18. HÄÄTAPOJA, PERINNÖNJAKOA JA PERHE-ELÄMÄÄ.
Niin on tapa kolttain mailla kuin muuallakin maailmassa: nuoret etsivät toisiansa, löytävät toisensa, ja sitten seuraa häiden vietto. Nuori mieli lämpenee kylmän Jäämerenkin rannalla ja lumisilla tunturimailla yhtä hyvin kuin etelänkin mailla. Ei kykene talven tuima pakkanenkaan kylmäämään nuorta verta, eikä Pohjan pitkä pimeys saata särkeä valoisia tulevaisuuden toiveita. Nuoret ovat nuoria koltankin mailla, ja luonnon suuri laki: kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa, on voimassa Lapin erämaissakin. Olkoonpa vain asuinmajana vaikkapa kurja turvekota taikka pieni musta pirtinröttelö, ihmisluonto niissäkin asustaa.
Talvisin yksissä asuttaessa suurissa talvikylissä on nuorilla paras tilaisuus toisiinsa tutustua. Pitkät pimeät iltapuhteet tanssitaan yhdessä ja kevättalven pitkät päivät kisaillaan aurinkoisella kyläkentällä, ja niin tutustutaan ja lähennytään. Taikka taas pojat, paarnet, käyvät naapurin niejtain luona, milloin yhdessä, milloin toisessa pirtissä, ja siellä vain kaikkein kuullen juttelevat ja ystävyyttä rakentelevat. Taikka vievät pojat tyttäriä mukanaan ajelulle, lennättäen heitä porovaljakollaan saanissaan kuin pyryilma pitkin lumisia saloja.
Joskus sattuu, että pojille syntyy kova riita jostakin kylän kaunottaresta, varsinkin jos naapurikylän pojat kosiskelevat oman kylän komeinta. Niinkuin kävi silloin, kun Suonikylän paarnet mielivät Nuortijärven Glusihin nuorinta niejtaa, joka kahdeksisessa sisarsarjassaan oli kaikkein kauneimpana pidetty, vaikka toisetkin olivat niin kehuttuja, että "ei löydetty niin komeita tyttäriä koko Lapinmaasta… eivät he koristuksiakaan kaivanneet". Ja siitä "nuorimuksesta" pojat riitelivät, jopa tappelivatkin, ryöstelivät tyttöä omaan saaniinsa ja leikkelivät salaa toistensa porovaljaita palasiksi. Mutta huonon lopun ja kovan koston sai poikain syntinen meno: riidelty tytär tuli kipeäksi ja kuoli.
Osaa kolttapirtin tytär kyllä laitella itsensä semmoiseksi, että hän ainakin naapurituvan poikaa miellyttää. Kesällä kyllä, erämaan piilopirteillä, arkipäivän elämässään, on hän useinkin kuin mikäkin metsänturjake: tukka siivoton, sukimaton, kasvot ja kädet pesemättömät, vaatteet likaiset, resuiset ja paikatut, syöpäläisiä täynnä. Eipä ole hänessä jälkeäkään satujen "Turjan tytöstä".
Mutta pyhäisenä päivänä on tytär jo paremman näköinen, sekä silloin kun on mentävä poikain kanssa ilopirttiin taikka kisakentälle. Silloin hänet jo paremmin "Turjan tytöksi" tuntisi: hänellä on komeasti otsallaan kirkkaanpunainen helmitetty perevesk ja tukka siivosti letillä, on koreankirjavat vaatteet ja pehmeät kirjokengät, vieläpä sormissa neljät, viidet hopeasormukset, jopa muutamat oikein kantaniekat ueiv-suormakset pikku rengashelyineen, ja kalvosimessa rautaiset kellonvitjat rannerenkaana sekä korvissa pienet hopeaiset renkaat. Eikä tytär mikään metsänturjake olekaan: kasvot ovat terveet ja pyöreät, nenä nykerö, lappalaissilmät tummat ja poskipäät korkeat.
Kelpaa häntä kolttapojan ihastella ja kosia.
Tavallinen kosima-aika on kevättalven arkinen aika, kidda ark, sillä pyhänä paastonaikana ei saa kosissa käydä, eikä silloin häitäkään saa viettää. Ja muuna arkisena aikana ovat koltat erämaissa hajallaan.
Kosimassa, kehtsad [kehtsad merk. suomeksi kysyä] käydessä pitää pojalla olla parhaimmat puvut päällään sekä puhemies, suonn-ponne, suonenpunoja, mukana ja runsaasti viinaa, joskus vielä isä ja äitikin matkassa. Hyvät ryypyt, kolmet ryypyt, tarjoaa puhemies ilman muuta talonväelle ja sitten vasta ilmoittaa asiansa sekä vetää kihlakalut esille: hopeaisen tai kultaisen sormuksen, silkkihuivin ja kirjavan hameen, ja taas työntää ryypyt. Jos kosijapoika on mielivieras, niin kulauttavat kaikki pikarinsa pohjaan, mutta jos ei häntä taloon tahdota, silloin vain pikkuisen huuliaan kastavat ja antavat pikarin takaisin. Siitä saa kosija arvata, että hullusti taisi käydä. Tarjoaa hän vielä ryyppyä kosittavalle tyttärellekin, mutta jos hänkin sen työntää takaisin, saavat kosijat korjata koreutensa ja painua pihalle.
Ja käydä toisessa pirtissä koettamassa.
Mutta saattaapa kosija heittää sikseen koko puuhan ja koettaa seuraavana vuonna uudestaan. Saattaa hän myös parhaimmilla poroillaan komeasti puhemiehineen ajaa kokonaan toisen kylän tyttäriin, joihin on matkoillaan tutustunut, ja siepata sieltä emännän. Niin voivat Lapin tyttäret joutua kaukaisiinkin kyliin nuorikoiksi: Akkalastakin, Imandralta, Nuortijärvelle ja Suonikylään taikka Kildiniin ja Lu-jaurille, ja Suonikylästä taas aina Jäämeren rannoille Petsamoon ja Muotkaan. Mutta useasti löydetään oma omasta kylästä ja pysytään kotikylän suvuissa ja saatetaan sotkuiset sukulaissuhteet yhä sotkuisemmiksi. Sukulaisuuttaan laskevatkin koltat hyvin pitkälle, eivätkä kovin läheiset sukulaiset mene keskenään naimisiin, pikkuserkutkin esim. pitävät toisiaan liian läheisinä naimisiin mennäkseen.
Mutta jos kosijat ovat mielivieraita, korjaa tyttö kihlakalut talteensa, ja siitä päästään sulhasen kysymäviinoja juomaan ja syömään talon hyvyyksiä.
Ja siten ruvetaan hankkimaan häitä.
Joskus kyllä pojan ja tytön vanhemmat valmistavat naimiskaupan, niin ettei pojalla kosimisasiassaan suinkaan ole rukkasien pelkoa. He sopivat keskenään nuortensa avioliitosta, eikä tarvitse pojan silloin muuta kuin käydä kosaisemassa ja sitten ruveta hääpuuhiin.
Morsiamena, kaavsazilla [kaavsaz merk. suomeksi pikkuvaimo] ei häistä ole suuriakaan hommia, jos hänellä vain on omat vaatevarastot kunnossa. Ei tarvita muuta kuin vain pistältää sulhaselle, vuoddamille, vanttuut, ja siinä ovat lahjukset, jotka morsiamen tarvitsee laittaa. Suonenpunojakin on matkassa vain juontipalkalla.
Mutta sitä enemmän on puuhaa sulhasella: pitää heti ajaa Jäämeren rannoille hääviinoja noutamaan. Pari-, kolme-, neljäkymmentäkin suurpulloa ahtaa aikapoika viinaa ja pirtua porokelkkaansa ja ajaa remuten kotiin.
Kotiväet ovat sillä aikaa ruokapuolesta huolehtineet, niin että heti, kun viinakuorma saapuu, voidaan aloittaa iloiset pidot. Häihin kutsujina on kaksi parikuntaa nuoria miehiä ja vaimoja, joilla on virkamerkkinä punainen ja keltainen lankavyyhti olkapäiden ylitse ristissä. Joka pirtissä he käyvät, kumartavat ja sanovat:
— Uudet ihmiset käskevät kutsua uutta morsianta ja uutta sulhasta katsomaan, leipää, suolaa ja viinaa maistamaan.
Ja kohta alkaa kansaa kokoontua morsiamen taikka sulhasen kotiin, missä häitä pidetään; pyhävaatteet vain muutetaan päälle ja niin lähdetään najm-kuattiin, häätäloon.
Sinne sulhanenkin puhemiehineen ja joukkoineen kiirehtii. Mutta heitä ei lasketakaan niin vain sisään. Ovella seisoo vartija, joka estää pääsyn, sanoen:
— Ei rahatta eikä viinatta sinne mennä!
— On meillä kultaa ja hopeaa, on meillä viinaakin! vastaa sulhaskansa ylpeästi. Paljonko pitää olla?
Ovenvartija määrää kopekan, pari kopekkaa, parikymmentäkin, jopa ruplankin sulhasen varallisuuden mukaan, ja se työnnetään hänelle; sitten annetaan vielä viinaa, niin että monesti mies vartiopaikalleen kellistyy.
Mutta asia ei ole vielä tällä lopullisesti päätöksessä, vaikka sulhanen onkin joukkonsa pirttiin lunastanut. On vielä ankara molemminpuolinen tutkimus. Kumpikin joukkue asettuu omalle puolelleen pöydän ympärille, morsian isänsä selän taakse ja sulhanen isänsä selän taakse. Morsian näyttää isän kainaloiden alatse käsiään, ja sulhasen puolelta kysytään:
— Lii tierven? Ovatko terveet?
— Tierven lii! vastataan käsien omistajan taholta.
Samalla tavalla taas sulhanen näyttää käsiään, ja kysytään ja vastataan. Ja sitten vielä molemmin puolin kerskutaan, jotta "tierven lii, tierven lii!" astutaan ympäri pöytää ja kerskutaan, kunnes äkkiä pyöräytetään sulhanen ja morsian yhteen, pannaan käsikkäin ja viedään lautsalle verhon taakse istumaan. Tämän kaiken pitää tapahtua sukkelaan, etteivät mitkään pahat, eivätkä kateenhenget pääsisi väliin pujahtamaan.
Siitä vasta päästään syömään ja juomaan. On pöydällä kukkuraisia poronlihakaukaloita, on keittokalaa, leipää ja kakkua, vehnäleipääkin, vesirinkeleitä ja teetä. Ja pöytään istutaan, sen minkä miestä mahtuu, ensin kummankin puolen lähimmät sukulaiset, sitten etäisemmät, sitten vasta muut vieraat. Sormin vain lihaa ja kalaa pistellään ja rasvakuppiin kastellaan, sillä harvoilla on semmoisia ylellisyyksiä kuin pöytäveitset ja kahvelit. Kalaruokia ei saakaan puukolla kosketella; lihaa saa sillä sentään leikata, mutta lihapalan puukonkärjessä rasvakuppiin kastaminen on jo pahasta.
Häihinkutsuja-eukot ovat pitojen tarjoilijoina. He lennättävät pöytään uutta syötävää, kun entinen rupeaa loppumaan. Ahkerasti he saavatkin tehdä sitä, sillä koltta syö kovasti. Ja juo. Tuon tuostakin aina ruuan väliin kantavat akat tarjottimella viinaa, kumpikin pitäen samaa tarjotinta puoleltaan, kumartavat ja kehoittavat ottamaan. Ei tarvitse kahta kertaa kehoittaa — kerralla ryyppy otetaan ja kerralla pohjaankin nakataan, niin useasti kuin vain annetaan.
Mutta sulhanen ja morsian istuvat hupun takana lautsalla. Sinne kannetaan heille ryyppyjä, yhdellä pikarilla vain. Siitä sulhanen pikkuisen maistaa, antaen sitten morsiamelle, joka myös pikkuisen maistaa ja taas antaa sulhaselle; niin maistelevat he pikarin loppuun.
Koko päivä syödään ja juodaan näin iltaan asti, juovutaan ja tullaan hyvälle joikaamatuulelle.
Mutta illalla, kun on tullut pimeä, ettei kateensilmä ole näkemässä, lähdetään vihille. Sulhanen ja morsian puetetaan päällysvaatteisiin, ja pukemisen toimittavat kummit, kumpaisetkin omat ristilapsensa, niin ettei heidän tarvitse muuta kuin seisoa vain ja antaa kummien toimia: panna peskit päälle, vyöt vyölle, lakit päähän, kengät jalkaan, kintaat käteen ja morsiamelle vielä huppuvaate silmille.
Ja nuoret heittävät hyvästit omaisilleen ja vieraille, ei kättä antaen, vaan ainoastaan sanomalla: "kuodd tiervan!" Kädestä hyvästelevät he vain kummejaan, jotka taluttaen saattelevat suojattinsa ulos.
Siellä on jo porrasten edessä porovaljakko saaneineen, kelloineen ja kulkusineen vartomassa, kolme, neljä parasta poroa valjakkona. Koko kenttä on täynnä malttamattomia liikkuvia valjakoita ja huutavia poromiehiä. Kun morsiuspari on saatu saaniin, hyppää kyytimieskin omaan kelkkaansa ja lähtee valjakollaan edellä laukottamaan tietä aukaisten ja kulkua johtaen. Jäljessä seuraa heti sulhasen ja morsiamen valjakko ja sitten saattomiesten monet ajokkaat, mikä kelkkoineen, mikä ahkioineen. Sillä enin osa hääväestä lähtee vihille menevää morsiusparia jonkun matkaa kaimaamaan. Saanit ovat täytenään saattomiehiä ja naisia, kun kylästä täyttä vauhtia lähdetään taipaleelle. Huutaen ja laulaen ajetaan ja vielä, ennenkuin saattajat pyöräyttävät poronsa takaisin, otetaan hyvät eroryypyt. Vain puhemiehet ja muutamat sukulaiset seuraavat matkuetta pogostalle, johon yötä myöten kovaa vauhtia kyytimiehen perässä lasketellaan. Jonkun sukulaisen taikka tuttavan luokse kylässä ajetaan.
Aamulla joudutaan papin luokse ja sitten kirkkoon vihille. Ohjaajana ja neuvojana vihkimistilaisuudessa on nuorilla vients-jienn, vihkiäiti, kummi taikka joku muu sukulaisvaimo, joka on tullut samassa matkueessa. Hän riisuu morsiamelta ennen vihkimistä pois tytön päähineen, pereveskin, ja panee sitten taas vihkimisen jälkeen — vihittäessä on morsiamella papin asettama kruunu päässä — tilalle vaimojen komean shaamshadin. Hän purkaa tytön yksinäisen niskaletin ja laittaa ohimoille vaimon kaksi palmikkoa, kääräisee ne pään ympäri ja painaa lakin peitoksi. Vihkiäidin tehtävä on niin tärkeä, että hän tämän tilaisuuden jälkeen, vaikka olisi aivan ventovieraskin, tulee nuoren parin sukulaiseksi, ja sukulaisena häntä sitten kohdellaankin. Pereveskinsä panee nuori vaimo talteen ja antaa sen sitten omalle tyttärelleen.
Vihkimistilaisuus on pyhä ja ankara paikka, johon suurella arvonannolla on astuttava. Uusissa, puhtaissa puvuissa on silloin sekä sulhasen että morsiamen esiinnyttävä, puhumattakaan siitä, että sulhasella saisi olla yllään semmoiset vaatteet, joissa joskuskaan on käynyt tyttäriä mielistelemassa. Niissä verhoissa kävisi hullusti: ei pysyisi poika pystyssä pyhässä paikassa, jalat pettäisivät ja väleen saattaisi koko mies pyörtyä.
Vaikka sattuuhan toisinaan semmoisitta vaatteittakin, että vihittäviltä, niin sulhaselta kuin morsiameltakin, tahtovat jalat pettää, niin että pitää olla apulaiset tukemassa: ovat pyhään säätyyn aikoessaan, vahvistaneet itseään liiaksi viinalla ja pirtulla.
Vihiltä päästyä lähdetään taas kovaa kyytiä kotikylää kohden lennättämään, kyytimies edellä ja toiset jäljessä. Loppumatkalla lähtee sanansaattaja etukäteen viemään kylään viestiä:
— Nyht puahtte! Nyht puahtte! [Jo tulevat.]
Silloin pamahtaa kylässä laukaus. Ja pogostalta tulijat, jotka sitä ovat jo kankaalla, metsän reunassa vartoneet, ajavat suurella remulla kyläkentälle. Vastaan ottajat ampuvat niin paljon kuin ennättävät, paukuttelevat joka pyssyllä, mitä vain kylässä on. Arat ajokkaatkin kovan paukkeen peloittamina vauhkoina ja hurjina sinne tänne hypähtelevät.
Mutta häätalon portaiden eteen ohjaa sulhanen poronsa, ja siihen syöksähtävät pirtistä heti kummit nuorta avioparia sisään saattamaan. Auttamatta eivät he saa saanistaan kohoutua, pitääpä vielä näyttää muka hyvin vaivaisilta, kun kummit heitä pirttiin taluttavat ja suoraa päätä vievät taas verhon taakse lautsalle istumaan, jossa heidät talvipukimistaan riisuvat.
Kohta on taas talo hääväkeä täynnä, ja alkaa sama syöminen ja juominen, laulaminen ja remuaminen uudelleen, ehkä vielä entistä hurjempana. Nuori pari istuu vain hupun takana, jonne heille viedään syötävää ja juotavaa. Siellä heitä parhaat vieraat käyvät tervehtimässä, pistävät rahaakin kouraan morsiamelle, joka istuu huivin rimpsuinen nurkka huppuna silmillä, eikä tervehtäessä ojenna kenellekään kättään.
Kun on annettu vieraiden koko päivä talossa remuta, niin jo illalla pöydässä istuttaessa kaadetaan viinapikari kyljelleen ja sanotaan:
— Viina on loppunut, syöty leipä ja suola!
Se on merkki, että nyt ovat päivän ilot lopussa, ja jäljellä on enää vain noorrom-poord, rahankeräyspöytä. Sulhanen ja morsian ilmestyvät esiripun takaa ja yhdessä kantavat tarjottimella viinaa vuoron perään kullekin vieraalle, kumartavat vain, mutta eivät puhu sanaakaan. Vieras juo pikarin tyhjäksi ja panee tarjottimelle rahaa. Ken panee ruplan, ken kaksi, kolme ruplaa, ken taas viskaa viitosenkin. Joku naisista antaa huivin, toinen pistää saippuaa, kolmas villanyytin, jopa joku emäntä lupaa lampaankin, ja poromies sanoo antavansa poron. Ja saattaapa suuri poroisäntä tehdä niinkin komean lahjoituksen kuin teki Vaiskin Evvan, joka palvelustyttönsä häissä joi ja lupasi ja sitten myös antoikin kokonaista kymmenen poroa.
Lahjoituksen jälkeen kaadetaan vieraille vielä muuan ryyppy, lahjapikari. Sitten on kaikki lopussa, ja sulhanen ja morsian menevät taas huppuunsa.
Mutta kun uusi päivä saapuu, alkaa sama remu uudelleen. Tulee toisia vieraita, ja monet entisetkin viinanhimossa tallustavat saapuville toistamiseen; heitä taas koko päivä syötetään ja juotetaan, ja illalla viimeiseksi kannetaan heille keräyspikarit. Sama meno uudistuu vielä kolmantenakin, jopa neljäntenä ja viidentenäkin päivänä, jos vain sulhasella viinoja riittää. Juojia kyllä on, vaikka häät kestäisivät viikkomääriä.
Keräyspöytä kyllä tuottaa nuorelle parille korvauksen viinoista ja muista menoista, jopa toisinaan moninkertaisesti. Niinpä saattavat nuoret saada satakunnan ruplaa rahaa, kolmisenkymmentä poroa, viisi, kuusi lammasta, parikymmentä huivia, silkkisiäkin muutamat, vaatetta ison arkullisen, villoja kymmenkunnan naulaa ja saippuaa pari, kolme tankoa, ja vielä lopuksi yhtä ja toista pientä taloustavaraa oman kodin tarpeiksi.
Kolme päivää istuvat vastanaineet lautsalla hupun takana; sitten vasta saavat he tulla kokonaan pois ja olla niinkuin muutkin ihmiset; morsiankin, joka nyt on nuorikko, njeevesk, saa poistaa huivinnurkan silmiltään.
Heti häiden jälkeen muuttaa nuorikko miehensä luokse asumaan, miniäksi, mannjeksi, ja vie mukanaan myötäjäisensä. Varakkaalla kolttatyttärellä on kapioita koko raito. On hänellä makuuvaatteita: raanua, roukkosta, tyynyä, polsteria ja porontaljaa, sitten pitovaatteita: peskejä, hameita, röijyjä, huiveja, kenkiä, vanttuita, kintaita. Kenkäheiniäkin on tyttö varannut useita isoja rengaskääröjä, niin että niistä riittää miehellekin. Ompelutarpeensa, huivinsa, käsilaukkunsa tuo tytär isossa lippaassa, tshuihkissa. Saa hän vielä isältään parikymmentä, joskus viisikymmentäkin poroa, siinä luvussa jo tyttönä saadut nimikkoporotkin, ja vielä pari, kolme nimikkolammastaan, lisäksi joskus veneen, muutamia ahkioita, roukauskattilan, nuottapuoliskon ja neljä, viisi verkkoa.
Uudessa kodissa pitää miniän heti ryhtyä talon toimiin ja kuulla, ei vain miestään, vaan myöskin appea ja anoppia, vuohppia ja vuennia, jotka häntä käskevät kuin ainakin talonihmistä. Siellä ovat myöskin kälyt ja langot, joiden kanssa on opittava tulemaan toimeen. [Lappalaisilla on omat omituiset sukulaisuusnimitykset. Niin on vaimon vanhempi sisar vuonne-piell ja miehen vanhempi sisar vuobbe-piell, mutta nuorempi veli t. sisar on emmer. Veljen vaimo nuoremmalle veljelle on emmer ja vanhemman sisaren mies on maahk. Setä on tshietts, eno jeänna ja täti muedde. Miesserkku vieija piel, naisserkku vuobbe piel. Veli vielja, sisar vuobbe. Isoisä ja -äiti ovat äjji ja äkku, lapsenlapsi äjjev. Vävy on vivva.] Mutta miestään pitää hänen ennen kaikkea palvella, ommella hänelle ja pitää kunnossa peskit, kengät, kintaat, nahkapuksut, alusvaatteet ja vanttuut, kenkäheinätkin hankkia ja niiden hoidosta huolehtia. Ja kun mies palaa matkalta, pitää vaimon laittaa hänen kenkänsä ja kenkäheinänsä kuivamaan sekä sitten taas asettaa ne valmiiksi, heinätkin kenkiin sijoitella, niin ettei miehen tarvitse muuta kuin työntää jalkansa valmiiseen kenkään.
Ja nuorikko saattaa olla vain parissakymmenissä, joskus ainoastaan 17-18 vuoden ikäinen. Eikä mieskään ole paljoa vanhempi.
Usein kuitenkin tapahtuu, että naimisiin mennyt poika eroaa isän poro- ja kalakeitoista ja perustaa oman taloutensa. Talvikylässä hän kyllä saattaa asua samassa pirtissä vanhempainsa kanssa, mutta erämaan järville rakentelee hän omat asumuksensa isän pyydysmaille. Jos taas isä kuolee, niin naimisissa olevat veljekset eivät juuri rupea yksissä leivissä elämään. He jakavat keskenään isän porokarjan ja pyydysmaat, niin että tämä saa tämän, tuo saa tuon pyyntijärven asuinkenttineen, toinen ottaa kesäkentän, toinen syksypaikan, kolmas kevätasunnon; sitten he sopimuksen mukaan rakentelevat itselleen uusia asumuksia metsäjärville, joita erämaassa on kymmenittäin. Suuren kesäjärven ympärillä on kyllä tilaa useammallekin veljekselle. — Jos omaisuuden jako toimitetaan isän eläessä, jättää isä osan poroista ja kaikesta muustakin tavarasta itselleen. Nuorin poika tavallisesti jää vanhempainsa kanssa yhdessä elämään ja saa heidän kuoltuaan periä sitten isän osuudenkin omansa lisäksi palkkioksi siitä, että on vanhempansa hoitanut ja hautaan saattanut. — Tyttärille ei erämaista eikä kalakentistä osaa anneta, myötäjäisensä kun saavat, niin siinä on heidän osuutensa. Mutta jos ei talossa ole poikia, saavat tyttäret miehineen periä ja jakaa isän erämaat. Naimattomat tyttäret elävät vanhempain kodassa sekä heidän kuoltuaan nuorimman veljen luona, raatavat siinä niinkuin muutkin perheen jäsenet ja syövät kalakeittoa ja poronlihaa.
Talvikylän taloissa saattaa saman katon alla yksissä asustella useampiakin perhekuntia. Niin voi kaksiosaisessa pikku pirtissä asustaa kaksi, kolmekin perhettä ja kolmipirttisessä majassa neljä, viisikin kattilakuntaa, jopa joskus yhdessä ainoassa neliseinäisessä pikku pöksässä kolme, neljäkin perhettä. Niinkuin Nuortijärvellä Onessiman Moissein pirtissä, jossa köpöttelee vanha Moissei-ukko akkoineen sekä häärii ukon kolme poikaa joukkoineen: Onessima eukon ja kolmen lapsen kanssa, Riiko eukon ja kahden lapsen kanssa ja vielä Evvan, jolla on eukko ja lapsi. Ja Kornelin Teahpanin kaksoispirtissä Nuortijärven sijtassa elelee viisi perhettä: vanha Teahpan-äijä vaimoineen sekä neljä poikaa, Koomes, Uontrei, Ujstin ja Teahpan, joilla kaikilla on eukko ja kaksi, kolme, neljäkin lasta. Perhekunnan pienessä eteispirtissä on vain kylmä lapintakka, mutta isommassa perähuoneessa on ryssän muuraama leivinuuni. Teaphanin vanhimmalla pojalla, Evvanilla, on talon vieressä oma erillinen pirttinsä, jossa hän asuu kildiniläisen emäntänsä ja viiden perillisensä kanssa. Mutta on sitten monia asumuksia, joissa joka perheelle riittää oma pirttinsä. Niinkuin esim. Suonikylän Moshnikoveilla, joilla on kolmipirttinen talvisuoja. Keskimmäiseen pirttiin, jossa koko huonekunnan keittämiset lapintakassa toimitetaan, vie ulkoa ovi, ja siinä pitää majaa Moshnikovin vanha leski naimattoman tyttärensä ja poikansa kanssa. Mutta peräpirteissä, joihin päästään vain keskihuoneesta, elää, toisessa lesken poika, Kaurel, perheineen, toisessa vävy, Vaiskin Evvanan Riiko, joka joukkoineen menee aina kesäkaudeksi isänsä majoille Algaz-jaurin erämaihin.
Lapintalon tavaroihin, saannin ja pyynnin tuotteisiin, on miehellä ja vaimolla omat omistusoikeutensa. Niin ovat miesten omaisuutta ja kauppatavaraa porot sekä porontaljat ja koipinahat, metsäeläinten nahat, linnut ja joutsenennahat. Mutta naiset saavat tehdä kauppaa ja vaihtaa vaatteita, ompelutarpeita y.m.s. itselleen villoilla, vanttuilla, kengänpauloilla, kenkäheinillä, sekä poarteilla ja muilla tuohiteoksillaan, vieläpä valmiilla kengilläkin, joita ovat miesten omistamista koipinahoista ommelleet, samoin käsilaukuilla ja muilla pikkutavaroilla, joita niinikään ovat miesten tavaroista valmistelleet. Lampaat ja lampaiden tuotteet kuuluvat naisväelle.
Samoinkuin miehillä ja vaimoilla on erikoisomaisuutensa, voi heillä olla myös omat velkansakin, joista itse vastaavat. Niin saattaa vaimo sanoa miehensä velasta:
— Toht lii Evvan vielki, mon ton im maavset! Se on Evvanan velka, minä sitä en maksa.
Hyvä ja ystävällinen on yleensä kolttamiehen ja vaimon keskinäinen suhde. Harvoin kuulee heidän vihaisia sanoja toisilleen viskelevän, harvoin näkee kiukkuisen katseen heidän välissään välkähtävän. Mies tekee tehtävänsä, mikä hänelle kuuluu, ja joutessaan loikoilee lautsalla, niinkuin on jo pienestä pitäen nähnyt isäukonkin tekevän. Ja vaimo valmistaa miehelle vaatteet, tuhertaa kotiaskareita, hoitaa lapsia ja lampaita, hakkaa puita ja käy nuotalla miesten kanssa, tekee kaikki, niinkuin ovat äidit ja äidin-äiditkin tehneet. Ja hyvin mielellään pitelee hän ukkonsa pörröistä päätä polvellaan ja hartaana isolla puukolla penkoo takkuista tukkaa ja naksauttelee hengiltä ukkoparkaa kiusaavia syöpäläisiä.
Mutta joskus sentään saattaa sattua, että aviopuolisoiden välille syntyy eripuraisuutta. Niinpä äkkipäinen Moissein Jaahk, joka Nuortijärvellä asustaa, monesti vihapäissään syöksähtää vaimonsa kimppuun. Mutta akka on siksi viisas, ettei antaudu ukon pieksettäväksi, vaan juoksee pakoon. Ukko vihaisena noituen ja haukkuen köpittää perässä, mutta ei saavuta nopeajalkaista eukkoansa, vaikka pari tuntiakin näin perätoukuria laukataan ympäri kenttää. Viimein väsyy ukko turhaan yritykseensä, menee pirtin lautsalle loikomaan ja pikastumistaan pois puhkumaan. Ja kun akka jonkun ajan päästä ilmestyy pirttiin, ei kumminkaan puolin enää koko kilpajuoksua olla muistavinaankaan.
Taikka voi parikunnan kesken tulla sellainen kommellus kuin Koaistjen Evvanalle ja hänen Marfalleen, jotka Vuelu-jaurilla kesällä asustavat. Oltiin ryyppyhommissa isossa kolttajoukossa kerta, niinkuin monesti ennenkin. Miehet ja naiset nakkelivat ryyppyjä, ja Marfa, reipas ja jämerä akka, heitti ryypyn niinkuin miehetkin, mutta ei silti menettänyt älyään, niinkuin Evvan, joka juovuspäissään pahasti töhri Marfan vasta ompelemat sisnahousut. Ja se leikkasi eukkoa niin, että hän kaikkein nähden aikalailla könisteli ukkoa. Mutta sitä ei ukko saattanut antaa anteeksi, vaan meni kantelemaan pogostan papille, että hänellä eukko on ylen paha ja riitaisa ja vielä kovin surkea juopottelemaan. Ja sen sai äijä aikaan, että hänen Marfansa piti käydä Kuollan papilta synninpäästöä saamassa ja vielä olla saapuvilla, kun häntä Ristikentän kirkossa kaiken ristikansan kuullen manattiin pahentavaisesta elämästä.