TIISTAI, KESKIVIIKKO.
Herra Williams on ollut täällä, mutta meillä ei ole ollut tilaisuutta jutella keskenämme; hän näytti ällistyneeltä rouva Jewkesin muuttuneesta sävystä ja umpimielisyydestä tuon ystävällisen vierailun jälkeen, jolloin olivat olleet niin vapaapuheisia keskenään, ja vielä paljoa enemmän siitä, mitä nyt alan teille kertoa. Pastori kysyi tahtoisinko lähteä kierrokselle puutarhaan rouva Jewkesin ja hänen kanssaan. "Ei", kieltäysi emännöitsijä, "minä en voi tulla". Herra Williams kysyi: "Eikö neiti Pamela voisi lähteä kävelylle?" — "Ei", sanoi hän, "minä en sitä halua".
"Kah, rouva Jewkes", virkkoi pastori, "pelkäänpä että olen teitä pahastuttanut". — "Ette ollenkaan", vastasi toinen: "mutta pianhan saanette vapaasti kävellä toisenne kanssa niin paljon kuin haluttaa. Olen lähettänyt tiedustamaan viimeisiä ohjeitani tästä ja tärkeämmistäkin asioista. Jahka ne saan, sallin teidän menetellä niinkuin te molemmat tahdotte; mutta siihen asti ei merkitse mitään, kuinka vähän te olette yhdessä."
Tämä säikähdytti meitä kumpaakin. Herra Williams näkyi äkkiä aivan tyrmistyvän ja sai itsesyyttävän ilmeen, kuten minusta tuntui. Menin siis rouva Jewkesin selän taakse, pidin molempia kämmeniäni yhteen liitettyinä ja paperinpalaa niiden välissä ja katsahdin pastoriin. Tämä näkyi käsittävän tarkoitukseni, että alottaisimme jälleen kirjeenvaihtomme tiilten avulla. Jätin heidät kahden kesken ja vetäydyin komerooni kyhäämään kirjettä tiilten väliin kätkettäväksi. Mutta kun minulla ei ollut aikaa sitä jäljentää, kerron vain pääsisällön.
Nuhtelin häntä liiallisesta avomielisyydestä ja kerkeydestä mennä rouva Jewkesin ansoihin, mainitsin pelkääväni petollista peliä ja selitin lyhyesti syyt, miksi olin huolissani ja kiihtyneenä. Pyysin häntä ilmoittamaan mitä oli puhunut ja huomautin että mielestäni oli mitä painavimpia perusteita palata pakosuunnitelmaan. Asetin kirjeen iltasella tavalliseen paikkaan ja odotan nyt kärsimättömästi vastausta.