17. VANHAN USKON PERUJA.
Vanha esi-isien usko on lappalaisella vielä veressä.
Vaikka koltat ovatkin hartaita "oikean uskon" tunnustajia, kantavat pyhää ristiä kaulassaan, kumartavat peränurkan koreita kuvia, noudattavat oikeauskoisten paastoaikoja ja rakentavat tsassaneja pyhän Pedarin kunnioiksi, ovat he kuitenkin pohjaltaan vielä isienaikaisen uskon lapsia.
Sillä venäläisten pappien vuosisatainen kastevesi on korven kansaa vain pinnalta huuhdellut, harvojen kirkkojen kellojen kilkatus ei ole kyennyt äärettömistä erämaista, tuntureista ja vaaroista, karkoittamaan entisajan peikkoja, jättiläisiä ja muita hirveyksiä, eikä pyhän ristin kastaminen Jordanan avantoon ole ollut kyllin voimakas erämaiden järvistä vetehisiä ja vedenhaltioita pois peloittamaan.
Niinpä onkin koltanmailla vielä lukemattomia peloittavia peikkotuntureita ja monilukuisia varattavia järviä, joissa oikulliset ja pahansuovat vedeneläjät asustavat.
Semmoinen varattava pahanhaltian tunturi on Veimet-ueiv Ristikentän takana. Se ei kärsi pilkkaa eikä pahaa menoa lähimaillaankaan. Niin oli muuankin Nuortin lappalainen kerran porotokkansa kanssa kiroillut ja tuskitellut tämän tunturin tienoilla, mutta silloin oli tunturinhaltia suuttunut ja hajoittanut porot pitkin metsiä, niin etta kolme päivää oli koltta saanut tokkaansa yksin poroin etsiä, ennenkuin oli lauma koossa. Mutta toiset lappalaiset, jotka olivat ihmisiksi eläneet, oli haltia päästänyt rauhassa kulkemaan.
Samanlainen peloittava paikka on Tsiudis-vääri Akku-joen varrella, Kutsis-luobbolon rannalla, pitkiä petäjiä kasvava korkea vaara. Senkään eläjä ei salli pientäkään pilkkaa, ei edes osoittelua. Käy helposti niinkuin senkin ukon, joka ei muuta kuin osoitti sormellaan vaaraa ja kysyi toisilta:
— Mi lii tuht kuhk-piehts-vääri? Mikä on tuo pitkäpetäjä-vaara?
Ja siitä jo otti vaaranäijä niin itseensä, että nosti kovan lumimyräkän ja piti kolttia koko päivan tienoillaan pääsemättömissä.
Toiset sanoivat suutuksissaan ukolle:
— Jo nyt sait nähdä, mikä pitkäpetäjän-vaara se on.
Ja Algaz-jaurilla, Suomen rajamailla, on jyrkkä ja jylhännäköinen Algaz-jaurin pahta, jonka luona pitää hyvin kunnioittaen kulkea. Sen kuuluvilla ei saa kovasti puhua, eikä juoda vettä sen vieriltä, se kun on semmoinen seitapaikka. Paras on ohitse matkatessa heittää pahdan viereen uhriksi vaikkapa leipäpalanen, ellei muuta ole. Ja vielä samanlaisia pahan haltian vaaroja ovat Suein-vääri Loun-jaurin lähellä ja Valte-vääri Kaskimajärvellä, Hirvasjärven tienoilla. Varsinkin Valte-vaara on vaarallinen, kuten jo sen nimikin sanoo [valte = ottaa]. Se oli kerrankin koltalta, joka oikein noitui ja kirosi hirttynyttä poroaan, ottanut koko porotokan ja pitänyt sitä pari viikkoa kaukana kankaalla kateissa.
Pahan nimensä arvoinen on Piess-väärikin, Piruvaara, Vuenni-jaurilla, Luton eteläpuolella. Senkään lähellä ei saa kiroilla, eipä vaaraa edes nimeltään mainita, ei leikilläkään, vaan pitää sanoa sitä Paiss-vääriksi, "Pyhäksi vaaraksi", jolloin ei mitään pahaa seuraa. Jopa saattaa tämä vaara olla oikullinen metsässä marjaileville lapsillekin. Niinpä kerran kolttapoikaset marjamatkallaan vaaran rinteillä vähän ilakoivat ja telmäilivät. Mutta niin kävi, että poikain pää pyörähti ympäri, etteivät enää osanneetkaan kotiin, vaarakin kun vielä laski sankan usvan ympärilleen. Vasta aamun tullen usva haihtui, ja poikaset huomasivat olevansa aivan kotinsa lähettyvillä.
On sitten muutamia semmoisia vaaroja, kivipahtoja, joissa elää pikkuista vaaranväkeä, tsheähaligeja, niinkuin Tsheähalig-väärissä, joka missä lienee kaukana kiveliöissä. Tsheähaligit ovat vain pienen lapsen kokoisia olioita, jotka toisinaan pahdan koloista nousevat maanpinnalle leikkimään ja päivää paistattelemaan. Ovelat koltat ovat joskus vieneet tseähaligin kololle kengänpaulan ja jääneet syrjään vartomaan. Onkin pikku-olento sattunut tulemaan, keksinyt korean paulan ja leikkien ruvennut sitä ihmislasten tapaan nilkkoihinsa kiertämään, mutta taitamattomasti nivonutkin yhteen molemmat nilkkansa. Silloin on piilossa olija koltta tullut ja ottanut kiinni tseähaligin ja uhannut tappaa.
— Peahtsed miedda! Päästä pois, on pikkumies silloin pyydellyt.
— Jesli avtad teihki! Kunhan annat rahaa, on kiinnipitäjä sanonut.
Ja pieni pahtapoika on noutanut kolme lautasellista hopeoita, rahaa ja hopeatavaroita. Mutta kaikkea ei ole saanut ottaa, sillä jos on kaikki ahmaissut, ei ole tullutkaan rikkaaksi, hopeoilla kun ei ole ollutkaan siunausta. Vuenni-jaurin Olssi-Jaahk oli tällä tavalla ennen tseähaligilta saanut paljon rahaa ja hopeoita ja tullut hyvin, hyvin rikkaaksi, oikein boohataksi. Mutta sitten ukon kuoltua pojat tuhlasivat kaikki ja ovat nyt jokainen köyhiä raukkoja.
Lapin vesissä elää vielä tshattsi-jielli, vedeneläjä, sekä monia vedenhaltioita, tshattsi-haldeita, ja niitä on joka joessa ja järvessä, lompolossa ja kaltiossa. Tshattsi-jielli on mahtava kalojen isäntä, joka hallitsee vesiä, ja sen pitkiä hiuksia nähdään ilkeinä mustina jouhimatoina vesissä venyskelevän. Eikä ole hyvä auringonlaskun jälkeen mennä järveen uimaan: veden-eläjä saattaa helposti siepata omakseen. Samoin käy myös, jos pyhinä praasniekkapäivinä, niinkuin Evvanan päivänäkin, menee järveen molskimaan.
Vedeneläjät ovat yleensä hyvin pahoja närkästymään. Siksi vesillä pitääkin aina kovin varoa, ettei niiden haltioita suututtaisi, jolloin ne joko vievät verkot, nuotat ja kaikki, nostavat kerrassaan pahan myrskyilman, taikka taas muulla tavalla kostavat.
Niinkuin teki Nuhkesh-jaurin, Haukijärven, haltia, Luton pohjoispuolella, Tshuörve-jaurin lähimailla. Entisaikaan oli järvestä saatu tavattomia haukia. Mutta sitten kerran kalamiehet ilvehtien sanoivat:
— Tässäpä järvessä on haukia, jotta kelpaisi pitää niitä vaikkapa veneen teloina!
Ja siitä jo Nuhkesh-jaurin eläjä otti niin itseensä, ettei ole sen koommin enää antanut pyytäjälle hauen sukuakaan. Ahventa vain on antanut, senkin omituista litteätä lajia.
Suolo-jaurinkaan haltia ei sanomista suvaitse. Se on saarekas järvi [suolo = saari], parikymmentä virstaa Vuolu-jaurista koilliseen. Siinä on muuan syvä hauta, mainio kala-aitta, mutta siitä ei nouse kala pyydykseen, jos vain nuottamiehet vähänkään haastelevat. Niin olivat kerran Gaurilovin pojat järvellä nuottaa vetäneet ja haastelleet keskenään. Ensi apajan kun vetivät, ei tullut muuta kuin yksi sormenpituinen tammakko, sekin vaivainen; vetivät toisen kerran: tuli vain pieni kivi, kokivat kolmannesti: mäsähti rahkamätästä poven täysi, niinkuin olisi nuotta hetteestä vedetty. Silloin katsoivat kalamiehet parhaaksi lähteä pois, vaikka kuikka kyllä järvellä uiskenteli klikkaillen: "Täällä kalat, täällä kalat."
Mutta sitten lähti sanan puhumatta heti kaksi akkaa kalalle, ääneti menivät, ääneti nuottaakin vetivät, ja pian he palasivat takaisin kokonainen kantamus kaloja kueshsheissaan.
Hyvin ankara eläjä on Tueljim-jaurissa [tuelje merkitsee pitää, pidättää] Kaskimajärven lähellä, Tueljimtunturin juurella. Vanhaan aikaan oli järvellä asunut muuan kolttaukko ja -akka, ja olivat he kerran olleet kalalla, eivätkä mitään saaneet. Silloin oli ukko luvannut:
— Jos nyt saamme oikein suuren kalan, niin pojan saat meiltä.
Olikin heti tullut suuri siika.
— Älä ota! Heitä järveen! oli akka hätäyksissään huutanut.
Mutta ukko oli ottanut kalan ja vienyt kotiinsa. Sieltä oli poika heti juossut metsään.
Sitten oli ukko uhrannut järven eläjälle muitakin lapsiaan, jopa viimein piikojaan ja renkejäänkin, ja aina saanut kaloja paljon, suuria siikoja niin paljon kuin vain oli halunnut. Mutta olipa kerran, kun ukko jo oli vanha vaari, juossut järvestä iso hirvas, ahkio perässä, ja poika istunut ahkiossa. Silloin oli ukko huutanut: "De puiti muu raash"! [Jo tuli minun vuoroni!]
Ja suoraa päätä oli hän hypännyt ahkioon, ja hirvas oli heti laukannut järveen, josta oli vain kuulunut huuto:
— Eshtshi puiti! Isä tuli!
Vielä nytkin saman järven haltia vaatii joka vuosi ihmisuhrin: järvenrannan asukkaista aina joku saa surmansa joko hukkumalla taikka muuten kuollen. Eikä suvaitse järven eikä Tueljimtunturinkaan haltia pahaa menoa lähiseuduillaan, ei edes kovaa ja pahaa joikausta. Pahan joikaajan se pian panee houraamaan ja kutsuu luokseen järveen.
Meressäkin elää tshattsi-jielli, ja se onkin hyvin suuri, väkevä ja ankara. Oli kerran kolttaukkojen kalavene tarttunut semmoisen hirviön hartioille, eikä päässyt liikkumaan, ei sinne eikä tänne, ei soutaen eikä huovaten. Viimein täytyi heittää mereen mies, ja siitä vasta pääsi vene liikkeelle. Mutta mies jäi vedeneläjän saaliiksi.
Kodanhaltia on kuatti-jielii, kotaeläjä, joka joskus on satuttu vanhoissa kodissa ja hylätyillä kotakentillä kohtaamaan. Ja vanhoissa metsäpirteissä sekä metsäkodissa asustelee merkillinen metsäneläjä, meänteis, joka saattaa kotaan taikka pirttiin yöpyneelle erämiehellekin ilmestyä. Siksi pitääkin metsän autioihin asuntoihin yösijoille asetuttaessa aina pyytää haltialta asumalupaa, ja sitten siivosti, pahaa menoa pitämättä levähdellä. Silloin kotaeläjä antaa rauhan. Ja meänteiskin silloin vain hiljaa kähmien kulkee ympäri, katolla kupsehtii ja lattialla tassuttelee, kodan kapineitakin liikuttelee, tuleepa joskus makaajaa niin lähellekin, että käsin saattaa häntä kosketella. Ja käteen se tuntuu karvaiselta, mutta niin lämpöiseltä ja pehmeältä. Makaajalle meänteisin lähellä oleminen tekee kyllä raskaan ja vaikean olon, mutta sen pahempaa ei siitä seuraa, kun vain pelkäämättä ja rauhallisena loikoilee.
Luonnonvoimillakin ja ilmiöillä on omat jumalansa ja haltiansa. Niin on mahtavan ukkosen jumala tiermes, ankara ja pelättävä olento, jolla on vain yksi silmä otsassa. Sen komea värikäs jousenkaari, tiermes-juhs, näkyy toisinaan taivaalla. Ja tämän jousensa kun tiermes jännittää ja sinkauttaa tulisen nuolensa, tiermes-kaskin, niin silloin koko maailma vapisee, ja oikeauskoinen koltta kolmasti ristii silmänsä ja siunaa:
— Sviet, sviet, sviet!
Varoa pitää silloin, kun tiermes kollee, kuuluu, ettei pidä vyöllään tyhjää tuppea, sillä siihen saattaa tiermes helposti iskeä. Pitää vaikka puukapula työntää tukkeeksi, jos ei puukkoa satu olemaan. Koirat ja kissakin ajetaan silloin ulos pirtistä. Niillä kun on huonot välit tiermeksen kanssa, niin tiermes saattaa hyvinkin tuiskahtaa pirttiin niitä tavoittelemaan ja samalla tehdä pahoja ristikaulaiselle kansallekin.
Tiermes ajelee pahoja henkiä ja sytyttelee tuleen semmoisia paikkoja, joissa niitä on kovin viljalti. Siksipä ei saakaan mennä sammuttamaan tiermeksen sytyttämää paloa; jos sen tekee, ärsyyntyy paukkaaja siitä vain ja paiskaa tulisen nuolensa toiseen paikkaan.
Joskus iskee tiermes puuhun ja tulee sytyttämättä sitä myöten alas maahan. Silloin pitää, jos uskaltaa, kiireesti mennä ja kiertää se puu, jolloin tiermeksen silmä jää maahan puun juurelle, eikä hän pääse enää pois. Vuoden päästä pitää kiertää toinen kerta ja vielä vuoden päästä kolmas. Silloin tiermes-silmä muuttuu rahaksi, ja kiertäjä voi puun alta kaivaa aarteen itselleen.
Vanha lappalaisten tuulenjumala, piegga-oumis, tuulimies, liikkuu vielä kolttainkin mailla, vaikka häntä ei kyllä enää ikivanhalla nimellään tunneta. Niinkuin muitakin luonnonvoimia, on tuultakin siivosti kohdeltava. Jos sitä noituu ja kiroilee, yltyy se kahta pahemmaksi, ja viheltämisestäkin se ärsyyntyy ja kiihtyy. Jotkut uhkamieliset nuoret miehet kyllä järvellä liikuttaessa, kun purje heittäytyy laiskana lepattamaan, nostattavat tuulta sekä manaten että viheltäen, mutta semmoisesta ylimielisyydestä vanhat heitä heti vakavasti varoittavat. Tuulihan voi äkisti riehahtaa ja tehdä mitä tahansa, sillä sehän on epäluotettava ja äkkipikainen — samanlainen kuin kiukkuinen, pahapäinen, joutavastakin riehahtava mies, jota siitä syystä sanotaankin "piegga-oumikseksi", jopa manataan:
— Piegga-oumis ottakoon ja vieköön sinut!
Revontulet, pohjoisella avaruudella talvisina öinä niin komeina liekehtivät taivaanvalkeat, kuushkaz, ovat eläviä ja toimivia henkiä. Ne ovat ruvtis-jammij, rautaan kuolleitten, sodassa kaatuneitten vainajien henkiä, jotka taivaalla vielä niin levottomina häilyvät, keskenään kisailevat ja sotaa käyvät. Varsinkin jylhissä, korkeissa tunturimaissa niiden kisailut ovat hurjia. Siellä saattaa kuullakin, kun ne oikein puhkuvat: huuh-huuh-huuh! Rauhassa pitää vainajien henkien antaa kisailla, ei saa niitä maanpäällinen ihminen häiritä, ei kovin kauan katsoakaan. Jos niitä viheltämällä ärsyttää, niin siitä ne vasta oikein kauhtuvat ja sähisten ryntäävät yli taivaan, jopa syöksähtävät alaskin ärsyttäjän kimppuun. Ei saa myöskään porolla silloin kovasti ajaa, eikä kulkusissa kilistellä, sillä siitäkin ne kauhtuvat. Hullusti kävi Akkalan ukollekin, joka Imandralla paaston aikana revontulten loimutessa kelloissa ja kulkusissa laukotteli. Kuushkaz tuli alas, mutta ukko ennätti kiepsahtaa ahkion alle piiloon. Kuului vain humahdus, niin kuin joku raskas esine olisi laskeutunut ahkion pohjalle, sitten kaameata kähmimistä, suhinaa ja tohinaa. Vasta aamulla, päivän noustessa, ukko-paha uskalsi kömpiä ahtaasta piilopaikastaan. Ajohärkää ei näkynyt missään, se oli palanut aivan jäljettömiin valjaineen ja kaikkineen, ja koko ympäristö oli kuin tulikiven pölyllä peitetty.
Taivaan tähdistä, taast'eista, on koltalla omat uskonsa. Niinpä Otavakin, tshihtshem-niejt, lappalaisen ajanmerkki, on saanut alkunsa ihmeellisellä tavalla. Oli ennen seitsemän tytärtä. Ne kävivät metsää pyytäen peuroja, mutta eivät juuri mitään saaneet. Joka nuotiolle, missä vain yötä olivat, heittivät he aaveltin, lihakattilan hämmennyspuikon. Metsänkävijöitä, niinkuin ainakin pyyntimiehiä, seurasi korppi. Viimein korppi suuttui ja rupesi koikkumaan nuotion vierestä, kuusen latvasta:
— Jo olen aikaa ihmetellyt, mitä metsämiehiä ne ovat, jotka aina joka nuotiosijalle aaveltin heittävät. Naisiapa näkyvätkin olevan. Ette te peuroja koskaan saa!
Ja siitä metsänkävijä-tyttäret niin häpesivät ja säikähtivät, että muuttuivat seitsemäksi taivaan tähdeksi, jotka vieläkin avaruudessa loistavat. Ja siitä on otavan nimenä tshihtshem-niejt, seitsemän neitoa.
Muistona muinaisesta puidenpalvonnasta on ainakin se kolttien tapa, että he puuta kaataessaan ensin kirvespohjalla kopsauttavat puun kylkeen ja sitten vasta terällä sen tyveen iskevät. Puu on heistä kuin elävä, tunteva olento, joka on ensin iskulla tainnutettava, ennenkuin sitä saattaa terällä pahoin kohdella.
Eläimetkään eivät ole koltalle vain pelkkiä eläimiä, jotka jumala olisi vain ilman aikojaan taikka yksinomaan ihmisten hyväksi erämaita samoilemaan luonut. Hän, erämaan ainainen asukas ja kiveliöiden kiertäjä, tuntee kyllä muutkin erämaan eläjät ja tietää, mitä ne ovat.
Kuten muutkin kansat, kunnioittavat koltatkin karhua ja mielistelevät sitä monilla mairenimillä. Kuobtza on sen tavallisin nimitys, mutta sitten sitä mairitellaan vielä nimillä aijog, äijä eli isoisä, aihkam, äijäseni, kämmulos, kengätön, ja taallos, kenkäheinätukko. Vain ne, jotka ovat karhun tappaneet, uskaltavat sitä kuobtzaksi haukkua, mutta naiset eivät, eivätkä ne miehetkään, jotka eivät ole karhuntapossa olleet. Heidän pitää tyytyä mairenimityksiin, jos tahtovat karhun vihoja välttää. Jos kuulee äiti pikku poikansa "kuobtzittelevan", muistuttaa hän heti:
— Älä huoli niin hävyttömästi sanoa!
Karhu onkin koko Lapinmaan kuningas, vieläpä suursyntyinen, ihmisen sukua. Onpa joskus saatu kaadetuksi karhu, jonka nahan alta, kun se on nyljetty, on löydetty vanhanmallinen nahkainen rahavyö. Siitä on arvattu, että karhu on ennen ollut ihmisenä, jonka jotkut suuret noidat ovat karhuksi loitsineet. Siksipä koltta pitääkin karhunlihan syömistä synnillisenä.
Ovat ihmiset ennen kyllä omasta halustaankin itsensä karhuksi muuttaneet — samoinkuin muiksikin metsäneläimiksi — saadakseen kokea, kumpana olisi parempi elää ja helpompi toimeen tulla, ihmisenäkö vai metsän nelinjaloin juoksevaisena elukkana. He ovat vain menneet metsään, siellä määrätyn puun luona loitsineet ja tehneet taikoja, ja niin muuttuneet karhuksi, ottaen määräajaksi kontion muodon itsellensä.
Toisinaan pitävät karhut, erämaan kuninkaat, kokouksia kaukaisilla kiveliövaaroilla — sellaisen oli Kildinin ukko kerran sattunut näkemään — ja kaikki metsän nelijalkaiset eläimet saapuvat silloin paikalle, sudesta ja ketusta alkaen jänikseen ja oravaan asti.
Mutta susi, kiveliöiden kiukkuinen kiilusilmä, on kyllä vain susi, kuimppe, mutta mainitaan sitä myös nimillä paaldes, viereinen, ja tshuokasnik, tiellä juoksija. Haukkua ei sitäkään kyllä uskalleta, sillä siitä tuo metsärosvo yltyy vain yhä pahemmaksi. Eikä se haukkumisesta paranisikaan, sillä sallimus on jo syntymästä määrännyt, mikä poro on joutuva suden surmattavaksi. Jokaisella porolla on koparassaan muuan pieni luu, paaldes-täht, sudenluu nimeltään, ja kun hukka ajaa poroja, tulee sillä porolla, joka on suden suuhun kypsä, paaldes-täht niin kipeäksi, ettei poro voi laukata pakoon, niinkuin toiset, vaan joutuu suden suuhun. Ja semmoinen poro loistaa yön pimeydessä suden silmään niinkuin kynttilä, niin että susikin jo tietää, että tämä se on hänelle aiottu. Mutta muita poroja ei hukka näekään, ne ovat sille vain kuin kuolleita kiviä ja kantoja. — Samoin se lammas, joka on sudelle kasvanut, loistaa sille yössä kynttilänä. Niinpä oli eräällä merensaarella lammaslauma; pari sutta näki siellä yhden kirkkaana kimmeltävän, jolloin ne heti uivat saareen. Mutta siellä ei ollut muuta kuin harmaita kiviä. Sudet palasivat takaisin, ja näkivät taas saarella lampaan kirkkaana loistavan. Hukat menivät toistamiseen saarelle ja löysivätkin nyt sekä tappoivat lampaan, joka oli köyhän akan ainoa.
Eikähän susi söisi poroja eikä lampaita, ellei jumala olisi niin säätänyt, ja senkin ihmisen omasta pyynnöstä. Sillä kun sudet ennen vanhaan söivät ainoastaan ihmisiä, houkutellen heitä metsään ja vieden asunnoilleen, valittivat ihmiset siitä jumalalle ja pyysivät, että hän antaisi sudelle muuta syötävää. Ja niin Jumala määräsi hukalle poron ravinnoksi.
Niinpä ei koltta vihastaan huolimatta uskalla kovin haukkua eikä kiroilla, vaikka susi hänen karjassaan tuhoja tekisikin.
Karhu on metsän nelijalkaisten suurin ja pelättävin peto; linnuista on taas koltan suurin arvonanto kohdistunut metsoon, metsälintujen suurimpaan. Se yksin vain on "lintu", jopa lisäksi suuri ja mahtava tietäjä, jota ei saa pilkata eikä kehnosti kohdella.
Se voi hyvinkin ottaa pyyntimieheltä metsästysonnen, ei vain metson saalisonnea, vaan koko erämies-menestyksenkin, jolloin menevät sekä metsot että muutkin saaliit. Niinkuin meni mahtavalta Suongi-noidalta, joka ylpeyksissään paiskasi hauen ja metson samaan kattilaan kerskaillen, että hän onkin semmoinen noita, jotta keittää sekä kalaa että lintua yht'aikaa. Mutta niin kävi, ettei veden eikä metsän vilja voinut yhdessä kiehua: eri puolille kattilaa kumpainenkin heti liikahtivat ja siinä kiehuivat, syvä vako vain veteen vajosi eri viljain välille. Ja niin kävi sitten kerskailevan keittomiehenkin, ettei sen koommin enää mitään viljaa saanut, eikä enää missään menestynyt. Koko mahtinsa menetti.
Korppi, kaarnas, on lappalaisen hyvä lintu, jota ei saa tappaa eikä pahoin kohdella, jos tahtoo hyvän pyyntionnensa säilyttää. Se on semmoinen viisas pyyntilintu, joka ahkerasti seurailee erämiestä metsästysretkellä paikasta toiseen ja aina hänelle ilmoittaa, missäpäin peuralaumat liikuskelevat. Jos se ääntelee kaukana, silloin retkeilevät villipeurat kaukaisilla kankailla, mutta jos se tulee lähelle lonkkumaan, ovat peuratkin likitienoilla.
Käki, kiehk, kesän komea kukkuja, on jumalasta lähin lintu ja metsän pappi, miehts-pahp, joka ihmisille kukkuen ennustaa elinijän pituuden. Pitää vain sitä ajatella, kun käki sattuu lentämään ylitse, niin se heti istahtaa puuhun kukkumaan. Merenkulkijan aluksen mastoon se toisinaan lentää istumaan ja näyttää sille, joka hukkumalla tulee kuolemaan, punaiset jalat, mutta mustat sille, joka saa tavallisen kuoleman.
Jumalan lintu on pieni pahainen tiainenkin, tshiätshis. Sitäkään ei saa tappaa eikä kiusata. Pikku poikiakin äidit varoittavat tiaisia hävittämästä ja sanovat, että jos tiaisen tappaa, niin ei kasva täydeksi mieheksi.
Mutta kissa, kass, on miltei kolttain pyhä eläin, joka on jokaisessa talossa, aina mukana erämaan pirteilläkin; nyyttiin sidottuna sitä tyttäret sylissään muuttoretkillä kantavat. Se on talon eläjä, aina kotona oleva perheen jäsen. Suuri synti olisi kissan tappaminen. Omaa kissaa ei koskaan itse tapeta, ja kun se kuolee, haudataan se metsään kauas talosta, etteivät koirat saa sitä raadeltavakseen.
Ja niinkuin muillakin perheen jäsenillä, on kissallakin oma nimikkohärkänsä, kass-jierkki, kissanhärkä. Sitä vaalitaan aina mitä parhaimmin, sillä jos kissanhärkä joutuu hukkaan, menee sen mukana koko talon poro-onni. Uusi härkä kyllä nimitetään kissalle, mutta se ei ole enää entisen arvoinen.
Lappi on ammoisista ajoista ollut kuuluisa noitien, velhojen ja myrrysmiesten, salaperäisten tietämysten ja taikatemppujen maa. Siellähän ne, Tuli-Lapin tunturimaissa, ovat aina kaikkein mahtavimmat tietäjät, noidat ja noitain noiduttajat asuneet, suuret lovinoidatkin, jotka laulaen ja noitarumpua, kobdasta, kumisuttaen loitsivat itsensä loveen, tainnostilaan ja silloin suuria tekoja toimittivat. Lovessa makaavan noidan henki saattoi hirveissä pyörremyrskyissä ja rytisevissä tuulispäissä ja noidanpuuskissa huimasti riehkaista vaikka yli koko maailman.
Ei ole kaukainen Kuollan-Lappikaan suinkaan muita huonompi ollut. On sielläkin, suurissa sydänmaissa ja aavan Jäämeren hyisillä rannoilla, aikoinaan ollut tietäjänsä ja mahtajansa. Mutta ne entisajan suuret mahtimiehet ovat jo aikoja muuttuneet maan mullaksi ja lepäävät nyt jossakin jokirannan taikka järvensaaren kalmistossa. Ja nykyisen ajan tietäjät, nojhtit, ovat vain heidän heikkoja jälkeläisiään, samaa verta kyllä ja saman hengen lapsia. Mutta uusi aika toisine tapoineen ja uusi usko omine tietäjineen on niin paljon erämaiden henkeä turmellut, ettei siellä enää entisajan suurtietäjiä saata syntyä, eikä elää, vaikka syntyisikin.
Semmoisia Lapin suurnoitain viimeisiä jälkeläisiä on Kiurun Meetrej, seitsenkymmen-vuotias Nuortin koltta, joka kesäaikana asustaa Hirvasjärvellä, Suomen rajamailla. Hän on erämaan kansan lääkäri, joka osaa parannella kaikenlaisia kipuja ja tauteja; hänen apuunsa metsänkävijätkin turvautuvat, kun pyynti ei tahdo onnistua, ja samoin kysyy häneltä kalamies neuvoa; tarvitseepa poromieskin äijän tietoja. Entistä lovinoitaa on Meetrejssä vielä sen verran, että hänen useinkin täytyy heittäytyä nukkumaan, ennenkuin voi antaa neuvoja ja vastauksia avunetsijäin kysymyksiin. Niin tulivat Nuortin koltat kerran Meetrejltä kysymään, mikä on syynä siihen, että ovat menettäneet hyvän pyyntionnensa. Meetrej pani nukkumaan ja sanoi sitten herättyään, että olette varkain käyneet Akkalan miesten pyydysmailla hirvenajossa, ja siitä on onnenne mennyt. Mutta ankarat maksut ottaa ukko avunannostaan. Niinpä vaati hän Vaiskin Uontreiltakin, päästettyään hänet kamalista tuskista, että ukko-pahan oli työnnettävä hänelle joka vuosi paras poro, vieläpä sallittava äijän maata hänen vaimonsa vieressä aina, kun hän tuli palkkaporoaan noutamaan.
Nuortijärvelläkin eli vielä takavuosina tietäjäukko, Kornelin Jaahk, pitkä valkeapartainen paljaspäinen äijä. Mutta surullisen lopun sai Nuortin tietäjä pari vuotta takaperin. Tapasi hän kerran parempansa, Kildinin noidan, Patunan luona, Tuulomalla. Tuli siinä silloin tietäjille tinka. Kildinin noita väitti, että jos hän vain tahtoo, ei Patunasta saada ei niin ainoata lohta, ja Nuortin noita tenäsi taas, että saadaan, jos hän tahtoo.
— Ei, jos minä tahdon!
— Saadaan, jos minä tahdon!
Ja niin äijät tinkasivat, seisoen parin, kolmen askeleen päässä vastatusten, hampaitaan kiristellen ja voimasanojaan sähäytellen. Viimein Kornelin äijä äkkiä keikahti selälleen kuin kuollut, ja ukon pojat lähtivät häntä viemään Ristikenttään. Matkalla ukko vähän virkosi, mutta heittelehti ja kynsi maata aivan mieletönnä, ja kun päästiin Ristikenttään, niin kuoli sinne.
Mutta kovasti koski voimainkoetus Kildinin noitaankin: hänkin oli vähällä pyörtyä.