierashuoneen ohi, hän astahti sisälle ja kysyi: "Eikö teidän arvoisuudellanne ole mitään sanottavaa tälle tytölle, ennen kuin hän lähtee?" Kuulin isäntäni vastaavan, vaikken häntä nähnyt: "Kuka on teidän käskenyt, rouva Jewkes, tuolla tavoin puhua tytöstä? Hän on loukannut ainoastaan minua."
"Pyydän teidän arvoisuuttanne suomaan anteeksi", sanoi heittiö; "mutta jos olisin teidän arvoisuutenne asemassa, ei hän kaiken sen vaivan jälkeen, mitä on teille tuottanut, pääsisi täältä ehjin siivin". — "Ei siitä enempää, kuten teille jo sanoin", vastasi hän; "mitä! kun minulla on moiset todistukset siitä, että hänen hyveellisyydessään on hänen kaikki ylpeytensä, niin pitäisikö minun se häneltä ryöstää? Ei", lisäsi hän, "menköön hän, nurjamielinen ja hupsu, mikä onkin; mutta hän ansaitsee, että saa lähteä kunniallisena, ja sellaisena hänen on lähdettävä!"
Jouduin niin riemastuksiini tästä odottamattomasta hyvyydestä, että avasin oven, ennen kuin tiesin mitä tein, ja sanoin polvilleni langeten ja kohottaen ristiinliitetyt käteni: "Oi, minä kiitän teidän arvoisuuttanne tuhannen tuhatta kertaa! Jumala siunatkoon teitä tästä minulle osoittamastanne hyvyydestä! Rukoilen teidän puolestanne niin kauvan kuin elän, ja samoin tekevät myöskin rakas isäni ja äitini. Ja, rouva Jewkes", sanoin, "rukoilen teidänkin puolestanne, vaikka olettekin sellainen jumalaton ilkimys".
Hän kääntyi pois, meni yksityiskammioonsa ja sulki oven. Hänen ei olisi tarvinnut niin tehdä; sillä minä en olisi mennyt lähemmäksi.
En minä suinkaan sanonut niin paljoa, että olisin kaiken tämän suuttumuksen ansainnut.
Luulenpa että lähdin talosta vastahakoisesti. Voitteko sitä uskoa? — Mikähän mahtoikaan minua vaivata? Tunsin jotakin niin outoa sydämessäni. Mikähän minun oikeastaan on! Mutta tämä tuli niin odottamatta! — siitä se varmaankin kaikki johtui. Silti olen yhä sangen omituinen. En suinkaan voi olla niiden vanhojen nurisevien israelilaisten kaltainen, jotka ikävöitsivät takaisin sipulien ja kynsilaukan ääreen Egyptiin, sitte kun olivat siellä kärsineet niin raskasta orjuutta? — Minä vaadin sinut, oi ristiriitainen, hillitsemätön sydän, ankaralle tilille tästä omituisesta tunnelmasta, jahka pääsen rakkaan isäni ja äitini luo; ja jos löydän sinussa jotakin sopimatonta, niin saat olla varma, että sinut nöyryytetään, mikäli ankara kieltäymys, rukous ja lihan kuritus voi sen tehdä.
Mutta kuitenkin kaikitenkin, tuo hänen viimeinen hyvyytensä on herkästi koskenut minuun. Melkein toivoisin, etten olisi niitä sanoja kuullut; ja kuitenkin aavistelen olevani iloinen, että ne kuulin; sillä minua riemastuttaisi ajatella hänestä parasta hänen itsensä tähden.
No niin, menin ulos vaunujen luo, samojen, joilla minut oli tuotukin. "Kah, herra Robert", sanoin, "tässä olen jälleen! Isoisten poloisena leikkihyrränä! Pelkkänä kohtalon pallona! Teillä on varmaan määräyksenne."
"Niin on, neiti", sanoi hän. — "Älkäähän nyt", pyysin, "nimittäkö minua neidiksi tai seiskö lakitta päin minunlaiseni edessä". — "Vaikkei herra olisikaan varoittanut minua laiminlyömästä kunnioitusta teitä kohtaan, olisin sittenkin osoittanut sitä parhaani mukaan", sanoi hän. — "Niin", vastasin minä, sydän täynnä, "te olette hyvin ystävällinen, herra Robert".
Herra Colbrand, joka oli ratsun selässä pistoolit vyöllä, saapui luokseni niin pian kun olin päässyt vaunuihin, hänkin avopäin.
"Mitä, monsieur!" huudahdin minä. "Oletteko tekin tuleva mukaani?"
— "Saatan teidän osaa tiestä", sanoi hän, "olla turvana". — "Minä
toivon, että tekin menettelette siinä ystävällisesti, herra
Colbrand", virkoin minä.
Minulla ei ollut ketään, jolle olisin heiluttanut nenäliinaa tai jättänyt hyvästi; ja antausin omiin mietteisiini tästä omituisesta uhittelevasta sydämestäni, jota en koskaan ennen ole huomannut niin uppiniskaiseksi ja tolkuttomaksi.
Pois kulkivat siis vaunut! Ja kun olin päässyt ulos jalavakujalta isolle maantielle, saatoin tuskin muuta luulla kuin että näin unta kaiken aikaa. Muutamaa tuntia varemmin melkein isäntäni sylissä hänen puhuessaan minulle satoja helliä sanoja ja ollessaan herkästi huolestuneena minulle tuottamistaan onnettomuuksista; ja sitten yksi ainoa sananen oli hänet ärsyttänyt minua vastaan, ja minut häädettiin talosta, saatuani vain hetkeä aikaisemmin karkoituksestani tiedon. Ja kaikki hänen ystävällisyytensä muuttunut vihaksi! Ja nyt kello kolmesta viiteen ajettuamme olen joutunut usean penikulman päähän! Mutta jos olen matkalla teidän luoksenne, niin kaikki toivottavasti kääntyy hyväksi jälleen. Oi, voi, mitä omituisia olentoja ovatkaan miehet! herrasmiehet, tulisi minun pikemminkin sanoa! Sillä rakkaalla, ansiokkaalla, hyvällä äidilläni, vaikka köyhyys on teidän molempain osanne, on ollut parempi onni, ja te olette ja olette aina olleet siunatut keskenänne! — Mutta tämäkin miellyttää minua: hän oli niin hyvä, ei sallinut rouva Jewkesin puhua minusta pahaa ja hylkäsi hänen inhoittavan, epänaisellisen neuvonsa. Voi, mikä musta sydän sillä kurjalla raukalla on! — Ei minun siis tarvitse niin suuresti moittia miehiä; sillä isäntäni, niin häijyksi kuin hänet luulinkin, ei ole puoleksikaan niin paha kuin tuo nainen. Varmaan se on jumalankieltäjä! Ettekö luulekin?
Emme voineet päästä edemmäksi kuin tähän pieneen kurjaan paikkaan ja viheliäiseen kapakkaan — sitä se pikemmin on kuin majatalo; — sillä alkoi hämärtää, eikä Robin kiirehtinyt niin paljoa kuin olisi voinut; ja vaivoin sai hän hevosensa jollakin tavoin hoivatuiksi. Herra Colbrand ja Robert myös ovat hyvin kohteliaita. Näen että hänellä on matkalaukkuni sidottuna vaunujen perään. Minä en sitä halunnut; mutta nythän en tule aivan tyhjin käsin. Täydellinen suoriutuminen eroon minusta, näen mä — kimpsut ja kampsut, käyttääkseni rouva Jewkesin sanoja. — Niin, minun tarinastani tulisi varmaan hämmästyttävä romaani, jos se hyvin kerrottaisiin.
Herra Robert saapui juuri ja pyysi minua syömään jotakin. Kiitin häntä, mutta sanoin ettei minulla ollut ruokahalua. Käskin hänen pyytää herra Colbrandia sisälle, ja tämä tuli; mutta kumpikaan heistä ei tahtonut istua eikä panna hattua päähänsä. Mitä narrinpeliä se onkaan minunlaiseni tyttö-paran edessä! Kysyin heiltä, oliko heillä lupa sanoa minulle totuus siihen nähden, mitä heidän oli minulle tehtävä. Jos ei, niin en sitä pyytäisikään. Molemmat vakuuttivat, että Robinilla oli määräys kyyditä minut isäni kotiin; ja herra Colbrandin oli jätettävä minut kymmenen penikulman päähän ja sitten ratsastettava toiseen kartanoon odottamaan isäntäni saapumista. Molemmat puhuivat niin juhlallisesti, etten voinut olla heitä uskomatta.
Mutta kun Robin meni pihalle, sanoi toinen, että hänellä oli annettavana minulle kirje huomenna puolenpäivän aikaan, jolloin meidän oli poikettava syöttämään hevosia rouva Jewkesin sukulaisen luona. "Enkö voisi pyytää teiltä sitä suosiota, että saisin nähdä sen tänä iltana?" kysyin minä. Hän näytti niin vähän halukkaalta sitä minulta kieltämään, että toivon hänet vähitellen taivuttavani.
* * * * *
Niin, rakas isä ja äiti, olen saanut tuon kirjeen lupaamalla ja vakuuttamalla, että pidän asian salassa ja etten ryhdy sen johdosta mihinkään toimenpiteisiin. Yritän sen avata sinettiä murtamatta, jos mahdollista, ja otan siitä vähitellen jäljennöksen; sillä kun Robin kulkee ulos ja sisälle, niin tässä pienessä talossa ei juuri ole mitään tilaisuutta olla pitkää aikaa yksinään. Ka, näin kuuluu kirje:
Kun nämä rivit sinulle annetaan, olet jo etäällä täältä matkallasi isäsi ja äitisi luo, jonne olet niin kauvan ikävöinyt; ja minä toivon, että voin karkoittaa ajatuksistani vähäisimmänkin häivän siitä hellyydestä, jota hupsu sydämeni oli sinua kohtaan tuntenut. En kanna sinulle mitään kaunaa; mutta kun tarkoitus, jota varten sinua pidätin, oli rauennut, en tahtonut että viipyisit luonani hetkeäkään sen tylyn vastauksen jälkeen, minkä annoit juuri ollessani taipuvainen syrjäyttämään kaikki muut mietteet, esittääkseni sinulle kunnioittavan kosinnan. Sillä näinhän hyvin, että osat olivat kokonaan vaihtuneet saattaen minun asemani vaikeaksi ja että minua uhkasi paljoa pikemmin vaara sinun puoleltasi kuin sinua minun puoleltani. Olin tekemäisilläni päätöksen uhmata kaikkia maailman moitteita ja arvosteluja ja ottaa sinut vaimokseni.
Tunnustan vielä toisenkin totuuden: jos en olisi eronnut sinusta niin kuin erosin, vaan sallinut sinun viipyä kunnes olisin lukenut päiväkirjasi siinä epäilemättä tavattavine mietelmineen ja kuullut sinun hurmaavat puolustelusi, niin pelkäsin etten olisi voinut luottaa omaan päätökseeni. Ja tämä on avomielisesti tunnustaen syy, miksi päätin olla sinua näkemättä, ja kuulematta puhettasi; sillä tunnenhan hyvin heikkouteni sinun suhteesi.
Mutta minä tahdon voittaa tämän hellän hulluuden; toivon sen voittaneenikin, koska se oli vähällä käydä minulle niin kalliiksi. Ja tämän kirjoitan sanoakseni sinulle, että toivotan sinulle hyvää kaikesta sydämestäni, vaikka olet levittänyt sellaista tuhoa huonekunnassani. Kuitenkaan en voi olla lausumatta, että minä en soisi sinun aivan pian menevän naimisiin, varsinkaan sitä kirottua Williamsia ottavan. Mutta mitäpä kaikki tuo minulle nyt merkitsee? Heikkouteni vain pakoittaa minut sanomaan, että koska jo katselin sinua omanani ja sinä niin pian pääsit eroon ensimäisestä puolisostasi, niin ethän kieltäne muistoltani sitä kahdentoista kuukauden kohteliaisuutta, mihin säädyllisyyteen jokainen tavallinen henkilö alistuu; vaikka se olisikin pelkkä kohteliaisuus tomulleni.
Kyhäyksesi palautetaan uskollisesti; ja minä olen maksanut uteliaisuuteni niin kalliisti niiden sieluuni syövyttämällä rakkaudella sinua kohtaan, että pitäisit itseäsi yltäkyllin kostettuna tietäessäsi mitä ne ovat minulle maksaneet.
Aioin piirtää vain muutamia rivejä, mutta kirjeeni on venynyt pitkäksi. Tahdon nyt koettaa tointua ajatusteni sekavuudesta ja palautua järjen tolalle: ja minulle käy kylläkin vaivaloiseksi korjata asioitani, sovittaa välejäni omaisteni kanssa ja täyttää juopaa, jonka sinä olet aiheuttanut. Sillä salli minun sanoa sinulle, että vaikka voin antaa anteeksi sinulle, en voi koskaan suoda anteeksi sisarelleni enkä palkollisilleni, sillä johonkinhan minun täytyy purkaa mieleni karvautta. En epäile, että järkevästi vältät panemasta minua alttiiksi enempää kuin oman puolustuksesi vuoksi on välttämätöntä; ja sitä varten sallin sinun syyttää minua ja tarpeen tullen olen valmis itsekin syyttämään itseäni. Sillä minä olen ja olen aina sinulle hyvää toivova harras ystäväsi.
Tämä kirje hetkellä, jolloin pelkäsin jotakin uutta juonta, on vaikuttanut minuun enemmän kuin mikään muu sitä lajia olisi voinut. Tässä hän tunnustaa, kuinka suuressa arvossa hän minua pitää, ja hänen ankara käytöksensä on selitetty tavalla, joka kovin koskee sydämeeni. Tuo ilkeä mustalaistarina on petosta meitä kumpaakin vastaan ja on minut aivan tuhonnut. Rakkaat vanhempani, suokaa minulle anteeksi! Mutta jo aikaisemmin huomasin surukseni, että sydämeni oli liian puolueellinen häntä kohtaan; ja nyt, kun hän osoittaa niin paljon avomielisyyttä, hellyyttä ja kunnioitustakin (mitä minä vain olinkin epäillyt), olen aivan järkkynyt. Tämä oli kuitenkin onni, jonka odottamiseen minulla ei ollut mitään syytä. Mutta minun täytyy sanoa teille, etten koskaan voi ajatella ketään muuta maailmassa kuin häntä. "Havittelua!" sanonette; ja sitä se onkin; mutta rakkaus ei ole vapaaehtoista — rakkaus, sanoin… Kuitenkaan ei se toivoakseni liene mennyt niin pitkälle, että tekisi minut kovin rauhattomaksi; sillä minä en tiedä, miten se syntyi tai milloin se alkoi; mutta se on hiipinyt varkaan tavoin sydämeeni ennen kuin tiesin mikä minua vaivasikaan.
Soisin — koska on liian myöhäistä ja kohtaloni jo päätetty — etten olisi tätä kirjettä saanut enkä kuullut hänen puolustavan minua tuota kurjaa naista vastaan. Sillä silloin olisin kiittänyt taivasta, päästyäni näin onnellisesti hänen hyveellisyyttäni vaanivia juoniansa pakoon. Mutta nyt on järki-parkani aivan ylösalaisin, ja minä olen paennut ollakseni vain entistä enemmän vanki.
Toivon kuitenkin, että kaikki kääntyy parhaaksi ja että teidän viisaiden neuvojenne ja hurskaiden rukoustenne avulla kykenen voittamaan tämän heikkouden. Mutta, rakas herrani, minä pysyn pitemmän ajan kuin kaksitoista kuukautta todellisena leskenä kohteliaisuudesta ja enemmän kuin kohteliaisuudesta teidän tomullenne! Oi tuota rakasta sanaa! Kuinka ystävällinen, kuinka liikuttava, kuinka hellä! Miksen ollut herttuatar voidakseni osoittaa kiitollisuuttani siitä? Mutta nyt minun olisi täytynyt ponnistella kiitollisuudenvelan painon alla, jos osakseni olisi tullutkin tämä onni, joka olisi puristanut minut kuoliaaksi ja jota en koskaan voisi palkita elinkautisellakaan uskollisella rakkaudella ja auliin iloisella kuuliaisuudella!
Suokaa anteeksi tytär-poloisellenne! Minua surettaa tuntiessani tämän koettelemuksen koskevan itseeni niin kipeästi ja huomatessani sukupuoleni ja hennon ikäni koko heikkouden yllättäneen minut ja olevan liian valtava sitä vastustaakseni. Mutta aika, rukoukset ja Jumalan tahtoon alistuminen sekä teidän hyvien opetustenne ja hyödyllisten esimerkkienne teho toivoakseni auttaa minut suoriutumaan tästä raskaasta koettelemuksesta.
Oi, sinä petollinen sydämeni, ettäs olet minulle tämän tehnyt — edes edeltäpäin varoittamatta minua tuhosta, jota olit minulle tuottamassa! Ettäs noin hupsusti antauduit ylpeän tungettelijan valtaan, edes neuvottelematta koidon omistajattaresi kanssa! Mutta sinun rangaistuksestasi tulee ensimäinen ja suurin: ja kyllä ansaitsetkin saada kärsiä, kavala petturi, kun niin helposti antausit kokonaan ennen kuin käsky saapui, ja vieläpä sellaiselle, joka oli kohdellut minua niin pahoin, ja kun jo olitkin niin hyvin pitänyt puoliasi hurjimpia ja tunnustettuja ja senvuoksi vaarallisemmiksi otaksumiani hyökkäyksiä vastaan!
Mutta kuitenkin täytyy minun joko olla teille ilmaisematta tätä heikkouttani tai reväistä tämä kohta pois kirjoituksestani. — Huomaa! Tätä on kotiin päästyäni mietittävä.