YHTEISKUNNALLISISTA OLOISTA JA OIKEUSTAVOISTA.
"Maalla eletään maan tavalla, eikä maalta pois paeta."
Vaaroille rakennettuja ovat useat Kainuun korpien vanhat talot. "Ne on kaikki nämä vaarojen selät ennen olleet halmeina, ja ne on sitten tehty pelloksi, ja sitten talot tehty." Korkealla vaaralla säilyi pellon vilja maahalloilta ja ylhäiseltä asemaltaan saattoi vaaran valtias pitää silmällä suunnatonta salomaata: vainosotien aikoina voi sieltä, milloin mistäkin salaisesta korvesta kohota vaarallisen rapparin nuotionsauhu. Kovin korkealle ovatkin muutamat uutisraivaajat uskaltaneet kohottaa kotinsa. Niinpä Hotakkavaaran pihamaalta, Kuhmon Nurmeksen tien varrella, kantaa silmä joka suunnalle peninkulmien päähän, näkee vaaroja ja vaaroja kymmenittäin: Kukkovaarat kaukaa Ontojärven takaa, Kujanginvaarat etäältä Nurmeksen kulmilta, vieläpä kuulun Vuokatinkin lännessä taivaanrannan komeana kumuna. Ja läheisempien vaarojen laiteilla, harjuilla erottaa silmä ihmisasunnoita. Miltei yhtä suunnaton salo on katseltavana Ylitalon Kuorevaaralta, Puolangalla, sekä saman pitäjän Puokiovaaralta ja Leipivaaralta, samoin Hyrynsalmen Oravivaaralta ja Sotkamon Naapurivaaralta. Kiannan Leinosenvaaralta voi kesäiltasin nähdä savun kohoavan yli 30:sta karjansuitsusta, toiset aina Puolangan, Pudasjärven ja Taivalkosken puolelta.
On vanhoja taloja myös suurien selkien ranta-ahoilla.
Yksinäisiä korpien valtiaita olivat alussa erämaiden talot. Naapurieläjän saattoi nähdä vain etäisellä vaaran laella, taikka kohosi sen savu kaukaisen järven laaksosta. Ja niin vielä nytkin monet talot elävät aivan ypö yksinään salollaan. Toisilla vaaroilla saattaa taas olla pari taloa, toisilla kolme ja neljäkin, joskus viisi, kuusikin asukasta saman vaaran seutuvilla. Niinpä suurustaa Puolangan Leipivaaralla neljä taloa ja kolme, neljä mökkiä, Kiannan Saarivaaralla viisi taloa, Pyhällävaaralla Pispajärven kulmilla kuusi, Puolangan Puokiovaaralla on kymmenkunta eläjää, Hyrynsalmen Oravivaaralla samoin, samoin Kiannan perukoilla, Juntusrannalla. Mutta vaarojen eläjät asuvat enimmäkseen etäämpänä toisistaan, Länsi- ja Etelä-Suomen tiheitä suurkyliä ei Kainuun köyhä korpimaa ole jaksanut kohottaa.
Vaaraksi kansa asuttua vaaraa useasti sanoo, niinpä saa kuulla: "meiän vaaralla", "teiän vaaralla", "Leinosenvaaralla", "Naapurivaaralla" j.n.e. Kuulee myös puhuttavan kylästä: "Pyhäkylästä", "Leinokylästä", "Tapanikylästä"… Sillä "jossa on talot niinkuin yhessä kohti, niin se on kylä aina". Mutta "kylällä" tarkoitetaan nykyään myös suurempaakin yhteiskuntaa, kinkeripiiriä, johon saattaa "vaaroja" ja "kyliä" kuulua useampia, jopa kymmeniä "numerotaloja". Kaukaista kylää taikka kylän kaukaista kulmaa sanotaan useasti perukaksi ja nurkaksi. Niin voidaan tulla "Jonkerin perukalta" tai "Vihajärven perukalta" ja mennä "Vieksin", "Auhon" tai "Askannurkalle". Asukkaita nimitellään elinpaikkansa mukaan, ja ollaan joko "leipivaaralaisia", "vuokkilaisia", "vihajärveläisiä" tai "köngäsmäkeläisiä". Puolangan Väyrylän kylässä on toinen pää "somerolaisia", toinen "salmislaisia", Somero- ja Salmisenjärvien mukaan. Ja talon isäntä saattaa yksinäänkin olla "-lainen", esim. "Askalainen", "Kiekkiläinen".
Harvassa vielä nytkin on ihmiseläjää nälkämaiden karuissa selkosissa. Niinpä esim. Puolangan kirkolta ajettaessa uutta Näljängän tietä Pispajärvelle, sattuu tien varrelle vain neljätoista taloa ja taloryhmää sekä kymmenkunta mökkiä. [Taloja: Ylitalo, Honkavaara, Lassila, Napikka, Korkeainen, Taltta (2 taloa), Kiehtäjä, Polvela (2 t.), Lehtovaara (3 t.), Korkeainen, Nivavaara (4 t.), Leinokylä (5-6 taloa etäällä toisistaan), Huokausvaara ja Pekkala. Mökkejä: Viiselä, Saari, Sänkelä, Siirtola, Timonen, Sakariaho.] Ja matkaa on kuitenkin seitsemän, kahdeksan pitkää peninkulmaa.
Saman vaaran talot ovat tavallisesti saaneet asujansa vaaran alkutalosta. Perheen lisääntyessä siirrältyi joku pojista syrjemmäksi ja asui oman kodin. Monesti voi talosta eroava asettua vain samoille pihoille elelemään yhteisillä tanhuvilla. Ajan vieriessä saattoivat talot toistamiseen jakautua, ja vaaralle syntyi useita saman suvun asumuksia, ja vaara ympäristöineen joutui antamaan viljaa koko suvulle.
Talosta eroavalle annettiin hänen oma osansa. Jos poika asettui samoille maille elämään, ja talo joutui jaettavaksi, ositeltiin kaikki vain "ilman lantmeetaria". Kutsuttiin pari syrjäistä todistajiksi ja arvostelijoiksi, ja siinä sovinnossa määriteltiin, jotta "se pelto sille, ja se sille, se niitty sille, ja se sille." Itse kun tiedettiin, missä voimassa pellot olivat ja miten paljon kuhunkin kylvettiin, ei tarvinnut niitä mittailla. Samoin tiedettiin niityistä, miten paljon suunnilleen kullekin suovanpohjalle ja ladonalalle saatiin heiniä. Ei karttoja eikä rajapyykkejä kaivattu, miten oli ositeltu, se piti paikkansa. Samoin jaettiin sovinnossa kartanokin, yksi sai yhden huoneen, toinen toisen. Pois muuttavalle rakennettiin yhteisin voimin uusi asuinhuoneusto. Jos se tuli etemmäksi emätalosta, muutettiin eroavan saamat ulkohuoneet sen luo, mutta jos asunto pysytettiin samoilla pihoilla, saivat ulkohuoneet jäädä asemilleen. Niin saatettiin asustella pihasilla, jossa eri pirttien talli-, navetta-, lato- ja aittapolut kävivät ristiin ja rastiin. Saunat ja riihet olivat useasti yhteisiä: riihittiin vuoroin, ja saunoiteltiin yksissä. Mutta myöhemmin päästiin omiin riihiin ja saunoihin. Tämmöisen yksillä pihoilla asustavan pari-pirttisen veljestalon asemakuvan näemme vieressä olevassa piirroksessa, Timosien talon, Polvelan, Kiannan Näljängältä. Siinä kummallakin asujalla on omat pirttirakennuksensa saman pihamaan, kartanon, vierellä, mutta ulkohuoneet ovat sekaisin kahden puolen kujaa. Pertulla on tallinsa Matin puolella pihaa ja Matilla navettansa, karjakotansa Pertun puolella kujaa. Saunat ovat omilla puolillaan, mutta riihet samoilla mailla. Paja, kuja ja kaivo sekä veneranta ovat yhteisiä. Taloa ympäröivät pellot on ositeltu siten, että Perttu on saanut "Navettapellon" ja "Savikon", riihentakaisen "Suinisen" ja "Niemipellon" länsipuolen, Matti taas "Hoikan" sekä itäpuolen "Niemipeltoa".
Mutta jos perheestä eroava asettui etemmäksi salolle uutiseläjäksi, tehtiin hänelle koko asumus yksin voimin. Niin esim. Hyrynsalmen Kypärävaaran miehet pystyttivät pois menevälle pojalle elinsijan Pihlajalehdon sydänmaahan, neljänneksen päähän talosta. Ainakin aitan — useasti oman salvamansa makuuaittansa — otti eroava poika talosta matkaansa.
Irtain omaisuus,maanpäällinen: työkalut, ajokalut, astiat, jyvät, eläimet ja kaikki, soviteltiin samanarvoisiin osiin jakajain luvun mukaan, ja sitten pantiin arvalla, kuka minkin osan sai. Mutta metsiä, jotka ennen olivat yhteisiä, ei tarvinnut ositella. Ei myöskään vaatteita jaoteltu, jokainen piti omansa, mitä oli yhdessä elettäessä saanut.
Jos poika taas tykkänään erosi talosta ja tahtoi osuutensa rahassa, maksettiin se hänelle sopimuksen mukaan.
Mutta tytär ei ison kodista erotessaan päässyt suurille saamisille, eikä sitä juuri ansainnutkaan. Talot olivat kaikki tekemöisissä ja miesten raatamia, tyttäret eivät suuria saaneet aikaan. Sillä kun he täysi-ikäisiksi tultuaan olisivat jotakin kyenneet tekemään, jättivätkin he kodin ja menivät naimisiin. Maksa sitten heille vielä, kun muutenkin saat heidän eteensä raataa ja puskea, pojat manailivat. Miehelään mennessään saivat tyttäret heti myötäjäisensä, jotka olivat "niinkuin alkuantoa". Myötäjäisten suuruus riippui talon rikkaudesta, mutta makaukset ja pitovaatteet vaatearkkuineen sekä rukin sai miltei jokainen tytär heti mukaansa ja sitten syksyllä Mikkelin jäljestä perintölehmän ja -lampaan. Niinkuin sanottiinkin:
"Turkit, veltit laitettiin, lehmät, lampaat annettiin."
Isoisen talon tyttärellä oli myötäjäisiä aitan täysi: 5-6 höyhentyynyä, 3-4 alusraanua, 2 takkia, päällysveltit, kymmeniä lakanoita, hurstisia, piikkoisia ja liinaisia, pitkä turkki mustista lammasnahoista ommeltu, päällys "ruottinverkaa", 20 hametta, 20 röijyä, 20 paitaa, 50:iä huiveja, 4-5 silkkihuivia. Oli niissäkin jo koko omaisuus, mutta ne olivatkin enimmäkseen tyttären omaa työtä, tyttöajan ahkerointia. Niinpä ei tarvinnut miniän mieheltään kymmeniin vuosiin ruikutella vaateapua, tuli kyllä ominsa toimeen.
Jos nuoret elivät talon yksissä pöydissä, joutui perintölehmä appelan karjaan, sen maidot ja voit anopin aittaan, vain perintölampaansa sai miniä keritä omiksi hyvikseen, mutta lampaan saamat karitsat omistettiin talon katraaseen. Yhteisestä pesästä erotessa miniä sai lehmänsä ja lampaansa, mutta ei lehmän eikä lampaan laittamia karjanlisiä, ne talon suojissa ja ruoissa saatuina kuuluivat talolle. Mutta jos taas miniän piteille oli talon karjassa sattunut joku onnettomuus, vaikkapa "metsä" tuhonnut, oli se talon vahinko, ja talosta täytyi antaa samanarvoiset siivatat sijaan. Perinnönjaossa saivat talon miniät jokainen ennen jakoa "ottaa päältä pois piteensä". Jos miniä kuoli miehelässä lapsetonna, tulivat tyttären vanhemmat ja veivät pois kaikki, mitä hän oli tuonut myötäjäisinään. Sillä vaimo ei ennen mennyt miehen suvulle miehen mukaan, vaan oli edelleenkin omalla suvullaan ja käytti omaa sukunimeään. Lapset vain saivat isän sukunimen.
Vasta isän kuoltua saivat tyttäret pienoisen perintöosansa, tavallisesti puolet siitä, mitä pojalle maksettiin, mutta voitiin tytärtä joskus niinkin katsoa ylön, että annettiin hänelle vain satanen, kun pojalle työnnettiin tuhat. Niinpä oli eräässä varakkaassa, omin viljoin toimeen tulevassa puolankalaisperheessä pojalle annettu talo, mutta tyttäret hyvitetty vain sadalla markalla. Ja jaon jälkeen oli poika heti myynyt talonsa metsää 20,000 markasta!
Äidin kuoleman jälkeen saivat tyttäret mennä perimään emonsa vaatteet. Ne kaikki kuuluivat heille, vaikka olisivat olleet vuosikausiakin poissa kotoa ja äiti ollut vuosikausia pojan hoidettavana. "Tyttäret ne on olleet aina äidin vaatteiden perilliset." Samoin taas pojat ovat perineet isäukon vaatekerrat.
Perintölehmänsä ja -lampaansa saivat tyttäret siinäkin tapauksessa, vaikka eivät menneet mieheläänkään, kunhan vain muuttivat pois kotoa.
Talo annettiin tavallisesti vanhimmalle pojalle taikka luovutettiin sille, "kuka enimmin rakasti", taikka pantiin tasan. Sillä, joka talon otti, oli "suuri vaiva vanhusten hoitamisessa", kun sai heidät ruokkolaisikseen, siksi hän saikin talon kovin vähällä sisarusten suorittamisilla.
Ruokolle voitiin ruveta kahdella tavalla: joko pöytäruokolle taikka irtonaiselle. Pöytäruokolla eläjä sai syödätalon pöydästä, mitä siinä oli tarjottavana, hyvää tai huonoa Mutta jos ruokkija hävisi talostaan, vaikkapa joutui metsäsaunaan kituroimaan, täytyi ruokkolaisen seurata mukana ja tyytyä saunapöydän syötäviin. Toisin oli irtonaisessa ruokossa, se täytyi maksaa, mikä oli sovittu, vaikka maksaja olisi joutunut kuusen juurelle kupsehtimaan. Ruokkokirja oli ankara kirja, siinä tarkoin lueteltiin kaikki maksettavat ja tehtävät. Niin piti ruokkolaisille [tiedot eräästä varakkaasta Hyrynsalmen talosta n. 50-60 v. takaperin] vuosittain antaa kolme tynnyriä jyviä kummallekin, puoleksi rukiita ja ohria, leiviskä lihaa kummallekin, samoin leiviskä suolakalaa, puoli leiviskää kapakalaa, tynnyri perunoita taikka valmiiksi muokattu tynnyrin perunamaa, useita kappoja suoloja, pari lehmää lypsettäväksi, jopa pari lammasta kerittäväksi talon ruokossa, vielä joka toinen syksy lehmä teurastettavaksi, jopa tupakkiakin leiviskä ja viinaa 6-7 kannua, lisäksi tarverahaa 5-6 ruplaa joka vuosi. Sitten vaatteen puolta piti antaa alusvaatteet joka vuosi, päällysvaatteita "sen mukaan kuin hajosivat", kintaat käteen ja kahdet kengät kummallekin vuosittain. Asuntona piti olla lämmin huone, kynttilöitä tarpeen mukaan, huone ruokia varten, vieläpä oma aittakin.
Asuinhuone piti pitää puhtaana, ja kun ruokkolainen joutui vanhaksi, oli palkattava piika hoitamaan. Myllyssä piti käyttää vanhojen viljat, ja heitä itsiä piti käyttää hevosella kirkossa sekä kinkereillä — olipa joillakuilla äijillä ohjelmassa käyttö Kajaanin markkinoilla. Ja sitten lopuksi piti vanhat saattaa kunnialla hautaan.
Talon väkeä olivat myös palvelijat, jotka vuosipalkasta tekivät talon töitä. Suuren suuri ei palvelijan palkka ollut, rengille maksettiin 3-30:een paperiruplaan vuodelta sekä piialle kymmenkunta ruplaa, lisäksi vielä annettiin vuosivärkit. Renki sai vuosivärkkeinä kahdet hurstihousut ja kaksi hurstipaitaa, sukat, syylingät ja vanttuut, vasikannahkarukkaset, kengät ja kengäkset sekä lakin. Kotikasvuinen tupakka oli vapaasti renginkin sauhuteltavana, taikka määrättiin hänelle piipun täytettä leiviskä vuodessa. Monet rengit ryypiskelivät suuren osan palkastaan talon viinassa. Olivatpa jotkut isännät niin ovelia, etteivät huolineet semmoisesta rengistä, jolle ei viina maistanut. Piian vuosivärkkejä olivat kengät ja kengäkset, sukat ja vanttuut ja huivi sekä kymmenen kyynärää toimikaista hurstia paidanylisiksi ja viisi kyynärää kaksivartista piikkoa paidanalasiksi, vielä neljä naulaa villoja, joita sai talvella, karjatöiden lomassa kehräillä ja kutoa vaatteikseen.
Samassa pöydässä istuivat niin talonväki kuin palvelijatkin, samassa pirtissä maattiin talvisin ja samoja töitä toimiteltiin. Kaikissa kesätöissä, huhdan raannissa, kyntöpellolla, niittämässä, nuotanvedossa häärivät naiset niinkuin miehetkin. Juhannukseen asti piti päivä isäntäin puolta, mutta siitä lähtien rupesi se olemaan palvelijain puolella.
Silloin kun terva- ja halmetyöt olivat käynnissä, oli talossa työtä, niin ettei aina ehditty niitä omin voimin, palvelijainkaan avulla, toimittaa. Piti vielä palkata kasakoita, jotka elivät talon leivissä ja talon tupakalla täyttivät piippunsa. Rahapalkkaa maksettiin kasakalle noin rupla viikolta. Useasti täytyi kasakka paran kesällä suoritella talvisia syönnöksiään, kun oli "kesätyön päähän" jo talvella vähennellyt talon viljavarastoja. Kasakkoina työskentelivät huonemiehet sekä vähävaraiset mäkitupalaiset, jotka pikku mökeissään talojen aidan takana ahertelivat omia aikojaan.
Huonemiehiä oli tavallisimmin pieniperheisissä taloissa. Pirtinnurkassa he asustivat, lattialla loukossaan makasivat, keittivät vähät syötävänsä talon liedellä tai kodassa, talon saunassa kävivät muiden mukana vihtomassa, saivatpa kylvää jonkun kapan perunoitakin talon pellon nurkkaukseen, jopa tilkkasen hamppuakin. Mitään varsinaista vuokraa ei huonemies asunnostaan maksanut, mutta huonemiehen akan piti kantaa halot pirttiin, lakaista pirtin lattia joka päivä sekä lauantaisin "luututa" pirtin penkit, akkunat ja pöydät, joskus lämmittää saunakin vuoroonsa. Peruna- ja hampputilkastaan teki huonemies taloon jonkun päivätyön.
Rehelliset ja kunnolliset huonemiehet kyllä saivat talonpirtistä nurkkansa, mutta epärehellisillä ja kelvottomilla ei tahtonut olla sijaa missään. Talojen saunoihin he useasti häätyivät tuhrustelemaan taikka pahimmassa tapauksessa pakenivat metsään ja tekivät sinne mökkinsä.
Pirtin asujina oli vielä silloin tällöin ruotilaisia eli hollilaisia ja istukkaita. Ruotilaiset olivat jonkun aikaa talossa ruokittavina, sitten ne hevosella saatettiin toisen talon vastuksiksi, sieltä kolmanteen, neljänteen ja niin kierräteltiin ympäri kylää. Saatiin myös istukkaita vuosikausiksi talon hoitoon: vanhoja ukkoja, ikäloppuja akkoja, vaivaisia ja hulluja. Työtä heillä teetettiin, minkä he kykenivät. Vanhat mummot kehräsivät hamppua, loukuttivatkin, punoivat kengänpaikkuunuoria, vaarit kutoivat verkkoa, kiskoivat pärettä, hakkasivat havuja. Vaatteissa piti vanhat pitää, ruoassa ja tupakassa. Tähderuokia heille tavallisesti annettiin, jopa toisissa taloissa vain sormipyyhkeitä, joita ruokakuppien pohjasta oli sormenkyljellä sivallettu. Penkki taikka pöydän alapää oli näiden kovaosaisten ruokailusijana.
Toisinaan saatiin kutsumattomina vieraina kerjäläisiä, jotka myöskin vaativat osansa jumalanhyvistä. Mutta kun olivat kutsumatta tulleet, niin sen mukaan heitä kohdeltiinkin: karsinapenkille annettiin heille määräpalat syötäviksi, ruoantähteitä mitä sattui olemaan. "Ei kerjäläisille toki koskaan pöyälle ruokaa asetettu."
Pitäjän parhaita oli pappi, joka sunnuntaisin piti kirkonmenoa ja kesin, talvin kierteli kinkerimatkoillaan. Kuunneltiinhan häntä mielellään ja pidettiin parhaana vieraana, mutta saatiin siitä maksaakin, jopa niin, jotta tultiin huomaamaan, että "pohjaton papin säkki". Luonnossa annettiin papille saatavansa. Joulun aikana vietiin pappilaan hyvinvoivasta talosta 24 kappaa jyviä, 30 leiviskää heiniä, kuorma halkoja, 12 naulaa lihaa, 3-4 paksua ruisleipää sekä kynttilärahat kirkkoa varten. Perttulina piti saatella: naula voita joka lehmästä, naula villoja, 2 naulaa hamppuja ja vasikannahka sekä leiviskä kaloja nuottatalosta. Vielä vietiin papille nelikko nauriita, pari juustoa [Askanmäestä oli kerran viety papille oikein suuri juusto. Siitä pappi kiitellyt: "Niin sitä isosta talosta pitääkin!" Mutta kun pappi sitten oli maistanut juustoa, joka olikin tehty kuoritusta maidosta, oli hän manannut: "Niin on sitkeää niinkuin jänönkääpä!">[, oravannahka sekä pääsiäisrahaa 8 kopekkaa parikunnalta. Joka kolmas, neljäs vuosi täytyi viedä lammas ja talonvanhuksen kuoleman jälkeen testamenttilehmä. Täytyipä vielä kesällä käydä pappilan leikkuupellolla päivätöissä, ja paikoin piti papille raivata niitty ja pitää se aidassa.
Mutta toinen kirkonmies, lukkari, kävi joulun edellä itse saatavansa perimässä. Hänen pussiinsa mitattiin talosta viisi kappaa jyviä, piställettiin kouraan lampaanlapa ja kainaloon työnnettiin paksu ruisleipä. Lampaalla kuitattiin lukkari silloin, kun papille annettiin lehmä, ja vainajan veisuusta vei hän vanttuut.
Tärkeä kirkollinen henkilö oli kirkonmieskin, jota aina piti arvonimeltään mainita. Papille piti hänen kinkeritalossa esittää kinkerilista, johon oli merkitty seuraavan vuoden messutalojen nimet, sitten oli hänen "kanneltava" papille, mitä pahaa elämää oli kinkerikunnassa vietetty. Vielä oli kirkonmiehen tehtävänä potkia ärisevät koirat pois messupirtistä, ja tätä tärkeää toimitusta varten piti hänen opetella potkaisemaan koiraa yht'aikaa molemmilla jaloillaan. Muuten ei kelvannut kirkonmieheksi. Sanottiin myös, että hänen oli kolmesti suoritettava sama temppu, mikä pikku pojille useasti sattuu, kun he pitävät ensi päiviä ensimäisiä housujaan. Näin vaikeista kokeista huolimatta oli kirkonmiehen toimi palkaton, vaikkakin Kylänmäen ukko-kekkuli pyrki siihen virkaan, "jotta kapat sais".
Maallisia pitäjän kappaherroja oli siltavouti, jolle maksettiin jyviä kappa talosta. Hänen toimenaan oli "katella maantien siltoja ja panna ylös, kun tielle someroa ve'ettiin". Toinen oli jahtivouti, jolle myös meni kappa, vaikka "hänellä kyllä ei ollut tehtävää paljo mitään". Juoksutti, niinkuin viimeksi Alankolainen, miehiä rintanaan pitkin selkosia huudattaen ja ammuttaen, jotta muka kaikki karhut ja sudet kaikkoaisivat pois paikkakunnalta.
Oli myöskin kolmenkapanherra, pitäjäsriivali, joka pani paperille kaikki, mitä kunnanasioissa tarvittiin, pyöräytteli ukoille velkakirjatkin ja otti "lantin" joka paperista. Silloin ei ollutkaan "pännämiehiä" joka kylässä. Paavo Juntunen, Hyrynsalmen Oravivaaralla oli pitäjänsä ensimmäinen kynänkäyttäjä. Hän oli oppinut siten, että pappi kinkereillä oli piirtänyt liidulla pirtinseinään kirjoituskirjaimet, ja niitä oli Paavo alkanut jäljitellä. Kiannan ensimäinen kynämies ja velkakirjojen kokoonpanija oli siltavouti Eljas Moilanen, "Läkki-Topora". Ristijärvellä taas oli pitäjänkuulu "Tuliniemen ukko", valtiopäivämies Lauri Keränen, kaikissa kirjoitus- ja muissa asioissa kovin kaivattu ja kysytty.
Mutta lautamiehet ja herrastuomarit olivat ankaran lain ja oikeuden miehiä, joille itse tuomari maksoi kapoistaan 1 1/2 tynnyriä viljaa. Heidän toimenaan oli manailla kansaa käräjiin ja istua lautakuntana käräjäsalissa.
Vanhaan aikaan kerrotaan pidetyn kylänkäräjiä, joissa oli päämiehenä ollut kylätuomari. Semmoisena kylätuomarina oli ollut Ristijärven Ison-Tololan Tuomas Tolonen, ennen mainittu "Vihtakaula", ja oli hänen kylänkäräjissään ratkaistu pieniä rikoksia ja kylän yhteisiä asioita, oli sakotettu ja muutenkin rangaistu. Limingassa oli ollut pääkäräjät, ja aina siellä oli hyväksytty ukon tekemät päätökset.
Kihlakunnan käräjät kestivät entisaikaan paljoa kauemmin kuin nykyään, kolme, neljäkin viikkoa, nyt vain viikon, pari. Oli kyllä juttuja ennen käräjillä: maita kun ei ollut jaettu, riideltiin niityistä ja huhdista, oli ruununmetsäin hakkuujuttuja, tervaa kun ukot niissä polttivat ja huhtia raatoivat, oli viinankeitto- ja myöntijuttuja, velkajuttuja, porojuttuja, perintöriitoja ja kunnianloukkausjuttuja, oli joitakuita tappeluksiakin sekä kaikenlaisia kinasteluja, mutta lapsen ruokkojuttuja ei juuri ollut. Joitakuita varkausjuttujakin sattui aina joukkoon, porojen, perunain, jyvien kähvellyksiä, sitten kalanpyydyksien repimisiä, veneiden rikkomisia ja sen semmoisia, mutta törkeitä murhia ja miestappoja vain harvoin tuli esille. Vanhat ne useimmin olivat varkaudesta syytettyjä, nuoremmat taas tappelivat. "Vaikka kansa oli ennen sivistymättömämpää, niin enemmän siinä oli totuutta kuin nyt. Nyt jos markan antaa toiselle, niin pitää olla todistajat, mutta ennen ei semmoisia tarvittu."
Pelolla ja vapistuksella astui korven mies käräjäpirttiin ja kunnioittaen kumarsi korkeaa oikeutta. Rättäri oli sisään kutsumassa sekä neuvomassa niin altavastaajaa kuin päällekantajaakin, "miten piti olla". Tarvitsivatkin taitamattomat sydänmaan riitelijät ohjausta, ottivat useasti vulmahdinkin avukseen, yksikseen kun pelkäsivät puhuvansa asialleen tappion. Lautamiehet tavallisesti hoitivat käräjöiväin asioita, niinkuin Kiannan Pispajärven lautamies, Jussi Tauriainen, tuima käräjäpukari, joka jo 18:n ikäisenä "vannoi lautamiehen valan" ja joskus hoiteli yksillä käräjillä yli sataa juttua. Oli muitakin itseoppineita asianajajia, semmoisia kuin Jussi Kyllönen Puolangalla, taitava jutun juoksuttaja, satojen käräjäseikkojen selvittäjä, joka joskus höyhenteli itse ovelan Tauriaisenkin. Mutta hänellä olikin ohjeenaan: "Pitää pysyä totuuvessa niin paljon kuin suinkin, ja sitä heikointa kohtaa vain hilpasemalla mennä." Viidestä viiteentoista markkaan ottivat avustajat palkkaa suukovustaan.
Mutta jos käräjöivällä oli käärmeen-käräjäkivi suussa, mällinä sitä poskessaan hoiteli, kun oikeuden edessä ajoi asiaansa, ei tarvinnut pelätä puhuvansa tyhmyyksiä, eikä kaivata puolesta puhujia.
Rumimpia rikoksia oli varkaus. Metsänvarkautta ei kyllä pidetty minään pahana, metsäthän olivat niinkuin yhteistä tavaraa, sillä "Jumala on kasvattanut metän yhelle niinkuin toisellekin, eikä herrat ole sen suhteen enempää tehneet kuin talonpojatkaan". Petos oli myös ruma juttu, mutta hevos- ja kellokaupoissa toisen jutkauttaminen oli kyllä sallittua. Se mies, ken parhaiten pystyi jymäyttämään, "se oli kunnian asia saada toista peijata". Sanansa syöjää pidettiin epärehellisenä ja halveksittiin, valehtelijan puheisiin ei luotettu, sanottiin vain: "Puhuipa tuossa, kumpi pää tahansa". Avioliiton rikkojia naurettiin, tappelua ei pidetty niinkään pahana. Mutta ilmiantajaksi ei ruvettu muuten kuin kostonhalusta, "ottakoot herrat itse asiasta selvän!" arveltiin vain. Pelättiin sitäpaitsi jotta asiaan sekaumalla voitiin joutua vieraana miehenä käräjäpaikoilla, pitkien matkojen päässä, juoksentelemaan.
Oli sitä entisajalla omat rangaistustapansa. Miesten kesken joskus käytettiin korpilakiakin: annettiin miestuumasta yhteisesti selkään jotakuta ilkimystä, linnun- tai kalanpyydyksien varasta taikka muuta kiusallista pahantekijää.
Selkäänhän annatti korkea laki ja oikeuskin, raippavitsoilla roiskutteli kaakinpuussa varkaita ja muita suuria pahantekijöitä, 40 paria lasketti pahimmille, niin että selkä kävi verille. Kiannalla oli piiskuupaikkana Mannilan riihennurkka sekä Kanervakangas ja piiskurina muuan silmäpuoli ukko. Kuhmossa Korhosen Apsalon kylvetteli Jaakkolan huoneen nurkassa, Sotkamossa oli viimeisenä vitsojana Heikki Tapperi. Hyrynsalmella oli Piiros-Mikko saahkarina ja toimitti virkaansa käräjäkartanolla, livautti peukalonsa aina vitsalta syrjään kun löi, ettei vitsa olisi iskenyt niin kirpeästi. Ristijärvellä oli toimitus tapahtunut Mikkolan kujan pylväässä. Siinä on ropisteltu viimeksi puolankalaista tietäjää, Kilpa-Paavoa, joka oli vain arvellut: "Piiskathan mulle on selkään tuomittu, vaan suolarakeillako sinä mua nakkelet?" Ukko oli niin tehostanut selkänahkansa, ettei siihen vitsa pystynyt. Alle 18 vuoden ikäiselle pahantekijälle annettiin lastenpiiskoja, eikä silloin vitsa lyötäessä paljon ääntänyt.
Saahkarin toimena oli vitsojen valmiiksi laittaminen, ja kelloon katsovan nimismiehen käskyn mukaan hän hutki. Kolme ruplaa sai saahkari virastaan vuosipalkkaa ja toimituksista eri korvauksen. Mutta "siihen virkaan kyllä ei ruvennut ei pojat puoletkana".
Vitsatut eivät vielä päässeet sillä, että selkä suomittiin, heidät lisäksi istutettiin kirkossa mustallapenkillä. Joka pitäjässä on vielä muistonsa mustanpenkin istujista. Keskellä kirkon käytävää piti rangaistavan istua synkällä tuolillaan ja kuunnella, kun pappi pani parastaan hänen manaamisekseen. Jopa Kettu-Paavokin Hyrynsalmella, kun oli mennä pöhlännyt juovuksissa kirkkoon, joutui tuhmuudestaan mustallepenkille papin manattavaksi: "Mitä vasten sinä olet rikkonut ja millä tavalla?" Ja vielä, vannotettavaksi: "Ei vasta piä tehä!" Sitten: "Luovutkos pois perkeleestä ja hänen menoistansa?"
Mutta kirkon porstuassa irvisteli hirveä jalkapuu ja ammotteli viittä-kuutta julmaa silmäänsä huonoille lukijoille, rippikouluun saapumattomille, kinkereillä käymättömille, rippikoulussa tappelijoille ja ilkikurisille kirkonmenojen häiritsijöille. Kirkon luona, kirkkotien vieressä, parhaalla paikalla, parhaana kirkkoaikana istutettiin rangaistavia, jalkapahanen nilkasta kamalan puun silmään iskettynä, kaikkien kirkossa kävijäin naurettavana. Olipa Puolangalla kerran saalistettu jalkapuun istujiksi kolme suurta kanaljaa: Antti Junkkari, Nurmen Matti ja Joopi Hiltunen eli "Parta-Joopi". Vierekkäin olivat juuttaat yht'aikaa puulla istua kyköttäneet kuin kukkopojat orrella. Huonoa lukutaitoaan olivat toiset siinä kohennelleet, mutta "Parta-Joopi", kuulu voimamies, oli istunut sitä, kun ilkikureissaan oli kätellyt pappia niin kovakouraisesti, jotta papilta oli päässyt parku. Mutta eivät olleet puulla istujat ottaneet rangaistustaan oikein katumuksen ja parannuksen kannalta, olivat vain naureskelleet ja ilvehtineet ja kivillä viskelleet ohi kulkijoita. Olipa Nurmen Matti kiskaissut pienen jalkansa irti ja käväissyt "syönnistään tiliä tekemässä", tuonut koipensa reikään takaisin, jotta "raskin minä vielä tulla istumaan".
Kauppoja tehtiin ja "voitoilla elettiin". Enimmin tehtiin hevoskauppoja ja sitten kun taskukellot tulivat tavallisiksi, kellokauppoja. Kun kauppaa oli kylliksi hierottu ja kinasteltu puoleen ja toiseen, päätettiin se kättä lyömällä. "Kun minun sanalleni tullet, niin tuoss' on lämmin käsi!" saattoi toinen tarjota, ja yhteen puristetut kourat erotti kaksi kuulijaa, toinen sivalsi toisen, toinen toisen erilleen, ja kauppa oli lukossa. Erottajat olivat sitten vieraina miehinä, jos kaupasta sattui tulemaan oikeusjuttu. Mutta jos vain kaksi keskenään sopi kaupan, niin "kolmannelle korvapuusti". Kättä lyötäessä hevoskauppaa tekevät hevoshuijarit samalla hirnuivat kuin hevonen, ja pyssyn vaihettajat paukauttivat suullaan pyssyn pamausta matkien. Kaupan päättäjäisiksi pidettiin harjakaiset. Jo kättä lyötäessä toinen tinkasi, että rahan puolelta on harjakaiset pidettävä, toinen taas: kalun puolelta, taikka vain, jotta kahda. Miten sitten sovittiin, useasti oli tapana "rahan puolelta" kustantaa harjakaiset, ja yhdessä erottajain sekä muidenkin paikalle sattuneiden kanssa juotiin viinat ja kahvit. Innostuttiin joskus pitämään kokopäiväiset juomingit, jopa Kiannalla kerran pari miestä vaihtoivat äimiä ja ilostuivat kaupastaan, niin että joivat harjakaisia kaksi viikkoa.
Kauppaa hiereltäessä tavattiin, kun sitä ei voitu vielä saattaa aivan lukkoon, antaa käsirahaa ja sopia, että silloin ja silloin tullaan tekemään lopullinen kauppa. Siihen eivät sitten enää sivulliset saattaneet sotkeutua, kauppa pysyi lujana. Mutta jos käsirahan antaja ei määräaikana tullut kauppaa päättämään, eikä mitään syytä ilmoittanut, meni kauppa rikki, ja antaja menetti käsirahansa.
Purkaa saattoi kaupan se, ken luuli joutuneensa häviölle, kunhan kolmen vuorokauden kuluessa tuli asiaansa ajamaan, myöhemmin ei purkaminen enää tullut kysymykseen. Mutta joskus tehtiin kauppa sillä puheella, että "vaikka paikalla… niin ei pureta!" Kellokauppa oli purkamaton heti, kun kello oli ennätetty pistää taskuun.
Vaihtokaupassa huonomman tavaran omistaja työnsi päällisiä. Mutta useasti tavaroita, hevosia, pyssyjä ja varsinkin kelloja pantiin vastakkata eli suutakkata, vain huikittiin kourasta kouraan, jotta "jos tahot, niin tuoss' on!" Pisteltiin kelloa väliin viisi, kuusikin kertaa samana päivänä.
Veikkaakin joskus riesauduttiin panemaan. "Minä tähän panen, vaikka veikankin", voitiin väittää, ja veikkarahat annettiin syrjäisen hoitoon, lyötiin kättä ja erottiin. Se, joka veikan voitti, sai pitää rahat.
Sattuipa väliin semmoinen onnentapaus, että löydettiin jotakin, mitä joku onneton oli kadottanut tai pudottanut. "Oma löytty, vieras varastettu", muistettiin sanotun vanhoille. Mutta vain harvat, epärehelliset tätä ikivanhaa omistusohjetta löytöönsä soveltivat. Useammin seurattiin uudempaa sääntöä: "Kahtia ve'estä, kolmasosa maasta" löydetystä kuuluu löytäjälle, taikka tyydyttiin vain löytäjäisiin, taikka annettiin tavara omistajalle löytökorvauksetta. Mutta jos omistajaa ei ilmaantunut, sai löytäjä pitää tavaran omina hyvinään.
Kaupoissa, myönneissä ja ostoissa, sekä muutenkin tulivat monesti mitat kysymykseen. [Seuraavat mitat Kuhmosta saatuja.] Niitä olikin kaikenlaisia vanhoja kansanomaisia mittoja sekä määrittelyjä. Jyviä mitattiin tynnyrillä, joka niinkuin ainakin veti 30 kappaa, mutta "kukkurikapan aikana oli tynnyri 32 kappaa". Ennen nimittäin ei ryykikappaa käytetty. Tervatynnyri veti 50 kannua. Karpioon mahtui 8 kappaa, nelikkoon neljä, kappa oli 2 kannua, kannu 4 hallia ja hallissa oli 2 korttelia. Epämääräisiä mittoja olivat vakat, joita tuohesta tehtiin sekä suuria että pieniä, samoin korvot, joilla vettä kannettiin. Kourallinenkaan ei ollut tarkoin määrätty, siinä saattoi olla suoloja, jauhoja, jyviä hiukan enemmän tai vähemmän.
Olkien mittana oli mitta: se määrä, mikä mahtui olkia nuoraan, jonka pituus oli kolme syltä, kolme pivon pituutta ja kolme kertaa peukalon ympäri. Semmoiseen nuoraan sopi tavallisesti 20 olkikupoa. Heinäin määränä käytettiin häkkiä, joka poljettiin ja puskettiin niin tiukkaan kuin miesvoimin saatiin. Mutta kun ei ollut häkkiä, köysitettiin heinät kuormaan raipalla, nuoraraipalla, joka oli hampusta punottu 15-sylinen köysi. Se meni tarkoin heinäkuorman nuorittamiseen, kun kiinnitettiin kaplaista kolme kertaa poikki kuorman ja sitten yhden kerran vetäistiin yli edestä taakse.
Halkoja mitattiin kolmikyynäräisellä sylellä, jonka tavallinen mies osasi levitetyin käsin jokseenkin tarkoin määrätä. Alamittaista syltä sanottiin nyrkkisyleksi. Sylen kolmasosa oli kyynärä, mutta käsikyynärä oli mitta miehen kyynäspäästä keskisormen nenään. Vaaksa oli levitetyn kämmenen peukalon ja keskisormen taikka pikkusormen pään väli, tuuma peukalon leveys, pio oli kämmenen leveys, mutta pystykämmenessä luettiin kämmenen leveyden lisäksi kohotetun peukalon määräämä korkeus. ["Siinä talossa on pystykämmentä paksu leipä", kiiteltiin talon hyvyyttä.] Askel laskettiin puoleksi syleksi, jalka oli puoli kyynärää. Suurempia pituusmittoja oli viittaväli, jonka laillinen pituus järven selällä oli 30 syltä. Suurilla järven selillä piti joka kymmenennen viitan vieressä olla joitakuita valmiita saverikkovitsoja siltä varalta, että matkamieheltä sattuisi selällä saverikko katkeamaan. Aivan yleinen matkan mitta Kainuussa on neljännes, penikulman neljäsosa. Sanotaan matkan tiedustelijalle: "Sinne on puoli neljännestä, pari neljännestä, viisi, seitsemän, kymmenen, neljätoista neljännestä…"
Lyhempiä matkanmittoja kuullaan keskusteluissa, esim.: Sinne oli pyssykuti, taikka olisiko ollut kivellä heittää. "Kivikiekistä ei ole kuin kirvesheitto helvettiin." Ei se ole sen kauempana kuin, että hyvästi koiranhaukku kuuluu… taikka tavallinen tarina kuuluu… välillä on kyllä joki, mutta sen yli hyvästi hyppäämällä pääsee… sanovat kyllä, jotta sinne on silmäsiinto. — Matkan mitta on kielen pituuskin. Pahanmakuista ruokaa pisteltäessä arvellaan: "Eihän tuolla ole matkaakaan kuin kielen pituus."
Mutta kun aurinko rupeaa lähentelemään taivaanrantaa, niin että on vain korennon korkuisella, on ilta jo ovella ja päivän työt loppumassa.