PERJANTAINA, VANKEUTENI 36. PÄIVÄNÄ.
Huomatessani portin olevan auki rohkenin eilen iltapäivällä kävellä ulos kartanon edustalle, ja ennen kuin aavistinkaan olin tullut pitkän jalavarivin päähän. Siellä istahdin maantielle vievän leveän jalkaportaan askelmille; tie johtaa kaupunkiin. Ja siinä mietiskellessäni mitä mielessäni aina liikkuu, näin useita henkilöitä juoksevan talosta minua kohti, miehiä ja naisia, ikäänkuin säikähtyneinä. Ensiksi ihmettelin, mikä heillä oli hätänä, kunnes heidän lähemmäksi tultuaan huomasin heidän olevan aivan hätäännyksissään minun luullusta karkaamisyrityksestäni. Ensiksi tuli siinä se kauhea Colbrand harppoen pitkillä raajoillaan lähes kaksi kyynärää askeleella, takanaan toinen rengeistä, herra Williams-poloisen ryöstäjä. Sitte havaitsin Nanin hengästyksissään ja keittäjättären juoksemassa hänen perässänsä. Viimeisenä tulla vaappui rouva Jewkes niin joutuin kuin saattoi, ja huomasin hänen syytävän mitä katkerimpia huudahduksia minua vastaan. Colbrand sanoi: "Oi, kuinka te kaikki me säikäytti!" ja meni taakseni, kaiketikin estääkseen minua vilistämästä tieheni.
Istuin alallani näyttääkseni heille, ettei minulla ollut mitään pakoaikeita; paitsi perin pientä menestymisen mahdollisuutta, oli viime yritykseni vienyt minulta halun uusiin kokeihin. Ja kun rouva Jewkes tuli kuuleman päähän, huomasin hänen olevan hirveästi kuohuksissaan ja pauhaavan vehkeistäni.
"Miksi", sanoin minä, "olette noin hädissänne? Täällä olen istuskellut muutaman minuutin, eikä minulla ollut pienintäkään aikomusta lähteä pois tai mennä mihinkään edemmäksi, vaan olisin palannut heti kun alkaisi hämärtää." Hän ei tahtonut uskoa minua; ja tuo raakalainen löi minua kauhealla nyrkillään ja olisi luullakseni tuuperruttanut minut, jollei Colbrand olisi tullut väliin sanoen nähneensä minut hiljaa istumassa katsellen ympärilleni pienintäkään poistumisen oiretta osoittamatta. Mutta tämä ei riittänyt: hän käski molempain palvelijatarten tarttua minua käsikynkästä ja viedä minut takaisin taloon ja ylikertaan; ja täällä nyt olen ollut siitä asti lukkojen takana, ilman kenkiä. Turhaan olen väittänyt, ettei minulla ollut mitään suunnitelmaa mielessäni, niinkuin ei tosiaan ollutkaan. Viime yö täytyi minun nukkua hänen ja Nanin välissä; ja huomaan että hän on päättänyt siitä tytöstä tehdä itselleen kätyrin minua vastaan. Niin, hänen kohtelunsa ja vielä pahempaa aavistelevan pelkoni vuoksi olen tosiaan aivan kyllästynyt elämääni.
Nyt vastikään on hän ollut luonani, antanut minulle kengät ja komentavasti käskenyt minun kello kolmeksi tai neljäksi laittautua matkalaukusta otettavaan pukuun, — sitä matkalaukkua en ole viimeiseltä nähnytkään, — sillä hän sanoo odottavansa vieraisille lady Darnfordin kahta tytärtä, jotka tulevat vartavasten minua katsomaan; ja niin antoi hän minulle matkalaukun avaimen. Mutta minä en totellut häntä, vaan sanoin, etten tahtonut olla näyteltävänä tai tavata noita naisia. Hän jätti minut uhkaillen, että saisin uppiniskaisuuttani vielä katua, mutta millä tavoin?