15. KESÄPÄIVÄ KOLTAN ASUNNOLLA.
Jo aikoja sitten on aurinko sivuuttanut kaukaisimman käyntipaikkansa peräpohjoisella ja hipaissut etäistä tunturinhuippua ja lähtenyt taas kiirimään sinistä korkeutta kohden. Torkahtanut erämaa on jälleen avannut silmänsä, ja metsän linnut nousseet lyhyestä levostaan. Kaikki ovat taas täydessä päivän toimessa.
Mutta järvenrannan yksinäinen koltta-asunto vetelee vielä öisiä uniaan. Yhä kirkkaammin paistava aamun päivä ei ole päässyt tunkeutumaan louteilla peitetyistä pienistä ikkunoista pimeään pirttiin nukkuvaa taloa nostamaan. Eivät Lapin suunnattomat sääskiparvetkaan ole sisään osanneet, kun savupiipunkin katteeksi on vetäisty vaaterääsy.
Sillä talohan valvoi illan, valvoi sydänyönhetken, näki aamupäivänkin paistavan, ja sitten vasta laskeutui levolle. Ja nyt se tahtoo nukkua. Vaikka koko muu Lappi ihanaa aamuansa viettää. Vasta kun aurinko on korkeimmilleen kohoamassa, kun se mahtavien etelän tunturien, Njuurromin, Tshörrem-ueivin, kohdalle rupeaa kohoamaan, herää nukkuva talo.
Vanha muori, pirtin perälautsalla nukkuja, ensin nousee, tsattsalille istahtaa, ruopii mustaa takkuista tukkaansa, selkäänsä raapii, pukeutuu, menee ulos, vetäisee louteet pois ikkunasta, kaahaisee tikapuita katollekin ja heittää savupiipun peiton syrjään. Sitten pistää akka teeveden tulelle. Siitä jo taas lautsojen raanupeitteiden ja resuisten vaatteiden kasa liikahtaa, ja unista kolttaa kohoaa niiden alta: nousee talon isäntä peräpuolesta, emäntäkin sieltä ilmestyy, tytär sivulautsan raanuista kohoaa, poika astuu ovipuolesta, joku lapsikin sieltä täältä pujahtaa. Ja kaikkien täytyy ensin ruoputtaa, raappia ja kyhnyttää päätä, selkää, kainaloita: "tehki porr, tehki porr". Täit kun eivät anna rauhaa.
Saavat siitä nousijat yhtä ja toista päälleen, ristivät silmänsä jumalhyllyn edessä ja käyvät teelle, jonka muori on pöytään laittanut. Leipää haukataan ja illallista kalaa, ja varia teetä lasi lasin jälkeen lasketaan menemään.
Kömpii sieltä vielä, toisten jo teetä särpäessä, ovipuolen lautsalta muuan myöhästynyt nukkuja, nuori mies, puksut vetäisee päällensä, ristii silmänsä ja istahtaa pöytään muiden joukkoon.
Pöydästä noustua taas monikertaan ristitään silmiä ja jumalan edessä kumarrellaan. Muori korjaa ruokakupit ja kaukalot pois ja sivauttaa pöytää hiukan märällä vaatteella. Sitten vasta ruvetaan kenkiä jalkoihin sonnustamaan, mutta ukko vain edelleenkin sukkasillaan tassuttelee. Käväisee emäntä ja tytär, käväisee vanha akkakin rannassa kasvonsa pesaisemassa, mutta takkuista tukkaansa eivät kampaa. Semmoiseen suuritöiseen toimeen viitsitään vain harvoin ryhtyä. Ja lautsojen makuuvaatteet kääräistään kokoon ja työnnetään nurkkaan.
Mutta pirtti on vielä lakaisematta. Ottaa muori varsiluudan, sipaisee sillä hiukan keskilattiata, luutien kokoon enimpiä rikkoja ja heittäen ne ovesta ulos. Lautsojen aluksiin muori ei viitsi puuttua: niiden ikuinen roju ei olisi vähällä selvitelty. Eikä niihin puututa lauantaisinkaan, jolloin pirtin lattia pesaistaan, keskisiltaa vain vähän vedellä huuhtaistaan, ei niinkään paljoa, että paksuimmat likakasat irtautuisivat. Ikkunoita ei pestä eikä hyllyjä tomusta puhdisteta, vaikka ikkunoissa saattaa olla vuosien lika ja akkunalaudoilla ajelehtia monien viikkojen kuivuneita kakunpalasia.
Ja jumalanpäivä on jo puolissa. Lapin aurinko jo Nuorrum-tunturin päältä paistaa, suvituulen, sauv-pieggan, mailta. Aika rientää täällä niinkuin muuallakin, aurinko pitää yhtämittaista pitkää kesäpäivää, ja talon pitäisi töitään toimittaa. Päivä pitäisi saada kiinni.
Emäntä käy kutomaan raanua, joka on aloitteella keskellä pirttiä telineissään, muori ottaa kengän ommellakseen, tytär alkaa taivutella tuohesta poarttia, ja pojat tuovat pirttiin vanhan verkon, jonka repeämiä rupeavat korjailemaan. Mutta ukko heittäytyy lautsalle loikomaan, ja lapset juoksentelevat ovessa edestakaisin.
Mutta ei huvita nuoria miehiä kauan resuisen verkon repeämien etsiskeleminen. Jo heittää toinen ikävän työnsä, ottaa hyllyltä haitarin ja rupeaa "kaatrellaa" vetämään; jo siitä kyllästyy toinenkin, heittää työnsä hänkin ja käy laulamaan soittajan säveltä. Siitä jo vanha muorikin innostuu. Mutta ei osaa hän nuorten renkutuksia, hänellä on vain omat laulunsa. Kenkää kurova akka rupeaa joikaamaan. Matalalla äänellä hän ensin itsekseen jouottelee, mutta kohta hän venyttää kaulansa ja innostuu kovemmin laulamaan. Jo kurottaa kaulansa tytärkin ja rupeaa muoria avustamaan, jopa innostuvat pojatkin, jotka muorin joikatessa ovat oman pelinsä heittäneet ja tarttuneet taas verkkoonsa, ja kohta kaikuu pieni pirtti neljän hengen yhteisestä äänessäolosta. Se on vain semmoista työskentelijäin yhteistä laulunjonotusta, joka syntyy itsestään ajan vietteeksi, kun ei tarvitse ajatuksiaan työhön kiinnittää. Vanhalla vapisevalla äänellä muori jouottelee, tytär kimakammin seuraa mukana, mutta pojat toisinaan miehen kurkulla kajauttavat.
Mutta jo taas rupeaa miesten mieli pöytään käymään. Ottaa toinen poika samovaarin, sytyttää siihen tulen ja laittaa teevehkeet pöytään, noutaa siihen kuivaa poronlihaakin aitasta. Ja taas juodaan teetä viisin, kuusin lasein, syödään leipää ja raastetaan poronlapaa.
Mutta ukon päässä eivät "tehkit" anna elävää rauhaa, ellei niitä vähän ahdistella. Emäntä istuu tsattsalille, ukko heittäytyy sillalle pitkäkseen, painaa päänsä eukon syliin, ja siinä alkaa akka ukon tuuheassa takkutukassa ankaran ajometsästyksen: suurella puukolla raaputellen käy hän läpi koko pään ja saa tuon tuostakin esille isomman purijan, jonka armotta naksauttaa. Onnellisena ja tyytyväisenä ukko siinä kellittelee, käännähtää vain selälleen, kun eukko raaputtaa parrankin.
Sitten siinä taas yhtä ja toista puuhaillaan, raanua kudotaan, verkkoa paikataan, rovettä ja verkon tuohikukkaroa rakennetaan; ukkokin noutaa puukappaleen ja alkaa veistellä nuottalautaa, muori taas, saatuaan kengän valmiiksi, ottaa kuosalin, sitoo siihen roivaskuontalon ja istuu tsattsalille värttinää kieputtamaan. Mutta kauan eivät miehet jaksa yhteen menoon työskennellä, pian rupeaa "raataminen" raukaisemaan, niin että täytyy heittäytyä hetkeksi lautsalle pitkälleen. Ja vaihteeksi taas nuoret miehet, kun emäntä käy raanunkudetta värttinällä kehräämään, ottavat kudevyyhden ja alkavat kutoa raanua. Naiset eivät juuri jouda lautsalle loikomaan, he sentään ovat aina toimessa.
Mutta kun iltapuoli alkaa joutua, kun päivä tunturin päältä laskeutuu lounaiselle, loitt-kirtijn, "linnunlentoon", rupeaa raatajia taaskin nälkä ahdistamaan. Muori pistää kattilan tulelle, ukko noutaa aitasta kuivan hirvenkontan ja kirvestää siitä kappaleen kattilaan, ja kun se on kypseksi kiehunut, keittää muori siihen kauranryynihutun. Muori leipoo ja paistaa vielä pari leveää kakkuakin, ja pojat hommaavat teeveden valmiiksi. Niin päästään taas pöydän ääreen: muori, ukko, pojat ja tytär, mutta emäntä lasten kanssa vain tsattsalilla aterioi.
On juuri päästy syömästä ja taas ruvettu yhtä ja toista tehdä tuhertamaan, kun erämaa yhtäkkiä työntää vieraita — mikä on aivan harvinainen tapaus täällä salojen yksinäisyydessä. Astuu metsästä viisi, kuusi kolttaa, miehiä ja naisia, peräkkäin painatellen kankaan polkua, sääskipussit, tshuosk-kahpperit, päässä, raskaat taakat jokaisella selässä: kenellä laukkua, kenellä säkkiä, kenellä kantamus nuoritettuna roshniin, pihlajasta taivutettuun kantokehykseen, joka nahkaisilla taikka vaatteesta ommelluilla viilekkeillä ja nuorilla on sonnustettu hartioille. Petsamoon Pedarinpäiville, satojen virstojen päähän, tunturien taakse, Jäämeren luostariin, ovat miehet matkalla, mutta naiset ovat vain ilman aikojaan lähteneet sukulaisiin kylästelemään. Pihakentälle kellauttavat kaikki kantamuksensa ja astuvat pirttiin, kun joku joukosta on ensin pienellä kapulalla viskata kopsauttanut oveen, että pirttikansa saisi tietää jotakin olevan tulossa; muuten varsinkin arat naiset säikähtäisivät, kun äkkiä tämmöinen joukko korvesta astahtaa. [Koltan naiset ovatkin kovin herkkiä säikähtämään. On monia kertomuksia siitä, miten he äkkisäikähdyksessään ovat milloin minkin harkitsemattoman turmantyön tehneet joko itselleen taikka muille.] Sitten vasta astutaan sisään. Ja siellä kun ilostutaan.
— Tierv!
— Tierv! Tierv!
kaikuu kahden puolen. Mutta ensin on jumalia tervehdittävä, ristittävä ja kumarreltava, ennenkuin talonväkeä käydään kädestä pitäen tervehtimään. Miehet kattelevat miehiä ja naisia, mutta naiset tarttuvat syliksi ja suutelevat toisiaan poskille, ensin vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle.
Sitten vasta alkaa haastelu. Ja kyllä siinä puhetta riittääkin, kysymistä ja vastaamista ristiin ja rastiin. Paljoahan ei erämaan yksitoikkoisuudessa ole tapahtunut, yhtämittaista arkipäiväistä raatamista, kalanpyytämistä ja kalan syömistä on elämä siellä aina ollut, mutta sittenkin on tapahtunut niin paljon, josta pitäisi muillekin kertoa. Onhan niin monta kuukautta jo kulunut siitä, kun talvikylässä viimeisillä kevätkeleillä erottiin. Eivätkä sen jälkeen monet ole kertaakaan toisiaan tavanneet.
Vieraiden tultua on muori heti lennättänyt teeveden tulelle, ja emäntä käynyt kakkuja leipomaan. Ja kohta istutetaan vieraat pöytään, itsekin joukkoon istuutuen sen kuin sopii, miehet ensin ja naiset vasta sen jälkeen. Tarjotaan teetä ja vastaleivottua kakkua, kuivaa kalaa, keittokalaa, ja poronlihaakin aitasta noudetaan. Kelpaa ruoka ja kelpaa tee vieraille, pitkän matkan käyneille, kelpaa se talonväellekin, vaikka se vastikään on syömästä päässyt. Lasin lasin jälkeen saa emäntä taikka isäntä samovaarista laskea, ja kakkukin lohkeaa nopeasti, kalat ja lihat katoavat. Mutta sokeria koltta käyttää säästellen, vain hitusen sitä kerrallaan palasestaan puraisee. Viisi, kuusi, seitsemänkin lasia janoisimmat vieraat juovat, ennenkuin, hikisinä ovat saaneet kyllikseen. Silloin he kääntävät lasinsa kyljelleen taikka kumoon, merkiksi, etteivät enää halua, ja jättävät kuppinsa viereen pöydälle pikku palasen sokeria ja kalaa taikka leipää, kun eivät nimittäin tahdo viedä talon osaa. Ja pöydästä noustuaan vieraat kädestä pitäen kiittävät talon muoria, isäntää ja emäntää, nuoria poikia ja tytärtä, vieläpä lapsiakin.
Eivät ehdi Petsamon pyhiinvaeltajat talossa sentään pitempään vierailla: pitkä on matka ja taipaleet tiettömät, jalkaisin ja veneillä kuljettavat. Iltamyöhällä jo miehet veneellä lähtevät järveä soutamaan. Kädestä pitäen taas hyvästellään ja sanotaan:
— Kuodd tiervan!
— Mon tiervan!
vastataan siihen. [Jää terveeksi! — Mene terveenä!] Rantaan mennään lähtijöitä saattamaan ja siinä kauan aikaa seisotaan ja katsotaan soutajien jälkeen. Vielä järveltä huudetaan:
— Kuodd tiervan! Ja Mon tiervan! siihen rannalta vastataan.
Lyhyt se oli, mutta hauska vaihtelu metsien yksinäisyydessä eläjille, tämä kaukaisten naapurien pistäytyminen talossa, ja hauskinta on se, että naapurin naiset jäävät siksi, kunnes miehet Petsamosta palaavat, taloon vierailemaan.
Mutta vieraiden oleskeleminen talossa ei suinkaan estä talonväkeä töitään tekemästä. On vielä toimittamatta päivän tärkein tehtävä: nuotalla käynti, joka juuri onkin myöhäisen illan puuhia. Vaikka aurinko jo on rientänyt lännen pielten ohitse ja laskeutunut luoteiselle, uorjal-puolelle, lähtee koltta järvelle kalanpyyntiin. Kaksin venein sinne mennään, ukko ja tytär toisessa veneessä, muori ja poika toisessa. Pari tuntia, kolmekin siellä vierähtää, ja päiväkin jo lähenee pohjaisia tuntureita, davve-pieggan, pohjoistuulen, maita, kun kalamiehet, useita apajia heitettyään, taas soutavat kotirantaan. Haukea ja ahventa, siikaa ja taimenta on nuotta vetänyt, ja isolla loastulla kantaa ukko kalat pirttiin. Mutta naiset jäävät nuottaa uluille asettelemaan, poika tarpoimia ja muita vehkeitä paikoilleen laittamaan.
Pirtissä on kastuneilla kalamiehillä lämmin vastaanotto. Siellä tuli takassa iloisesti loimottaa ja kuuma teevesi on pöydällä. Ukko heittää pois märän mahtsakkinsa ja muori riisuu kastuneen kalahameensa; toisetkin vaihtavat kuivaa päälleen, ja niin pääsevät sekä kalankävijät että kotiväki ja vieraatkin teetä, ja kakkua maistamaan, ottamaan semmoisen sydänyön-hetken välipalan, joka vahvistaa vartomaan kalaretken saalista.
Sillä vielä on päivän pääateria syömättä: tuores kalakeitto, koltan kesäinen himoruoka.
Heti käydään illan saalista perkaamaan, ja isoimmat sekä parhaimmat kalat työnnetään kohta kattilaan. Emäntä pistäytyy ulkona puuta pilkkomassa, tuo pirttiin, ja ukko laittaa hyvän tulen kattilan alle; kauan ei viivykään, ennenkuin tavaton kaukalollinen höyryävää kalaa on pöydällä, isoa punaista taimenta, siikaa ja suurta haukea.
Kaukalon ympärille käydään kohta kaikin, minkä suinkin sovitaan, ja ne, jotka eivät pöydän ympärille mahdu, tyhjentävät emännän ja lasten kanssa toista kalakaaraa tsattsalilla. Vaikka koltta olisikin syönyt hyvänlaisesti pitkin päivää, niin nyt hän vasta oikein syötävänsä syöpi: iso kaukalo tyhjenee yht'äkkiä, vieläpä saa toinen ja kolmaskin kyytinsä.
Iltasen jälkeen on naisilla vielä yhtä ja toista puuhaa. Emäntä ennättää heittää vielä raanuunsa muutaman kirjoraidan, tytär korjaa ruoanjätteet pöydältä, ja muori laittaa takkapankolle kuivaa koivunkääpää savuamaan, että inisevät sääsket pakenisivat pirtistä. Sitten levittää muori makuuvaatteet lautsoille, ja laittelee niitä lattiallekin poikia varten, kun vieraat saavat sijansa lautsoilla. Vielä pistäytyy muori ulkona pönkittämässä louteet ikkunoihin ja heittämässä katerääsyn savupiipun peitoksi.
Kengät ja sukat riisutaan jalasta ja viedään ne, koska ilma näyttää pysyvän kirkkaana, ulos luövville taikka seipään nenään kuivamaan, ja päällysvaatteet asetetaan ulos ovipieleen seinälle naulaan. Tehdään sitten vielä jumalan edessä muutamia kumarruksia ja silmäristejä ja vetäydytään raanujen alle.
Ja niin päättyy koltan kesäinen päivä, pitkä, 16-17-tuntinen pyöreä päivä, ankaraan kalakeittoon. Tyytyväisenä laskeutuu metsäpirtin eläjä lautsalle loikomaan. Mitäpä hänellä on täällä hätää? Erämaa on niin, rauhallinen ja omilleen antelias, järvikin antoi taas yltäkylläisen vatsan, soipa vielä osan talvenkin varalle.
Mutta jäljessä käy koltan aika Lapin auringon ajasta. Koltta rupeaa ottelemaan vasta iltauniaan, kun aurinko jo on seuraavaa päivää nostattamassa korkealla koillisella, jopa lähenee jo itääkin, nuirtij-pieggan puolta.