SUNNUNTAI-AAMUNA.
Muistin hänen varoituksensa, etten saisi pakoittaa häntä jälleen pyytämään papereitani; ja ajattelin suoriutua väkinäisestä luovutuksesta siten, että hänelle ilmenisi pyrkimykseni olla häntä tahallani pahoittamatta, vaikkakin tämä kovistelu oli minulle karvas pala niellä. Laitoin siis molemmat kääröni valmiiksi; ja kun hän ei aamulla mennyt kirkkoon, käski hän rouva Jewkesin sanoa minulle, että hän oli mennyt puutarhaan.
Tiesin että minun piti mennä sinne hänen luokseen. Lähdin siis: sillä mitenpä voisin välttää hänen määräilynsä tottelemista? Se kiusaa minua kovin, vaikka hän onkin isäntäni. Olen kokonaan hänen vallassaan, eikä minulle olisi mitään hyötyä hänen ärsyttämisestään. Jos kieltäytyisin mukautumasta pikku asioissa, niin epäykselläni suuremmissa olisi sitä vähemmän vaikutusta. Lähdin siis alas puutarhaan; mutta hänen kävellessään yhdellä käytävällä minä pyörähdin toiselle, jotten näyttäisi liian rohkealta.
Hän huomasi minut pian ja sanoi: "Odotatko että suostuttelisin sinut tulemaan luokseni?" — "Hyvä herra", sanoin astuen käytävän yli häntä kohti, "en tiennyt, sopiko minun häiritä teitä mietteissänne tänä kauniina päivänä".
"Sekö oli syy", kysyi hän, "oikeinko todella ja sydämestäsi?"
"Ka, hyvä herra", vastasin minä, "en epäile, ettei teillä toisinaan ole sangen hyviä ajatuksia, — joskaan ei minua kohtaan".
"Toivoisin", sanoi hän, "että voisin olla ajattelematta sinusta niin hyvää kuin ajattelen. Mutta missä on paperit? — Olen varmakin, että ne oli sinulla muassasi eilen: sillä jo hallussani olevissa sanot aikovasi haudata kyhäelmäsi puutarhaan siltä varalta, että sinut tarkastettaisiin, jollet pääsisi pakenemaan. Siitä", lisäsi hän, "sain loistavan verukkeen sinun ruumiintarkastukseesi, ja olen kaiken yötä harmitellut, etten riisunut sinua vaate vaatteelta, kunnes olisin ne löytänyt".
"Hyi, herra", huudahdin minä, "älkää säikähdyttäkö minua antamalla minun kuulla, että teillä tosiaan oli sellaiset aikeet!"
"Hm", virkkoi hän, "kyllä toivon, ettei sinulla nyt ole noita papereita minulle antaa: sillä mieluummin etsisin ne itse, sen vakuutan".
En ollenkaan pitänyt sellaisesta puhetavasta; katsoen parhaaksi olla siihen enempää puuttumatta sanoin: "Mutta suonette sentään anteeksi, kun luovutan kyhäelmäni."
"Älä leikittele kanssani", tokaisi hän; "missä ne ovat? Olin kenties liiankin mukautuvainen eilen illalla, kun sillä tavoin annoin sinun pitää pääsi. Jos olet joko lisännyt tai ottanut pois etkä ole tiukasti pitänyt lupaustasi, niin paha sinut perii!"
"En ole tosiaankaan lisännyt enkä poistanut, herra. Tässä on käärö kirjeitäni, joissa kuvailen onnetonta pakoyritystäni ja mitä kauheita seurauksia oli siitä koitumassa. Nämä kyhäykset ulottuvat minulle lähettämiinne häijyihin pykäliin asti; ja koska tiedätte kaikki, mitä senjälkeen on tapahtunut, niin toivoakseni nämä tyydyttävät teitä."
Hän aikoi puhua; mutta johtaakseni hänen ajatuksensa pois tästä asiasta minä lisäsin: "Minun täytyy pyytää teitä, hyvä herra, lukemaan kuvaukset suopein mielin, jos olen sallinut kynälleni jotakin liiallista vapautta."
"Minusta", virkkoi hän hiukan hymyillen, "sinulla on syytä ihmetellä kärsivällisyyttäni, kun niin maltillisesti voin nähdä itseäni moisella tavalla herjattavan sinunlaisesi nenäkkään tytönheilakan kyhäyksissä".
"Hyvä herra", sanoin minä, "olenkin ihmetellyt, että olette niin halukas näkemään röyhkeätä töhertelyäni; ja juuri siitä syystä olen pitänyt sitä joko perin hyvänä tai perin pahana merkkinä".
"Mikä", kysyi hän, "on sinun hyvä merkkisi?" — "Että vilpittömyyteni ehkä lopultakin vaikuttaisi teidän mielialaanne minun hyväkseni."
"Entä paha merkkisi?" — "No, jos voitte lukea ajatukseni ja huomautukseni käytöksestänne tyynesti ja liikutuksetta, niin se todistaa perin julmaa ja päättäväistä sydäntä. Älkäähän nyt, hyvä herra, vihastuko rohkeudestani, kun lausun teille näin vapaasti ajatukseni." — "Erehdyt sitten ehkä vähemmän", sanoi hän, "jos ajattelet pahaa merkkiäsi". — "Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.
Otin esille paperini ja sanoin: "Tässä, hyvä herra, ne ovat. Mutta jos suvaitsisitte antaa ne takaisin sinettiä murtamatta, niin menettelisitte hyvin jalomielisesti; ja minä pitäisin sitä suurena suosionosoituksena ja hyvänä enteenä."
Hän mursi sinetin heti ja avasi käärön. "Tuossa on sinun hyvä enteesi!" vastasi hän.
"Olen pahoillani siitä", sanoin minä hyvin vakavasti ja kävelin poispäin.
"Mihin nyt?" kysyi hän. — "Aioin mennä sisälle, jotta saisitte aikaa niiden lukemiseen, jos hyväksi näette." Hän pisti ne taskuunsa ja virkkoi: "Sinulla on enemmän kuin nämä." — "Niin on, herra; mutta kaiken, minkä ne sisältävät, tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin." "Mutta", huomautti hän, "en tiedä missä valossa olet asiat esittänyt. Anna siis nekin minulle, jollet tahdo että sinut tarkastetaan."
"Hyvä herra", sanoin minä, "en voi viipyä, ellette luovu käyttämästä tuota rumaa sanaa". — "Älä sitten anna minulle siihen aihetta. Missä ne toiset kirjeet ovat?"
"Kovin olette tyly; mutta kun niitä välttämättömästi vaaditte, niin tässä ne ovat"; ja minä annoin hänelle taskustani toisen käärön, sinetöidyn niinkuin edellinenkin, ja sen päälle oli piirrettynä: "Häijyistä pykälistä surkeihin yrityksiin asti ja torstaihin, vankeuteni neljänteenkymmenenteenkahdenteen päivään."
"Siis viime torstaihin, niinkö?" — "Niin, hyvä herra; mutta kun nyt tahdotte nähdä kaiken kirjoitteluni, on minun keksittävä joku toinen keino kuluttaakseni aikaani; sillä kuinkapa voin jotenkinkaan ujostelematta kirjoittaa, kun kyhäykseni joutuvat teidän luettaviksenne, eivätkä niiden, joita varten surullisia tarinoitani piirtelin?"
"Ka", virkkoi hän, "haluaisin kaikin mokomin, että jatkaisit kirjoitteluasi; enkä minä pyydä nähtäväkseni mitään näiden jälkeen, jollei jotakin aivan erikoista tapahdu. Minulla on vielä muutakin sinulle sanottavaa", lisäsi hän; "sinun on lähetettävä noutamaan isäsi saamat kirjeet ja annettava minun lukea ne. Hyvinkin luultavasti palautan kaikki sinulle."
Tämä hiukan rohkaisee minua pitkittämään kirjoitteluani; mutta pahimman pelosta tahdon, jos mahdollista, saada ne piiloitetuiksi, jahka niitä kerääntyy joltinenkin määrä, jotta voin vakuuttaa, etteivät ne ole pukuuni kätkettyinä. Sitähän en ennen voinut, ja se teki hänet niin päättäväiseksi aikomuksessaan etsiä niitä minulta, jolloin olisin voinut joutua kärsimään kauheita säädyttömyyksiä.
Hän vei minut sitte lammen rannalle, istahtaen rinteelle ja pakoittaen minut istumaan viereensä. "Ka", sanoi hän, "koska tämä on osa suunnitelmasi näyttämöä, missä niin viekkaasti viskasit muutamia vaatekappaleitasi veteen, niin tahdon vilkaista siihen kohtaan kertomustasi".
"Sallikaahan minun kävellä jonkun matkan päähän", pyysin minä; "sillä minä en voi sietää sellaista ajatusta". — "Älä mene loitos", varoitti hän.
Kun hän oli otaksuakseni päässyt siihen kohtaan, missä mainitsin päälleni pudonneista tiilistä, hän nousi, käveli veräjälle ja katsahti korkean kiviaidan murtuneeseen kohtaan; sillä sitä ei ollut korjattu. Sitte hän palasi lukien itsekseen, tuli minua kohti, tarttui käteeni ja pisti sen kainaloonsa.
"Kah, tyttöseni", virkkoi hän, "tämä on hyvin liikuttava tarina. Se oli epätoivoinen yritys, ja jos olisit päässyt ulos, niin olisit voinut joutua suureen vaaraan; sillä sinulla oli edessäsi kovin paha ja yksinäinen tie, ja minä olin ryhtynyt sellaisiin toimenpiteisiin, että olisin sinut tavoittanut, olitpa missä tahansa."
"Siitä voitte nähdä, arvoisa herra", vastasin minä, "mitä uskalsin mieluummin kuin antauduin turmiooni; ja tahtonette tästedes tunnustukseni vilpittömyydestä hyväntahtoisesti päätellä, että hyveellisyyteni on minulle henkeäni kalliimpi". — "Haaveellinen tyttö!" hymähti hän ja luki eteenpäin.
Mietelmäni siitä, mistä Jumala oli auttanut minut pelastumaan, sai hänet hyvin totiseksi, ja päästyään huomautuksiini veteen hyppäämisestä hän sanoi: "Kävele hiljalleen edeltäpäin", ja näytti niin liikutetulta, että käänsi kasvonsa minusta; ja minä siunasin tätä hyvää merkkiä enkä kovin paljoa pahoitellut, että hän oli nähnyt tämän murheellisen kohdan kertomuksestani. Hän pani paperit taskuunsa, luettuaan vielä kiitokseni siitä, että olin pelastunut omalta itseltäni; ja sanoi tarttuen minua vyötäisiltä: "Oi rakas tyttöni! sinun surullinen tarinasi ja suloiset mietteesi sen johdosta ovat koskeneet minua herkkään kohtaan. Olisin tullut todella onnettomaksi, jos niin olisi käynyt. Näen että sinua on liian tylysti kohdeltu; ja oli taivaan armo, että kestit koettelemuksesi tuolla kamalan kohtalokkaalla hetkellä."
Sitte hän sulki minut hyvin hellästi syliinsä. "Lähtekäämme, Pamelani, pois tämän kirotun veden ääreltä; sillä en voi enää sitä kevein mielin katsella, muistellessani kuinka vähällä se oli tulla kaunokaiseni tuhoksi. Aioin", lisäsi hän, "peloittaa sinut alistumaan tahtooni, kun en voinut sinua lemmellä suostuttaa; ja rouva Jewkes totteli minua liiankin hyvin, kun palaamisesi kauhut pettymyksesi jälkeen olivat niin suuret, että sinulla tuskin oli rohkeutta niitä kestää, vaan olit vähällä tehdä noin turmiollisen valinnan, välttääksesi kohtelun jota pelkäsit".
"Hyvä herra", sanoin, "minulla on syytä siunata rakkaita vanhempiani ja hyvää emäntääni, äitiänne, siitä että antoivat minulle uskonnollisen kasvatuksen. Ilman sitä ja Jumalan armoa olisin jo useasti yrittänyt epätoivoista tekoa. Sitä vähemmin ihmettelen, että ihmis-parat, joilla ei ole jumalanpelkoa silmiensä edessä ohjaajanaan ja jotka sallivat alakuloisuuden aivan masentaa mielensä, heittäytyvät turmioon."
"Kah, suutele minua", virkkoi hän, "ja sano antavasi minulle anteeksi, että olen saattanut sinut niin suureen vaaraan ja hätään. Jos saan nähdä ne aikaisemmat kirjeesi, eivätkä nämä taskussani olevat anna minulle aihetta mielipiteeni muuttamiseen, niin tahdon koettaa uhmata maailmaa ja sen moittivia arvosteluja sekä korvata Pamelalleni, mikäli koko elinaikanani siihen kykenen, kaikki kovat koettelemukset, mitkä olen hänelle tuottanut."
Kaikki tämä kuulosti hyvältä; mutta pian näette, kuinka kummallisen käänteen asia sai; sillä tuo valeavioliitto muistui jälleen mieleeni, ja minä sanoin: "Teidän palvelijatar-rukkanne on aivan arvoton sellaiseen suureen kunniaan: mitäpä siitä muuta seuraisi kuin kateutta häntä itseänsä kohtaan ja häpeätä teille? Sallikaa siis, arvoisa herra, minun palata köyhien vanhempaini luo; en muuta pyydä."
Silloin hän suuttui kamalasti. "Ja näinkö", kiivastui hän, "vastataan minulle ja halveksitaan herkkien hetkieni alentuvaa hellyyttä? Nurja, kohtuuton Pamela! Mene pois silmieni edestä ja opi käyttäytymään yhtä hyvin toivorikkaan näköalan avautuessa kuin ahdistetussa tilassa. Silloin ja vasta silloin vedät huomioni puoleesi."
Minä säikähdin ja aioin puhua, mutta hän polki jalkaa ja tiuskaisi: "Mene siitä, sanon; en voi sietää tuota typerän romantillista hupsuutta."
"Sana vain", virkoin minä, "vain yksi sana! Minä rukoilen teidän arvoisuuttanne."
Hän kääntyi luotani kovin vihaisena ja poikkesi kulkemaan toista käytävää alaspäin. Menin sisälle perin raskain mielin. Pelkään olleeni liian kohtuuton juuri sillä hetkellä kun hän oli niin alentuvainen; mutta jos se hänen puoleltaan oli joku juoni, kuten pelkäsin, tuon valevihkimisen aikaansaamiseksi (sillä hän on täynnä sotajuonia ja vehkeitä), niin minua ei voitane järin paljon moittia käytöksestäni.
Menin sitten ylös kylkeiseeni ja kirjoitin näin pitkälle, hänen kävellessään päivälliseen asti. Hän on nyt käynyt aterialle ja on kovin nyreissään, miettiväisenä ja pahalla päällä, kuten rouva Jewkesilta kuulin. Viimemainittu kysyy, mitä olen hänelle tehnyt. Nyt minua jälleen peloittaa hänen tapaamisensa! Milloin loppunevatkaan ahdistukseni aiheet?