2. SUOMALAISIA UUDISASUKKAITA KUOLLAN-LAPIN SYDÄNMAISSA.
Niinkuin jo edellä on muutaman kerran mainittu, asustaa Kuollan-Lapin laajoissa sydänmaissa useita suomalaisia uudiseläjiä. Siellä he erämaan suuressa yksinäisyydessä elävät joko yksinäisinä erakkoperheinä taikka taas ovat asettuneet pieniksi kyläkunniksi jonkun metsäjärven rannalle. Toiset ovat rajantakaisissa tukkisavotoissa työskennellessään mielistyneet metsänelämään, niin että ovat etsineet sopivan piilopaikan ja jääneet iäkseen korpea raatamaan. Toiset taas ovat Muurmaninrannan kalastusretkillä kulkiessaan kiintyneet taivaltamaansa korpeen ja sinne viimein pysähtyneet ja majansa pystyttäneet. Jotkut ovat "ihmisten ilmoilla" eläessään erehtyneet joitakin pillomuksia tekemään ja sitten niiden seurauksilta ikipäivikseen kiveliöiden kätköihin piiloutuneet. Muutamia taas on ilman aikojaan vain korpi kutsunut niin voimakkaasti, että ovat kotikylänsä jättäneet ja muuttaneet rajantakaisiin koskemattomiin saloihin erämieselämää viettämään.
Aikoinaan kyllä Venäjän valtio antoi luvan yritteliäille Suomen miehille uudistalojen perustamiseen Muurmanille ja Venäjän-Lappiin, jopa soi heille useita verojen helpotuksiakin. Mutta kun uudistaloja rupesi syntymään toinen toisensa jälkeen, pelästyi venäläinen ja rupesi peruuttelemaan lupauksiaan ja kieltämään uusilta tulokkailta asettumisoikeutta, jopa alkoi ahdistella entisiäkin metsäneläjiä pois asuinmailtaan. Mutta kovakorvaiset korvenraatajat eivät totelleet käskyä eivätkä kieltoa kuulleet, vaan pitivät sitkeästi puoliaan ja pysyttelivät itsepintaisesti omassa, itse rakentamassaan metsämökissä. Tämmöisiä "luvatta asuvaisia" on Kuollan-Lapin erämaissa useita, ja he maksavat veroa vain venäläiselle metsäherralle. Mutta toisilla uudisasukkailla, aikaisemmin asettuneilla, on kyllä asumisoikeutensa.
Karjanhoidolla ja kalastuksella sekä metsänkäynnillä nämä erämaan miehet perhettään elättävät, ja aivan hyvin he tulevatkin toimeen. Sillä Lapin suurien jokien varret ja järvien rantamaat sekä maailman alusta saakka koskemattomina olleet suot ovat tavattoman reheväkasvuisia. Suhteellisesti vähällä vaivalla voi niistä kerätä lehmän talvikonnun, ja kesäisillä metsälaitumilla saa karja mitä runsaimman ravinnon, niin että karjanviljaa on metsätalossa aina yllinkyllin. Monella korpitalolla onkin karjaa viisin, kuusin, jopa kymmeninkin lypsävin lehmin, ja useilla on oma hevosensakin. Vain Lapin tavattomat sääski- ja syöpäläisparvet tekevät kesäisin kamalaa kiusaa karjalle; kun se käy laitumella, jopa ne pahimpana räkän aikana tahtovat lehmiltä maidonannon kokonaan tyrehdyttää. — Lapin viljavat vedet antavat kalaa tavattomasti, ja metsäkin suo runsaasti riistaa pyytäjälle. Pyssymiehinä monet ukot kiertelevätkin saloja, virittelevät ansoja sadoittain "virkateilleen" ja vaanivat kevättalvella metsojen soidinpaikoilla. Vieläpä he rohkeina karhumiehinä käyvät kontioidenkin kimppuun sekä kuusenjuurisiin pesärytöihin että keväthangilla, kun karhu on jättänyt talvisen leposijansa. — Mutta pellonviljelys ei täällä Pohjan äärillä juuri kannata. Pieni perunapeltonsa, "pottumaansa", on sentään joka talolla, muutamilla niin iso, että se tuottaa kotoiset tarpeet. Useilla on myös oma pieni ohrapeltonsakin, ovatpa jotkut koettaneet kauraakin kasvattaa, ja pitkäksi on kaura rantamaiden mehevässä mullassa noussutkin, mutta heinä- ja elokuun ankarat hallat ovat sen turmelleet. Samoin heinäkuulla Jaakon päivän pakkanen jo painaa perunaan merkkinsä, ja elokuulla Laurin hallat useasti ottavat omansa. Naurista ja sipulia sekä muitakin kyökkikasveja näkee uudisviljelijän pikku peltotilkussa, eikä niitä pakkanen palelluttele.
Niin elää suurella Tuulomalla useita Suomen miehiä. Noin 20-25 virstaa Nuortijärvestä alaskäsin asuu joen etelärannalla oikein itsepintainen pielisjärveläinen, Tuhkas-Otto, jota venäläiset ovat monet kerrat ankarasti ahdistelleet ja hätyytelleet pois. Mutta ukko on pitänyt puolensa, asunut vain ja viljellyt perunapeltojaan jo kolmattakymmentä vuotta. Kuivakoskella, puolitoista penikulmaa alempana, asustaa kaksi sitkeätä metsänmiestä, Kuivakosken Huotari ja Ranta-Pekka, ja vielä vähän alempana, Päiväjärven rannoilla, elelee neljä sydänmaan äijää perheineen: Päiväjärven Antti ja Paavo sekä Ranta-Aaretti vasemmalla rannalla ja muuan ukko oikealla.
Luton varrella, Tshuörve-jaurin yläpäässä, erinomaisen rehevässä joen suistomaa-saarekkeessa, tuuheiden lehtometsien ja hyötyisien heinämaiden ympäröimänä, asuu entinen Nurmeksen ukko, Hulkko-Pekko joukkoineen, aivan yksinäisenä metsänerakkona, kesäisin vain järventakainen lapinukko naapurinaan. Hulkko-Pekkokin on eräs "luvatta asuvia", joka on saanut kestää monet taistelut "olemassaolostaan". Ovatpa venäläiset metsäherrat koettaneet lappalaisiakin yllyttää, etteivät sallisi itsepäisen ukon kuusine poikineen asettua mailleen taloksi. Pojat kun muka miehistyttyään saattaisivat ottaa ja vallata lappalaisilta heidän isiensä maan. Mutta lappalaiset eivät ole sentään huolineet ruveta Hulkkoa pois ajamaan, sillä ukko on osannut pysyttäytyä hyvissä väleissä heidän kanssaan. Osoittaa hän heille talossaan kestiystävyyttä, tarjoaa kuumat teevedet ja kalakeitot, vieläpä sallii heidän matkoillaan pistäytyä hänen saunassaankin löylyä ottamassa ja lukemattomia syöpäläisiään karistamassa. Ja kesävaroistansa osittelee ukko naapureilleen jauhoja, ryynejä ja sokeria. Onpa vielä Pekon vanhin poikakin niin "lappalaistunut", että on ottanut emännäkseen järventakaisen naapurin tyttären ja muuttanut lappalaistaloon kotivävyksi, kun työteliäs isäukko ei antanut "laiskaa lapintytärtä" tuoda miniänä kotiinsa.
Talvikaudet raataa Pekko poikalaumoineen tukkisavotoissa, kevätkesän uittotöissä, mutta loppukesän häärivät miehet kotona lehmänkontua hankkimassa. Kiireellisinä heinäaikoina täytyy turvautua naapurien apuun, mutta niin ovat lappalaiset tottumattomia yhtämittaiseen, raskaaseen maamiehen raadantaan, että monesti heittävät työnsä kesken ja lähtevät astelemaan kotiinsa. Taikka sitten istuvat tuntikausiksi joutavia jaarittelemaan. Eivätkä heitä paranna Pekon houkuttelut, ei maanittelut eikä haukkumiset. On Pekko joskus koettanut naapuriansakin opettaa perunaa viljelemään. Muokkasi lapinukolle pienen pellon, pisteli siihen perunaa, ja käski heinäkuun lopulla katsoa ja maistaa. Mutta eihän lapinäijä malttanut odottaa, töhersi jo muutaman viikon päästä — kun oli Pekon luona saanut uusia perunoita maistaa — peltonsa nurin, työnsi raa'at siemenperunat kattilaan, keitti ja söi. Sitten noitui Pekolle, että "sun pottu, hyvä pottu, a mun pottu lii koit pashke". Että kun muka narrasit.
Suuren Patsjoen varrella elää myös useita satoja suomalaisia raatajia. Yläjuoksun koltanpuolisella rannalla tavataan Kalliaista, Jakolan Mikkoa, Jakolan Jussia, ja Salmijärvellä, Patsjoen alajuoksulla, on kokonainen suomalainen kyläkunta, Heiskareita, Mörsäreitä, Hanhi-Mikkoja, Ranta-Matteja, Portin-Kustuja ja muita, yhteensä neljättäsataa sielua. Monet heistä ovat jo kymmeniä vuosia erämaassaan asustelleet, ja toiset ovat saavuttaneet joltisenkin toimeentulon. Perä-Pohjolan miehiä ovat useimmat, Kittilästä, Sodankylästä ja Kemijärveltä lähtöisin.
Nuortijoen suulla, Nuortijärven yläpäässä, on jo ennen mainittu, pienoinen Nivan suomalaiskylä neljine, viisine taloineen. Se on oikea erämaan kylä, Lapin suunnattomien sydänmaiden piiloinen paikka, jota ympäröivät joka puolella korkeat vaarat ja tavattomat tunturit, tuonnempana pohjoisessa Nuortijärven siintävät selät. Alempana, järven hengessä, joen oikealla rannalla, on pari taloa, Kyllönen ja Malinen, mutta pari kolme virstaa ylempänä, joen vasemmalla rannalla, on kolme taloa, Karhula, Pekkala ja Hietamukka, sekä muuan mökki. Karhula ja Pekkala ovat kylän ensimmäisiä eläjiä, ja ovat he saapuneet erämaahansa Kittilästä jo yli 30 vuotta takaperin.
Tämä syrjäinen kylä on Muurmanille suuntautuvan talvikulun varrella ja Venäjän-Lappiin tukkitöihin vaeltelevien "jätkien" tavallisena majapaikkana. Pitkät matkat on täältä ihmisten ilmoille. Ristikentän "pogostalle", Nuortijärven alapäähän, tulee yhdeksisen penikulmaa, Kuollaan viitisentoista ja lähimpään Suomen puolen kylään, Marttiin, Kemijoen varrella, aina kolmattasataa kilometriä.
Onpa Kuollan-Lapin suurissa erämaissa toinenkin pienoinen suomalaiskylä. Se on Juonnin kiveliökylä, pienen Kuhajärven etelärannalla, Lapin lounaiskolkassa, Akkalan-Imandrasta länteen käsin. Sinne muutti aikoinaan Sallasta Essakka Sotkajärvi, rakensi mökin, kääntyi venäjän uskoon ja rupesi metsän asukkaana elämään. Ukon pojat, Harttu, Jussi ja Antti, perustivat myöhemmin kukin oman kotinsa, niin että nykyään on kylässä neljä taloa: vanhan Essakka-vaarin talo ja poikien talot. Eläjiä on täällä lähes viitisenkymmentä, ja karjaa kolmattakymmentä lehmää. Mutta kolmella hevosella toimitetaan kylän ajotyöt, sillä maanviljelystä ei täällä harjoiteta, perunoita vain vähäisen pikku pellontilkkuihin istutellaan.
Ei ole tämäkään kyläihmisten ulottuvilla. Kesäisin on lappalaisia kyllä hyvinkin läheisinä naapureina, mutta talvella on lähimpään lappalaisten asuinpaikkaan, Akkalaan, matkaa 35 virstaa, Sasheikkaan 95 v. ja Kannanlahteen puolitoistasataa. Sama matka on Sallan kirkollekin, lähimpään suomalaiseen suurkylään. Mutta erämaan asukas on tottunut pitkän matkan juoksija, häntä eivät taipaleiden tavattomuudet kovin helposti pelästytä. Mikä "ihmisten ilmoilla" eläjästä tuntuu jo miltei mahdottomalta sydänmaamatkalta, se on metsänasukkaalle vain miltei mitätön naapurissakäyntitaivaL Niinpä saattaa Juonnin ukko kiireimpänä heinäntekoaikana tupakantuskassaan juoksaista Sallan kirkolle tupakan noudantaan. Eihän matkaa tule kuin vain sataviisikymmentä kilometriä mennen tullen, metsäpolkuja, vihaisia virtoja ja tiettömiä sydänmaita.