PERJANTAI.
Olen saanut tämän puolittain tuiman vastauksen; mutta siihen oli suljettu mukaan teidän kirjeenne, rakas isä, joka on minulle suuremman arvoinen kuin mitkään maailman kirjeet voisivat olla.
HYVÄ NEITO,
Minusta sinä pelkäät aivan liikoja; rauhattomuutesi tuottaa minulle mielipahaa. Voit luottaa minuun ja uskoa että teen kaikkeni. Mutta minä en epäile Lontoon-matkaa enkä Johnin katumusta ja uskollisuutta. Olen juuri saanut ystävältäni Gainsboroughista tämän kirjeen, luullakseni kunnon isäsi lähettämän, minulle osoitetussa kuoressa, kuten olin pyytänyt. Toivottavasti se ei sisällä mitään lisäaihetta levottomuudellesi. Pyydän, rakkain neito, että karkoitat pelkosi ja odotat muutamia päiviä, nähdäksesi mikä vaikutus on rouva Jewkesin kirjeellä ja minun herra B:lle lähettämälläni kiittelyllä. Asioiden täytynee olla paremmin kuin luulet. Kaitselmus ei hylkää sellaista hurskautta ja viattomuutta; olkoon tämä ajatus sinun lohtunasi ja turvanasi: se on paras neuvo, minkä sinulle voi antaa sinun uskollisin ja nöyrin palvelijasi.
Isän kirje kuului näin:
RAKKAHIN TYTTÄRENI,
Rukouksemme ovat vihdoinkin tulleet kuulluiksi, ja riemumme on ylenpalttinen. Oi, mistä kärsimyksistä, mistä koettelemuksista oletkaan suoriutunut! Siunattu olkoon jumalallinen armo, joka on tehnyt sinut kykeneväksi vastustamaan niin monia kiusauksia! Emme vielä ole joutaneet lukemaan lävitse pitkiä selvityksiäsi kaikista noista vaikeuksista. Sanon pitkiä, koska ihmettelen, miten olet saanut aikaa ja tilaisuutta niiden kyhäämiseen. Muutoin ne kylläkin ovat joutohetkiemme ilona: luemme niitä yhä uudelleen ja uudelleen, niin kauvan kuin elämme, kiitollisuuden tuntein Jumalaa kohtaan, joka on antanut meille niin hyveellisen ja järkevän tyttären. Kuinka onnellinen onkaan osamme köyhyytemmekin keskellä! Oi, älköön kukaan koskaan katsoko lapsia itselleen taakaksi, koska köyhimmätkin olosuhteet voivat synnyttää niin paljon rikkautta sinunlaisessasi tytössä, Pamelamme! Pysy, rakas tyttäreni, järkähtämättä samalla ylevällä tiellä; silloin emme kadehdi isoisimpiakaan, vaan haastamme heitä esittämään sellaisen tyttären kuin meidän.
Sanoin ettemme olleet lukeneet kaikkia kirjoituksiasi lävitse. Olemme liian levottomia ja ryhdyimme senvuoksi silmäilemään loppua, mistä huomaamme hyveellisyytesi palkinnon pilkistävän ja isäntäsi sydämen kääntyneenä näkemään menettelynsä hupsuuden ja sen vahingon, mitä oli rakkaalle lapsellemme aivoitellut: sillä hän olisi tärvellyt sinut, jos olisi voinut. Mutta hyveellisyytesi on hänen sydämensä hellyttänyt, ja hyvä esimerkkisi on epäilemättä tuottanut hänelle herätyksen.
Emme ymmärrä, että voit mitenkään muutoin menetellä yhtä hyvin ja edullisesti kuin suostumalla nykyiseen ehdotukseen ja tekemällä herra Williamsin, kunnon herra Williamsin — Jumala häntä siunatkoon! — onnelliseksi. Ja vaikka me olemme köyhiä emmekä voi lisätä rakkaalle lapsellemme mitään ansiollisuutta, — mainetta tai omaisuutta, — vaan pikemminkin olemme hänelle häpeäksi maailman silmissä, toivon kuitenkin ylpeyden syntiin lankeamatta voivani sanoa, ettei ole ketään kunnollista, keskisäätyyn kuuluvaa miestä, joka ei voisi pitää itseään onnellisena sinut saadessaan. Mutta koska sanot että tällä haavaa mieluummin jätät naimisajatukset, olkoon kaukana meistä, että yrittäisimmekään sinua pakolla taivuttaa! Osoitettuasi niin paljon järkevyyttä käyttäytymisessäsi me tekisimme kovin väärin, jos sinua tässä suhteessa epäilisimme tai koettaisimme sinua valinnassasi opastaa. Mutta ah, lapseni! mitäpä me voimme puolestasi tehdä — sinun osanottosi kovaan kohtaloomme ja antautumisesi yhtä ankaraan elämään ei hyödyttäisi meitä, vaan lisäisi huoliamme. On kyllä aikaa jutella näistä seikoista sitte kun saamme ilon nähdä sinut luonamme, mistä nyt annat meille toiveita ja minkä Jumala suokoon. Aamen, aamen sanovat hellimmät vanhempasi, aamen!
Nöyrät ja alamaiset terveisemme ja kiitoksemme arvoisalle herra
Williamsille. Sanomme vieläkin: Jumala häntä ainiaan siunatkoon!
Oi, kylläpä meillä on sinulle paljon haasteltavaa! Suokoon Jumala meille onnellisen kohtaamisen! Kuulemme kartanonherran lähtevän matkalle Lontooseen. Hän on komea herrasmies, ja suuret on hänellä hengenlahjat. Kunpa hän olisi yhtä kunnokas! Mutta toivon hänen nyt tekevän parannusta.
Oi, mitä sanomatonta lohtua, rakas isä, kirjeesi on minulle tuonut! — Kysyt mitä voit puolestani tehdä! — Mitäpä sinä et voisi lapsesi puolesta tehdä? — Sinä voit antaa hänelle niitä neuvoja, joita hän on niin kovin kaivannut ja yhä kaipaa ja aina tarvitsee: sinä voit tukea ja vahvistaa häntä hyveen poluilla, joille hänet alussa neuvoit; ja te voitte rukoilla hänen edestään sellaisin vilpittömin ja puhtain sydämin, joita ei palatseissa tapaa! — Oi, kuinka minä ikävöin heittäytyä jalkainne juureen ja vastaanottaa sellaisten hyvien vanhempain siunauksen! Mutta ah, kuinka ovatkaan toiveeni jälleen pilviset siihen verraten, mitä ne olivat sulkiessani viime kääröni. Yhä uusiin koettelemuksiin, uusiin vaaroihin pelkään Pamela-parkanne väkisinkin joutuvan; mutta jumalallisen armon ja teidän esirukouksienne avulla toivon lopultakin hyvin selviäväni kaikista vaikeuksistani, koska ne eivät ole oman turhamaisuuteni tai havitteluni tulos.
Mutta jatkanpa toivotonta tarinaani. Huomasin herra Williamsin käyneen hiukan kärtyiseksi kärsimättömyydestäni, ja niinpä kirjoitin vakuuttaakseni hänelle, että tahdon olla niin levollinen kuin suinkin ja täydellisesti noudattaa hänen opastustaan; varsinkin koska isäni, jonka terveiset hänelle esitin, oli vakuuttanut minulle isäntäni olevan lähdössä Lontooseen; ja sehän hänen täytyi tietää, sillä muutoin hän ei olisi siitä minulle kirjeessään maininnut.