HALMEEN VILJELYKSESTÄ.
"Tiijänhän mie tilkun maata, syömätöntä, juomatonta, miehen miekan käymätöntä."
Halmeen viljelys on metsänkäynnin ja kalastuksen rinnalla jo ikivanhoista ajoista ollut Kainuun tärkeimpiä elinkeinoja. "Sieltähän se leipä ennen saatiin metästä, ja halmeruuki on tänne eläjät tuonut." Joka talolla oli metsäraateensa, ja vielä 40-50 vuotta takaperin oli aivan tavallista, että parhaana polttoaikana sankka kaskisavu kohosi yht'aikaa kymmenien vaarojen rinteiltä, ja kietoi harmajaan haikuunsa koko ympäristön.
Ennen, kun metsät "eivät olleet kenenkään", vaan olivat "kaiken maailman yhteisiä", sai ken tahansa mennä kirves kourassa salolle ja kysymättä keneltäkään lupaa, raataa huuhdan, minne vain mieli teki. Syksyisillä metsästysretkillä kulkiessaan erämiehet useasti tapasivat katsella kaskimaita ja kun löysivät sopivan vaaran, veistivät pilkkoja puihin, ja sillä oli paikka merkitty omaksi. Eikä siihen tavallisesti toinen ruvennut tunkeilemaan. Myös "omia aikojaan kun pyhäiltoina tupakoitiin, tuumattiin miehissä, jotta minä aijon siihen, ja minä siihen halmeen tehä".
Sekametsäiset ruohoiset vaarat ja lempisammalikko-ahot, joilla kasvoi kuusta, koivua, leppää ja pihlajaa, olivat parhaita kaskimaita, mäntyperäiset vaarat olivat huonompia ja laihempia. Useasti kaadettiin kaskeksi koko vaara, aina suonrantoja myöten, ja "on ne ennen korvet ja kaikki kaataneet huuhiksi suurtakin metsää, alempia petäjiköitä".
Ensi töiksi, syksyllä Mikkelin jälkeen, kaskimetsä kirveillä ja kassaroilla näröttiin eli kassaroitiin. Kaikki pienet puut ja vesat rapsittiin poikki, ja isommat puut karsittiin tyveltään paljaiksi. Sitten oli parempi hakata talvella, eivätkä pienet puunnoikkelot olisi hangen alta yltäneetkään kirveen terään.
Sillä hangen aikana huhta käytiin hakkaamassa. Keväällä huuhtikuussa, jo Maarialtakin, kun lumi oli niin hangittunut, että kannatti suksimiestä, hiihdettiin salolle lyömään puuta maahan. Kaikki puut järjestään keikautettiin vieri viereen pitkinmäiseen, latva "vesietelään". Siinä asennossa ne paremmin kuivuivat, ja oli helpompi sitten rovita, kun eivät olleet ristiin ja rastiin. Mutta kaikkein isoimmat hongat, aarniopuut, ja haavat jätettiin seisomaan, ne vain pyällettiin, hakattiin kolot tyven kahta puolta, että tuuli sai toimittaa kaatotyön, taikka kolottiin ympäri puuta korttelia leveä vanne, niin että puu kuivui ja kuoli maata laihduttamasta. Sillä myöskin maan piti hautua, turtua ja kuolla, ennenkuin se saattoi kasvaa hyvän viljan. Semmoisia kuivia tavattomia honkia jäikin usein huhtaan patvina, kuivettoina eli keloina seisoa törröttämään, jopa väliin niin paljon, jotta orava pääsi puittamalla huhdan ylitse metsästä toiseen. [Nykyään saadaan näiden kuivettoskelojen juurista "ylön hyvää tervaa".] Joskus jo vuosia edeltäkäsin isojen vaarojen isot hongat pyällettiin ja heitettiin tuulen kaadettavaksi odottamaan vastaista kaskenkaatajaa. Mutta kuuset, isotkin, lyötiin maahan, sillä oksikkaina ne olivat hyviä palamaan ja paloa kiihdyttämään. Kun hakkuuaikana oli vahva hanki, jäivät kannot koko korkeiksi, parin kyynärän, jopa joskus miehen mittaisiksi. Semmoisina ne sitten kuin mitkäkin nokitontut jäivät halmeen vartijoina seisomaan. Vain pienet kannot hakattiin pois tieltä. Majavanhampaalla hioivat kaatomiehet kirvestään, jottei teränjälki ottaisi vesaa enempää kuin majavankaan hampaan jälki. Huhtaa hakatessaan liikkui kirvesmies puulta toiselle lyhyillä suksikalhuillaan, kömpelöillä potakoilla.
Suuret huhdat pitivät hakkuumiehiä työssä aina kevätpuoleen, jotta lumi jo alkoi sulaa pälviin. Semmoisekseen sitten heitettiin koko maahan lyöty metsä. Kuivaperäiset maat poltettiin samana kesänä verikaskesta, samoin koivikoita ja hyötömetsiä rieskattiin, mutta matalat lamuperäiset maat, vanhat metsät ja kuusikot jäivät hauduntamaina vasta toisena kesänä poltettaviksi. Edellisiä sanottiin yksitulisiksi, jälkimäisiä kaksitulisiksi huhdiksi.
Juhannuksen edellä, kun touot oli tehty, kun oli tyyni hyvä ilma, taikka kävi hiljainen tuulenhenki, huhta poltettiin; kovalla tuulella olisi helposti saattanut heittää tulen metsään. Vaikka vanhoilla oli kyllä siihen varansa: kiersivät huhdan kuikankynnellä, kuikka kun on semmoinen vesilintu, niin se esti tulen lennähtämästä metsään. Iskutulella, tuluksista ei huhtaa sytytetty, se ei ollut niin voimakasta, vaan piti ottaa valkea kitkantulella, sillä se oli vihaisempi tuli ja äkäisempi maata kärventämään. Otettiin pari kuivaa tervaspalikkaa ja elävän puun kuivaksi paahdettua pakkulaa. Tehtiin sitten toiseen tervaspalikkaan rako, korttelia pitkä, puolta tuumaa leveä, rakoon pantiin pakkulaa ja toisen tervaspalikan päällä hangattiin, kunnes savu alkoi tuuhahdella, ja viimein leimahti tuli. Niin vanhat vaarit kouristaan vain hieraisivat valkean ja itse ensimmäisen pehkon sytyttivät. Sitten eivät kyenneet pahansuovatkaan pilaamaan. Tuohikäppyrään pistettiin tuli, se puupihtiin, ja sillä sytyteltiin huhdan reunoihin aseteltuja lahoja sekä pehkoja. Tuulen yläpuolelta ja ympäriinsä pistettiin paloksi, huhta syttyi kuin tappurakuontalo, ja pian oli koko raivio yhtenä hirveänä roviona. Ryskyen ja rymisten rynnisti tohiseva tuli ryteikköön, ja sankka savu kohosi taivaille. Sukkelaan kirmaisi valtava palo yli murrokon kärventäen viimeksi palamattoman keskustankin. Joskus sattui niin, että suureen huhtaan hätäytyi itse kontio liekkien keskelle. Niin oli käynyt Kiannan Kerälänkylän Koukovaaralla. Suureen patvihonkaan oli ukkoparka kaahaissut, siellä kiukuissaan ja peloissaan kiljunut ja karjunut, viimein kurahtanut maahan ja palanut.
Niin jätettiin huhta taas talveksi hangen alle, sitten seuraavana kesänä siinä heinänteko-ajan edellä, se rovittiin. Palamattomat rungot kasattiin palamattomiin paikkoihin ja sytytettiin tuleen, rovioihin. Viimeksi vielä tiereltiin eli kekäleidenneltiin, kepakolla vieriteltiin palavia kekäleitä pieltopaikkoihin, kun oli jäänyt semmoisia välkkypaikkoja, tulen käymättömiä maankenkiä. Tuulella kävi ravitseminen paremmin, alapuolelta tuulen lähdettiin kärventelemään, ettei tarvinnut niin paljon hääriä savun seassa. Se oli nokista ja tulenpolttavaa työtä, pikimustina murjaaneina ja metsäkyöpeleinä siellä nokipilvessä, savun ja tulen ääressä työmiehet kanki kourassa heiluivat.
Mutta oli kevätkesäisessä huhdanraadannassa metsäelämää rakastavalla ja korven ääntä ymmärtävällä salolaisella hauskuutensakin. Niinpä vanha Kypärän ukko vieläkin oikein kaipaillen muistelee niitä aikoja: Kyllä se oli ihanaa, kun oltiin sydänmaalla huhtaa polttamassa ja rovihtemassa… kun linnut lauloivat, niin jotta helisi… kun käetkin kukkuivat, niin jotta kävi yksi helinä. Kuuli niin monta laulunlajia, jottei tiedäkään. Mutta käet kaikkein kauneimmin kukkuivat, yön aikana ne kaikkialla oikein rujusivat. Ja kun leivo [peipponen] tuli huhtimaalle laulamaan, niin siitä vasta oikein ihastuttiin, se oli hyvä merkki, jotta leipää tulee. Ja tyyninä öinä laskettiin lampiin verkkoja, ja käytiin ongella ja pyydettiin rysillä ja saatiin kalaa. Ei jaksettu syödäkään, suolaan pantiin. Sai pyytää lintua ja kalaa niinkuin mieli teki, ei ollut vahtia… kaikki oli omassa hallussa. Oli teerensoidin parhaillaan, viriteltiin rihmoja teerille ja saatiin niin paljon, niin paljon, jotta aivan lintua keitettiin, keitettiin lintua ja kalaa. Majassa asuttiin, ja tuli paloi majan edessä, siinä keitettiin linnut ja kalat ja muut syötävät, ja juotiin tuohilipillä vettä hetteestä. Jo oli hauskaa, ei tiedetty näitä aikoja… Se vain piti varata, ettei käki saanut pilata, siksi nukuttiin aina leipäpalanen päänpohjissa, ja heti herättyä siitä haukattiin. Sillä jos käki sai pilata raatajat, kasvoi huhta huonon viljan, tähät tulivat mustapäitä.
Sitten seurasi viljanpano. Ennen heinäntekoa, jo etsingon päivältä alettiin, ja Jaakoksi piti joutua valmiiksi, silloin ehti vilja hyvälle laiholle ennen talven tuloa. Maata ei ensinkään kynnetty — Jonkerin puolessa ja Sotkamossa jotkut ovat kyntäneetkin —, kypenikköön vain kylvettiin vilja, sitten päälle karhittiin, niin jotta multa nousi tuhan alta, ja jyvät peittyivät. Kannonjuuret kaiveltiin kuusen koukkerosta tekaistulla kuokalla. Karhi oli tehty vain kuusen oksikkaista rungoista, kuusi, kahdeksankin metrin pituista rungonpuolikasta vitsastettiin poikittaisten ruotopuiden väliin, sivuihin kiinnitettiin aisat ja peräpuoleen häntäpuu, josta voitiin ohjata. Joustavat, toista kyynärää pitkät oksat sujuivat ja karhosivat joka juurenkin loman. Ruista palomaahan aina pantiin — pieniin paloihin myös naurista, Sotkamossa mainitaan joskus kylvetyn ohraa — ja halme piti aina siementää halmerukiilla, sillä peltoruis ei siinä menestynyt. Mutta hyvin harvaksi kylvettiin kaski, paljoa harvemmaksi kotipeltoa, sillä voimakas tulimultainen maa työnsi vahvasti kortta, ja juuri pensoi leveäksi rykelmäksi. Se oli jo koko iso aho, joka vain tynnyrillä siemennettiin. Niinpä esim. Akanahon puolentoista tynnyrin halme Akanvaaran liepeellä, Puolangan Väyrylässä, oli niin laaja, että karhitsija saattoi sen kiertää vain kolme kertaa rupeamassa. Ja Särkimäkeläisen halme Rakennuslehdossa, tynnyrin halme, oli noin sata syltä ristiinsä.
Lopuksi, jos huhta oli lähellä asuttuja maita, tehtiin sen ympärille aita, lyötiin metsästä puuta vain semmoisenaan maahan ja palopuita pantiin lisäksi. Murtoaidaksi, risuaidaksi sellaista rytöstä kutsuttiin. Etäisillä selkosilla, missä ei kylän karja liikkunut, ei halme kaivannut minkäänlaista aitausta. — Paikoin laskettiin syksyisin hevonen halmelaihoa syömään, sillä "ei se pilau, kun hevonen syö, mutta lampaan syönnillä pilaupi".
Polttosotien aikoina oli vilja useasti kylvetty kaskeen jo keväthangille, jotta ei aitasta joutuisi rapparien haltuun. "Siellähän menee maahan, kun lumi sulaa", arveltiin. Oikein vanhaan aikaan ei huhtaa ollut ensinkään rovittu, oli viskattu vilja vain polttotuhkiin.
Seuraavana kesänä halme leikattiin, ja hyvinä vuosina joutui vilja joskus jo Jaakon päivältä sirpille. Ja kun oikein kauniisti kasvoi, niin oli vilja verissään "kuin veripurtilo, ja siitä se hyvä jauho lähti". Sattui joskus tällaisen, verissään olevan ihanan laihon kova pakkanen turmelemaan kesken leikkuutyötä, niin että kaikki meni kakuiksi. Ahkerasti häärivätkin leikkuumiehet, mutta suurien halmeiden katkaiseminen kesti viikkomääriä, vaikka öilläkin päiviä pyöristettiin. Kuutamallakin näki kyllä leikata, mutta jos ei ollut kuudanta, toimittiin tulen valolla. Tulisoittoja, tervassoihtuja, pitkiä kolmisylisiä hongansäippiä, vitsastettiin pitkiin kaskikantoihin, ja sen mukaan kuin leikkuu edistyi, siirrettiin valoneuvoja, ja ne paloivat kuin kynttilät, ja paikoin niitä sanottiin miiluiksi. Sekä miehet että naiset olivat leikkaamassa. Suuria lyhteitä, aina kuusi vaaksaa ympärimitaten, sideltiin kaksijatkoisilla siteillä — miehet sitoivat, naiset eivät kyenneet. Riiheen pantaessa lyhteet sidottiin uudestaan kolmeenkin osaan. Lyhteet aseteltiin kuivamaan kuhilaille oksikkaisiin puunrunkoihin, karvaisiin, taikka lyötiin kasken kantoihin neljä naulaa, ja niihin ripustettiin lyhteet siteistä, latvat alaskäsin ja vielä kattolyhde kannon nokkaan. Tehtiin myös kymmenlyhteisiä varajalkoja. Kärväiltä ja kannoilta ladottiin lyhteet suuriin suoviin, aumoihin, kykäille ja närtteisiin. Tuhannenkin lyhdettä pantiin samaan aumaan taikka närtteeseen, ja olivat ne kolmekin syltä korkeita, niin että piti anteluspuulla kurotella lyhteitä ylös. Suurelle halmeaholle kohosi koko joukko semmoisia komeita kekoja.
Talvella lumen tultua, kun järvet jäätyivät ja suot pohjittuivat, ajettiin aumat kotiin ja puitiin kotiriihissä.
Hyvin lähtikin halmeriihestä jumalanviljaa, jos oikein otti lähteäkseen. Tavallisesta laihosta saatiin tynnyri sadasta lyhteestä, ja useasti lähti sata lyhdettä kapan kylvöstä, joten siis tynnyrin kylvöstä kasosi kolmekymmentä tynnyriä. Niin oli Ukonvaaran ukko Kuhmossa saanut Paloaholta 38:n kapan siemennyksestä 33 tynnyriä. Mutta joskus erkani viljaa vieläkin enemmän. Hyrynsalmella oli saatu tynnyrin ja kahden kapan kylvöstä 40 tynnyriä, ja Hiienvaaran ukko Puolangalla oli korjannut Kuirivaaran halmeesta kapan panoksesta sata kappaa.
"Siitä viljan sai kaikkein helpoimmalla."
Siksipä isoisten huhdanraatajien aitat olivatkin eloa täynnään.
Mutta yksi ainoa kerta vain samasta huhdasta otettiin viljaa, ja niin oli kärvennetty maa sekä poltettu metsä suorittanut veronsa. Suomussalmella mainitaan joskus jonkun kerran vielä palomaan entisillä puilla ravitun ja tierellyn sänkeen, sitten karhitun ja kylvetyn rukiille, samoin Sotkamossa. Mutta tavallisesti heitettiin aho heti ensi väljän jälkeen ruohottumaan ja metsittymään. Heinää kasvoivatkin halmeahot ensi vuosina varsin kovasti ja olivat "mainion hyviä karjanlaitumia". Lähellä olevia ahoja käyttivätkin niiden raivaajat aidattuina hakamainaan muutamia kesiä, jopa niitä niittivätkin ja saivat joskus vahvoista vaaranmaista kymmeniä häkkejä heiniä. Jo halmeen kasvualkunakin niitettiin nurmea monet häkit väljän keskeen jääneistä palamattomista aulakkeista. Sitten jäivät entiset halmemaat yhteisiksi karjalaitumiksi ja rupesivat työntämään metsää, koivikkoa, männikköä, haapaakin, sillä "se oli hyvin metänottavaa se halmeaho". Ahometsiksi semmoisia vieläkin sanotaan.
Mutta vuosia kesti, ennenkuin saman ahon voi uudestaan raataa huhdaksi. Vähintäänkin kolmekymmentä vuotta piti metsän kasvaa, neljä-, viisikinkymmentä vuotta, jopa kuusikymmentäkin. Jotkut vanhat ukot olivat ehtineet eläessään kaksi kertaa käyttää saman ahon halmeena.
Niinpä täytyikin joka vuosi aina etsiä uusi ja uusi huhtavaara, ja niin tuli vähitellen kasketuiksi kaikki Kainuun korpien kelvolliset maat, ei lopulta ollut "ei yhtä saareketta, jossa ei olisi halmetta käyty", ja niin "ne on läpeensä huuhattu nämä Pohjanmaat moni kertaan". Ensin kaskettiin lähiseudut ja siitä siirryttiin vaara vaaralta yhä syvemmille selkosille; ensin savusteltiin neljänneksen, parin päässä, siitä jo jouduttiin peninkulmaiselle taipaleelle, parin, kolmenkin peninkulman sydänmaalle ja lopulta neljä-, viisipeninkulmaisten korpien taakse. Niin oli puokiovaaralaisilla halmeensa kolmen neljänneksen päässä Utavaaralla, Lehtovaaralla ja Piltungissa. Utavaaralla oli myös Puolangan talolla halme parin, kolmen peninkulman takana, Kypärävaaran ukolla oli raateensa parin peninkulman matkassa Karisenvaaran laiteessa, ja vuokkilaiset raatoivat yhtä pitkän taipaleen takana Venäjän rajaseuduilla, Murtovaaroilla, Jännevaaralla, Sakko- ja Luolavaaroilla, Aitto- ja Pirttivaaroilla sekä Koivukiiman ja Paksunoksan ahoilla. Kuhmolaiset niinikään kaskesivat rajamailla parin, kolmen peninkulman päässä. Olipa Rastin talolla ollut raade Venäjän rajalla Hutunsilmän vaaroilla, jonne tuli taivalta viisin, kuusin peninkulmin. Ja rikkaat Ristijärven Toloset kävivät Hyrynsalmen Paljakalla huhtatöissä. Sinne tuli matkaa 3-4 peninkulmaa, ja laskettiin veneellä Iijärveä Uvajärveen, josta noustiin Latvajokea Latvajärveen ja edelleen Louhijokea Ilvespuron haaraan, mistä kontti selässä lähdettiin astumaan metsäpolkuja myöten. Polkua sanottiinkin "Tolosen tieksi". Paljakan vaaroilla savustelivat myös Puolangan Impivaaran ukot, Vanhantalon ja Sopen isännät.
Kaukaisille kaskimaille vedätettiin siemenviljat jo talvenaikana, vietiinpä suuri piimäleilikin raadantapäivien särpimeksi, havumajaan vain piilotettiin. Läheisille halmeille kannatettiin siemenet hevosen selässä, ja omat eväät kannettiin kontissa. Hankien aikana kun hiihdettiin hakkuuseen, vedettiin eväitä ahkiossa, enimmäkseen leipää, jauhoja ja suolaa, sillä erämaa antoi kyllä lihaa ja kalaa. Rakennettiin tuohikattoinen maja tai kota, jopa joskus saunakin, jossa oli mukava asustella. Ja asusteltiinkin siellä viikko-, kuukausimääriäkin. Kun saatiin tämä huhta hakatuksi, antoi työtä toinen, lähellä oleva edellisen kesän raivio. Ruvettiin sitä palolle hankkimaan ja sitten polttamaan. Sen jälkeen käytiin kolmatta huhtaa rovitsemaan ja laittamaan siemenelle. Kun se oli saatu kylvetyksi, päästiin kotiin ja ehdittiin hetkisen heilua heinätyössä, mutta sitten jo taas kiirehti neljäs halme leikkuumiestä, ja kun sieltä jouduttiin kotipirtille, oli jo syksy käsissä.
Mutta rikkaat Kiekinniemen Piiraiset asustivat selkosilla koko kesän. Talossa kun oli tavaton perhe, jouti siitä kyllä osa yletaikojaan huhtamailla raatamaan, ja silti jäi vielä väkeä kotitöihinkin. Saarikiekin ja Kaidankiekin selkosilla oli heillä suuret halmeet. Keväthangilla muutti sinne osa miehistä eukkoineen ja lapsineen, pienet pahasetkin vietiin kätkyineen, kaikkineen. Metsäpirtissä salolla asuttiin, kaadettiin huhta, poltettiin toinen, rovittiin kolmas ja neljäs leikattiin, välitöinä tehtiin heinää halmeitten aulakkeista ja pyydettiin kalaa sekä lintua. Leipääkin salolla paistettiin. Jauhinkivet hakattiin paasista, ja pirtissä oli paistinuuni ja halmeen laidassa aitta, jossa oli kyllä leiväksiä. Oli vielä riihikin metsän reunassa, ja syksypuoleen kuului sieltä tuon tuostakin riusanroime. Kaikki lähiahojen vilja siellä puitiin ja talletettiin aittaan, mutta oljet heitettiin ulos märkänemään taikka pistettiin ne tuleen. Sitten kun kaikki oli valmiina, palattiin kotiin Kiekinniemelle, josta oli oltu pois viisi, kuusi kuukautta.
Piiraiset olivatkin kaskikauden suurviljelijöitä. Paitsi edellä mainittuja Kiekkien halmeita, kerrotaan heillä olleen kuuden tynnyrin kylvön Valkeisvaaralla sekä vielä mokomamman suurhalmeen Kukkosenvaaralla. Siihen oli kylvetty aina yhdeksän tynnyriä. Suuri raade oli ollut Määtänvaarallakin, jossa tiedetään myöskin seisoneen riihen sekä viisiseinäisen vilja-aitan. Olikin talossa ollut viljaa, neljä aittaa rinnan kyhjöttänyt kotiniemen rantatöyrällä, ja ne halmerukiilla täytetty kattoon asti. Vieläkin seisoo talon autiolla niemellä muiden aittojen joukossa Piiraisten vanhin aitta, rakennettu jo 1667. Sanotaan sen alkuaan olleen halmeaittana.
Toinen suurviljelijä oli Rastivaaran eli Rastin Immosten suurperhe. Se raatoi aina Hutunsilmää myöten Venäjän rajoilla, ja "se oli julma talo ennen ja mainio halmeenraataja ja maailman rikas paikka". Oli talolla kerran seitsemän tynnyrin halme Vieksillä, Kiesonvaaralla, ja niin tuli rutosti viljaa, jotta närtteet jäivät puimatta yli vuosien. Monet aitat olivat viljaa täynnään, ja hinkalot olivat niin korkeat, että eloa "portailta pantiin ja portailta otettiin". Aina Kiannalle asti käytiin talosta monin hevosin huhtarukiin siementä noutamassa, ja "sillä rukiilla kun kylvettiin, niin ei lehmäkään liikkunut", ei märännyt oras hangen alla. Mutta Rastin aittaan elot märkänivät. Monet vuodet kun rukiit seisoivat ummehtuneissa hinkaloissa, pilautuivat ne, niin että kerrankin saatiin tyhjentää aittojen sisus järveen. Ja siihen kohtaan kohosi sitten Rytisaari. Niin mahtavia olivat aikoinaan Rastin Immoset, etteivät suvainneet toista eläjää lähelläkään, kielsivät, kun muuan aikoi tehdä talonsa Kankivaaraan, puolen peninkulman päähän. Sitten kun tuli lohkojako, joutuivat useimmat huhtamaat ruunulle, ja talo rupesi köyhtymään.
Suuria halmeita oli ollut Kiannan Kuustolaisillakin Juntusen selkosilla. Oli kerrankin — v. 1822 — saatu 18,000 lyhdettä, ja niistä oli puitu niin paljon viljaa, että aitan hinkaloita oli pitänyt korottaa. Myöskin Leipivaaran ennen mainittu "Vanhurskas" oli luettava suurviljelijäin seuraan. Häneltä oli noudettu eloa aina Tyrnävää ja Ängeslevää myöten. Kerrankin oli toistakymmentä hevosmiestä ollut viljansaannissa, ja ukko oli vain arvellut: "Ei niin paljon tähän kartanoon sovi, ettei kaikki saa". Ristijärven tutut Toloset olivat myös joka kevät soutaneet venelastittain rukiita Ouluun, ja "jyvät oli suuria kuin kahvipööniä".
Vähäväkisemmät raatoivat pienempiä huhtia, parin, kolmen kapan, kymmenenkin kapan ahoja. Jotkut jaksoivat tynnyriin, pariinkin kaataa metsää ja saada siementä.
Useasti yhtyivät raatajat yhteisvoimin raivaamaan yhteishuhtia, ja silloin saatiinkin toisinaan tavaton kaski, kokonaisen metsän aukea ryteikkö. Semmoinen oli ollut Vuokinkylän Kyllölän, Kovalan, Heikkilän, Järvelän, Rimpilän ja Kinnulan miehillä Ison-Murron aholla, Vuokinjärven lähellä. Kaksitoista tynnyriä oli ahoon heitetty siementä, mutta saatu vain muutamia seulallisia kehnoja kahuja, kun oli halla niin pahoin turmellut parhaillaan verissään olevan viljan. Yhtä suuri yhteiskaski oli noin sata vuotta takaperin ollut Hyrynsalmen Kypärävaaran taloilla sekä Ristijärven Mustanvaaran Karppilalla, Kuljulla, Heikkilällä ja Myttylällä Syvännoron kankailla. Kylvön suuruuden mukaan ruvettiin ahoa sanomaan Kaks'toistatynnyriseksi. Toinen suurhalme oli ollut Hyrynsalmen Luvankylän miehillä Lehtiaholla, Heinisuon selkosella, ja siihen oli kylvetty kahdeksan tynnyriä ja saatu 8,000 suurta lyhdettä. Puolangallakin mainitaan kerran raadetun kahdentoista tynnyrin huhta "siihen aikaan, kun ei ollut kirkkoa muualla kuin Paltamossa", ja Paljakan liepeellä, Jatkoaholla, oli ollut yhdeksän tynnyrin halme.
Suuri yhteishalme oli noin 50 vuotta takaperin ollut myös Ristijärven Päsämällä ja Kilpelänvaaralla Riitavaaran-aholla. Halmeesta oli lähtenyt 9,000 lyhdettä ja aina sadasta lyhteestä tynnyri eloa. Näljängän perukoillakin mainitaan Perangan kolmella talolla olleen Nälkävaaralla yhteinen huhta, johon oli heitetty siementä kolme tynnyriä. Ja Puolangan Joukokylällä oli kesällä 1867 Äylönvaaran liepeellä hyvin iso halme, viiden talon raatama, mutta halmeesta ei saatu mitään, pakkanen palelsi kaikki, ja siitä ruvettiin paikkaa kutsumaan Halla-ahoksi. Kuhmon Saunajärven Kähkölä ja Piiraala raatoivat useasti yhteisiä suurhuhtia. Semmoinen oli heillä kerran Kuusikankaalla, Jonkerin puolessa, kuuden tynnyrin aho ja toinen iso halme Issakanvaaralla, Saunajärven takana. Viimemainitussa paikassa viljalyhteet varkaiden pelosta jo halmeella ravattiin, pieksettiin jyvät irti lyhteistä ja korjattiin pois. Sitten vasta talven tultua vedettiin lyhteet kotiin riihittäviksi.
Miehissä yhteishalmeet raadettiin. Saman verran oli miestä aina kustakin talosta joka työssä,6 taikka taas isommasta talosta oli enemmän, pienemmästä vähemmän raatajia, päiväluvulla ja miesluvulla kun työskenneltiin. Mutta Kiannan Vuokilla mainitaan käytetyn ikivanhaa kirves-mittaa. Niin oli voinut jostakusta talosta olla kasken kaadannassa pari kirvestä, toisesta kolme, toisesta neljä, viisikin kirvestä, jopa jostakusta aidantauksen mökistäkin jokunen kirves joukon jatkona. Samoinkuin huuhtaa hakatessa, samoin sitten polttamassa, roviossa ja tierelyssä sekä leikkuutyössä oltiin kirvesluvulla, naisetkin kävivät kirveestä roviolla ja leikkuussa sekä hevonen ajotöissä. Oli sitten sottalauta, semmoinen neliskulmainen palikka, jossa jokaisella oli puumerkkinsä ja sen vieressä lovia merkkinä kirvespäivistä. Siitä selviytyivät rästipäivätkin. Jos jollekulle oli jäänyt rästiä, oli se viimeistään leikkuutyössä yhtä monella kirvespäivällä suoritettava. Kellä taas ei ollut hevosta antaa yhteistyöhön, hän korvasi sen kirveellä. Siemenkin pantiin kirvesluvulla: kappa kirveestä, viisi, kymmenen, kaksikinkymmentä kappaa, huhdan suuruuden mukaan. Kirvesluvun mukaan jaettiin halmeen elotkin, lyhde annettiin aumasta aina kutakin kirvestä kohden, niinkauankuin jakamista riitti. Sitten kukin sai itse puida omansa. Kaukaisilla kaskimailla oli entisaikaan omat metsäriihensä, joissa puitiin halmeen viljat, ja vietiin vain jyvät kotiin, mutta oljet heitettiin metsän hyviksi. Ne jäivät sinne maatumaan useinkin suuriksi kummuiksi. Monilla vaaroilla ja ahoilla kerrotaan ennen metsäriihen olleen. Kiannan Vuokin perukoilla on muuan tavaton aho, jota nimitetään Viisiriihiseksi, ja sanotaan siinä toistasataa vuotta takaperin olleen viisi metsäriihtä. Niiden kiukaanrauniotkin vielä näkyvät. Sotkamon Riihilehdon talossa, korkealla vaaralla, tapaamme vielä vanhan, 1746 rakennetun, halmeriihen, vankkahirsisen huoneen, jota Jäätiöläiset vaaralla halmetta viljellessään olivat käyttäneet.
Joskus tuli huhtien raatajille salomailla tora ja tappelukin, kun satuttiin mielimään samaa kaskimaata. Niin olivat kerran Hyrynsalmen Honkajärven miehet ja Kuhmon Hiirenniemeläiset pitäneet kovaa metakkaa Tappeluaholla, jopa miehenkin surmanneet. Mutta Hiirenniemen miehet olivat pitäneet puolensa, vallanneet ahon ja raataneet huhdan. Se kyllä on jo niin vanha asia, että sama aho ehdittiin aikoinaan jo toistamiseen raivata halmeeksi. Samoin kerrotaan entisaikoina toratun myös Kuhmon Hamaravaaralla. Roviossa olivat teutuneet, muuankin kirveellä uhkaillut, ja huutanut: "Hamarallako, vai terällä minä sua vetäisen?" Siitä vaarakin oli sitten perinyt nimensä.
Mutta vielä useammin tuli halmemaista riitoja rajaseuduilla rajantakaisten karjalaisten kanssa. Rajantakaiset tuppausivat tälle puolen huhtia raatamaan, ja tämän puolen miehet taas monesti pakkausivat tuolle puolen. Ristiin niin puolin ja toisin raadettiin ja riideltiin, kun ei valtain välillä ollut selvää rajaviivaa.
Niin olivat vuokkilaiset kerran hakanneet kahdentoista tynnyrin huhdan Koukovaaralle, polttaneetkin sen ja rovinneet. Mutta sitten tulivat rajan takaa vuokkiniemeläiset, karhitsivat huhdan ja kylvivät omalla jumalanviljallaan, vieläpä kerskuivat: "Mie kylvän nellikköni, vaikka honkia taivaasta satakkah!" Mutta kylvämispuuhiin joutuivat vuokkilaisetkin, pieksivät "nellikön" kylväjiä, niin että he vaivaisina ratsastivat hevosillaan omalle puolelleen, valitellen: "Voi miun luitain!" Toisen kerran taas rajantakaiset rovitsivat ja kylvivät vuokkilaisten raataman huhdan, leikkasivatkin ja kokosivat elot aumoihin. Sitten raatajat menivät kotiin, jättivät vain miehen saunalle vartijaksi. Vuokkilaiset, jotka eivät siihen asti olleet edes näyttäytyneetkään, tulivat miehen luo saunalle muka sovintojakoja haastelemaan, juottivat miehen tolkuttomaksi ja veivät omiin hoitoihinsa kaikki halmeen elot. Samoin tuli Kiannan miehille monesti riita latvajärveläistenkin kanssa, ja kuhmolaiset taas torailivat koivaasjärveläisten kera.
Mutta sitten latvajärveläiset kerran menivät Vienaan valittamaan, ja siitä tultiin rajaa käymään. Mutta paljon siinä riideltiin, ennenkuin saatiin selväksi, mistä rajan piti kulkea, kuusi viikkoa kinailtiin Hutunsilmän seuduilla, ja kaksi rajaakin hakattiin. Suomen insinöörit väittivät, jotta "tästä!" ja Venäjän, jotta "tästä!" Suomen miehet sanoivat, että "se pitää mennä meijän raja siihen kivenrakoon järvessä… ja siihen se sitten menikin".
Entisaikojen valtavasta halmeenviljelyksestä kertovat vielä monet paikkojen nimet. Puhumattakaan epälukuisista "ahoista", joita on Kainuun korvissa kaikkialla, Lyhdeahosta Mieronahoon asti, on vielä monia "raseja" sekä "paloja". Varsin lukuisia nimiä ovat myöskin Riihivaarat, Riihilehdot, Riihijärvet sekä Aittovaarat, Aittoniemet, Aittokorvet, jotka kaikki kertovat entisistä suurhalmeista. Onpa Otermalla Voudinahokin, josta tiedetään "vouvin" käyneen perimässä kymmenyksiänsä, joka kymmenennen varajalan oli ottanut.
Oli silloin viljaa Kainuun nälkämaillakin, jopa aina Ouluun vietäväksi. Ei puhuttu puutteesta eikä pyydetty hätä- apua. Vasta sitten, kun huhdanraadanta täytyi lopettaa, väheni vilja, ja nälkä rupesi ahdistamaan korven kansaa.