20. TAUDIT, KUOLEMA JA HAUTAAMINEN.
Korvessa on koltta syntynyt, ja korvessa hän tavallisesti saa viimeisen leposijansakin, "metsästä löydetty" hän on, ja metsään hän katoaakin. Minkä erämaa on antanut, sen se taas vaatii takaisinkin.
Vanha koltta kuolee kyllä itsestäänkin, taudin tappamatta. Surma saattaa kulkea hänen seurassaan, missä hän liikkuneekin, kotikentällä, kalavesillä, metsänkäynnissä. Voi se heittyä ahkiokumppaniksi, kun äijä lähtee raitoretkelle erämaahan, ja uuvuttaa sinne ukon lumikentälle taikka yksinäiseen metsäpirttiin. Niin otti surma Nuortijärven ukon, kun hän yksin oli syyspirtillään käymässä, otti vielä ukon seuraksi hänen kuusi poroaankin, jotka äijä oli puuhun pirtin luokse sitonut. Surmaa vastaan taistellessaan oli äijä polttanut pirtin pöydät, jakkarapölkyt ja tahkopuut ja sitten piisin eteen kontalleen kuollut.
Monesti surma ennusteleikse tuloaan vanhalle, joskus nuorellekin jo etukäteen: antaa pyydykseen marraskalan, mahdottoman suuren siian tai muun kalan, taikka työntää tammakon maajärvestä, taikka panee vanhan höperöissään kiertämään kengänpaulansa nurinkäsin, taaksepäin nilkkojen välistä. On kyllä ukko erehdyksen huomattuaan sen rukouksia lukien korjannut, mutta ei se aina ole auttanut, enempää kuin marraskalan onnetonta saajaakaan, vaikka hänkin rukoillen on peloittavan kalan takaisin järveen työntänyt.
On sitten kaikenlaisia tauteja, joiden avulla surma saattaa ihmisen saavuttaa, vaikkei hän ole vielä varsin vanhaksikaan ehtinyt, semmoisia jumalantauteja, joille eivät parhaat tietäjätkään mahda mitään, vaikka kyllä muita kipuja kykenevätkin korjaamaan. Ne kyllä vievät uhrinsa manalle. Vain joskus voi niistäkin pelastua, niinkuin Evvankan Onttaskin, joka ankarassa jumalantaudissa teki lupauksen käydä rukoilemassa pyhässä monasterissa, kaukana Valkeanmeren takana. Ja Onttas paranikin ja porovaljakolla lähti heti ajamaan monien satojen virstojen päähän Koudan taakse Valkealle merelle ja sieltä luostariin, joka siellä on, missä lienee kaukaisessa meren saaressa. Viikkoja viipyi Onttas pitkällä pyhiinvaellusretkellään, mutta eipä ole sitten enää sairaaksi tullutkaan.
Monet taudit kulkevat tuulen matkassa. Suvisina lauhoina talvina ne liikkuvat, tuuli tuo, mistähän tuonee pahoilta vierailta mailta, semmoisia pieniä näkymättömiä eläviä olioita ja panee niitä lappalaiseen, niin että hän tulee kipeäksi ja kuolee. Moni koltta kuolee keväisin tuulen tuomaan tautiin. Ja vieraat matkalaiset, jotka koltanmailla liikkuvat, saattavat joskus taudin liikkeelle, varsinkin jos käyvät vanhoissa kalmistoissa. Luitahan he niistä ottavat mukaansa ja jauhavat niitä omassa maassaan hienoksi, mihin sitten käyttänevätkin. Mutta eihän lappalaisen luiden tomu vieraalla seudulla viihdy. Vapaaksi päästyään se rientää, niinkuin vieraille maille viety erämaan porokin, jälleen takaisin omaan korpeensa, ja matkallaan tartuttaa ihmisiin tauteja.
Myöskin maasta ja vedestä saattaa tarttua tauteja. Maalle, vainajien, manalle menneitten ihmisten leposijalle, on annettava arvo ja rauha. Sitä ei saa häpäistä, eikä varsinkaan mennä sitä yökasteen aikana kaivelemaan: voi saada syyhyn taikka pahempiakin kipuja, jotka eivät parane, ellei mene takaisin samaan paikkaan, mistä on tartunnan saanut, ja siellä rukoile pahoista pääsemistä. Samoin on vedellekin, järville, joille ja kaikenlaisille kaltioille annettava rauha. Nekin voivat rauhanrikkojalle ja pilkkaajalle kostaa, sillä helposti saattaa tshattsi-jielli antaa taudin, jos auringonlaskun jälkeen menee uimaan taikka tarpeettomasti vettä molskimaan.
Hyvin monet kivut ja taudit ovat pahansuopain ja kateellisten ihmisten panemia ja noitumia. Kun vain sattuu joku erikoinen vaiva äkkiä kohtaamaan, niin heti arvataan, että se on kademielisten vihamiesten lähettämä. Mutta kaikkein pahimpia ovat suuret ja pahat noidat. Ne voivat noitumisillaan panna ihmisiin niin kovan vaivan, että se vie manalle, jos ei tavata toista vielä suurempaa noitaa, joka kykenee näistä pahoista päästämään. Monet tapaturmat ja äkkinäiset kuolemat saattavat kyllä olla suurien noitien tekoja, sillä he tuottavat surman toiselle jopa pelkällä mahdillaankin. Niinhän Kildinin noita mahdillaan masensi Kornelin Jaahkin, vaikka hänkin oli noita, niin että Jaahk kerrassaan meni tiedottomaksi ja sitten kohta kuoli.
Kuolema, ja kamala kuolema, voi johtua kiroistakin, jos jollakin tavalla on niihin joutunut. Niin kävi Jarassiman Romanallekin, Nuortin ukolle, joka ilkityöllään — pisti koiruuksissaan elävän hiiren nukkuvan toverinsa puksuihin — sai kirot kimppuunsa. Säikähtynyt toveri vihoissaan noitui, uhkasi ja kirosi, jotta sinun kuolemanhetkesi pitää oleman katkera. Ja niin tapahtuikin. Seuraavana talvena, hangen aikana, meni Romana peuranhiihtoon Vuojimtunturille, joka on hyvin jylhä ja monirotkoinen, ja siellä hän laski jyrkänteeltä alas, niin että molemmat jalat menivät ruumista myöten kokonaan mäsäksi. Vasta viikkojen päästä ukkoparka löydettiin tunturilta nälkään, viluun ja tuskiinsa nääntyneenä. Oli mies yrittänyt hankea myöten ryömiä ja kuluttanut sormensa hangessa verisiksi tyngiksi. Keppi löydettiin ukon vierestä, ja siihen oli hän jyrsinyt yhdeksän lovea. Siitä nähtiin, että onneton ukko oli niin monta vuorokautta ollut tolkussaan.
Pirtin lautsalla maaten taikka kodan permannolla loikoen odottaa kuoleva koltta suuren hetken tulemista. Poronlihakeitto on aina ollut lappalaisen parasta herkkua, ja siksipä hän kuolintaudissaankin himoruokaansa mielii ja syö sitä, jos vain suinkin voi ja saa. Niinpä Suonikylänkin äijä tapatti viimeisen härkänsä, että vielä ennen kuolemaansa saisi muutamat kerrat sillä itseään vahvistaa, kun lihaton paastonaikakin oli kohta tulossa. Ja pirtu on koltan mielijuomaa. Sitä moni kuoleva haluaa maistaa: "Kun ei sitä sitten enää saa."
Joillakuilla kuolevilla on tapana ennen poislähtöään jakaa pieni leivänpalanen jokaiselle lapselleen, vieraallekin, ken sattuu saapuvilla olemaan. Siitä riittää saajilla leipää koko elämän ajaksi. Ja viinaakin monet antavat ryypyn, jos sitä sattuu olemaan, ja sitten ei viinakaan ryyppääjiltä lopu.
Halvoilla säkkirievuilla ja vanhoilla risaisilla vaatelouteilla maaten saa kuoleva huokaista viimeisen hengenvetonsa, sillä kaikki porontaljat ja raanupeitteet on korjattu pois, ettei kuoleva niitä saastuttaisi. Kuoleman kanssa kamppailevaa sairasta ei saa melulla eikä pahalla elämällä säikähdyttää, sillä voisi sattua niin, ettei henki pääsisikään lähtemään, vaan jäisi kuoleva kauaksi aikaa elämän ja kuoleman vaiheille. Ja kun henki on lähtenyt, avataan ikkunat, ovet ja reppanat, että tuuli pääsisi puhaltamaan kuolleenhajun ja hengen ulos. Astiat ja keittokalutkin kannetaan pihalle pois vainajan hengen kosketuksista. Samoin tehdään jos leivät sattuisivat juuri olemaan uunissa paistumassa — ne korjataan kiireesti pois, vaikka kesken kypsymisenkin ja paistetaan muualla. Mutta jumalaisen pyhän kuvan eteen sytytetään pieni tuohus palamaan, ja sen luona kumarrellaan ja rukoillaan vainajan puolesta. Siinä makuulautsalla vain vainaja pestään ja suitsutetaan pyhällä savulla. Vanhat vaimot toimittavat pesemisen — joskus sentään miehet pesevät miehiä — ja sitten pukemisenkin. Valkea paita ja, miehelle, valkeat housut puetaan päälle sekä liinaiset valkeat sukat ja komeat poronkoipikengät, vainajan omia kenkiä, pannaan jalkoihin. Käsineetkin ommellaan liinavaatteesta ja päähän asetetaan valkea liinalakki, munkkien päähineen mallinen. Vainajan kynnetkin leikataan ja palaset pistetään paidan alle, [Samoin eläessäkin leikatut kynnenpalaset pistetään poveen paidansepaluksesta. Ellei niin tee, ei pääse jumalan luokse. Varpaiden kynnet poltetaan.] ja kuolleen käsivarret asetetaan ristiin rinnalle. Lopuksi peitetään vainaja louteella ja jätetään autioon pirttiin makaamaan, siksi kunnes voidaan viedä hautaan. Itse asutaan sen aikaa keittokodassa, ellei muuta huonetta taikka naapuria ole lähettyvillä.
Heti kun hengenlähtö on tapahtunut, ruvetaan vainajalle valmistamaan arkkua, riohppia. Kaadetaan kankaalta suuri suora petäjä, josta laudat halotaan särkemällä, veistetään ja höylätään. Kuusi lautaa vain arkkuun tarvitaan: kaksi laitoihin, kaksi pohjaan ja kaksi kanteen, lisäksi pari palasta pääkappaleiksi. Ennen kiinnitettiin laudat toisiinsa nuoralla, niinkuin entisajan venelaudatkin, puutapit vain iskettiin reikiin, että nuora piti tiukemmin kiinni. Mutta nykyään lyödään laudat kiinni rautanauloilla. Kansi on vain tasainen, kaksi lautaa vieretysten naulattuna, joskus toisen reuna toisen reunalle, niin että muodostuu hiukan harjantapaista. Useassa kylässä on tottuneita mestareita, veneseppiä, jotka vainajien arkkujakin valmistavat. Tuuloman Ulittajoella kesäisin asuva Omeljen Meetrej on Nuortijärveläisten arkkuseppänä.
Kohta kun arkku on valmis, panee tekijä siihen arkun teossa saatuja höylänlastuja sekä pari pientä kiveä, sillä tyhjäksi ei valmista arkkua saa heittää: on joskus tapahtunut, että se on yöllä kadonnut, vainaja on tullut itse, ottanut arkun ja sen kanssa hävinnyt jäljettömiin.
Lastuille asetetaan arkkuun joku vaate ja päänalus, ja arkku suitsutetaan pyhällä savulla joka sopesta ja ulkopuoleltakin moneen kertaan. Sitten vasta lasketaan siihen vainaja, ja peitoksi pannaan valkea vaate; kasvotkin peitetään eri vaatekappaleella. Ruumiin rinnalle asetetaan papin antamia pyhiä papereita, joissa on venäläisiä molinoita vainajan puolesta.
Mutta sormuksia ei kuolleelle jätetä. Ne otetaan kaikki pois ja jaetaan lasten kesken. Isän sormukset joutuvat pojille, äidin tyttärille. Jonkun ajan kuluttua niitä vasta uskalletaan ruveta käyttämään.
Kolme vuorokautta ainakin on kuollutta pidettävä maan päällä, hautaamatta. Sillä niin kauan hän kuulee ja näkee kaikki, mitä ympärillä tapahtuu, eikä häntä silloin voida hautaan saattaa. Veteen hukkunut taas on tiedoissaan niin kauan, kun hän makaa vedessä, ja vasta maalle nostettuna kadottaa hän tietoisuutensa. Siksi ei hukkunutta etsittäessä saakaan näyttää pahaa mieltä eikä mitään puhua hukkumisesta. Kun vedessä olija kuulee kaikki, joutuisi hän kovin pahalle mielelle saadessaan tietää, että hän on saanut surmansa niin surkealla tavalla.
Sitten lähdetään viemään vainajaa hautaan. Pääpuoli edellä kannetaan arkku porokelkkaan, jonka eteen on kaksi poroa valjastettu. Oikeanpuolisella porolla on kello kaulassa, mutta toisella on kulkusia otsapangassa, niinkuin aina muulloinkin, kun tahdotaan komeasti ajaa. Alussa ajetaan vain hiljalleen, mutta vähitellen lasketaan aina kovemmin ja kovemmin haudalle asti. Sukulaiset ja tuttavat seuraavat saattoväkenä jäljessä, ja jos tie on kovin umpeen ajautunut, ajaa joku tyhjällä porolla vainajan valjakon edellä.
Haudan, noin metriä, puolitoista syvän kuopan, jonka pituussuunta on tavallisesti idästä länteen, ovat omaiset taikka muut sukulaiset jo valmiiksi kalmismaahan kaivaneet. Jotkut vanhat ukot huolehtivat vastaisesta lepopaikastaan niin, että eläessään jo itse katsovat valmiiksi sijan, mihin levolle haluavat, ottavatpa jotkut jo valmiiksi sammaletkin pois sivulle kasaan. Siitä sitten saadaan ne panna haudalle. Muuan Nuortijärven ukko kaivoi itse jo haudankin valmiiksi, mutta kun toinen koltta sattui kuolemaan ennen, niin luovutti hän sen tälle ja kaivoi itselleen uuden. Mutta siihenkin ehätti toinen ennen häntä, ehättipä kolmanteenkin, jonka itsepintainen äijä taas kaivoi. Ja sitten kuolikin äijä itse, mutta ei päässyt lopultakaan, vaikka oli kolme kuoppaa toisille kaivanut, omaan kaivokseensa lepäämään.
Pyhällä savulla suitsutetaan hautakin joka sopesta, ennenkuin se on kelvollinen kuolleen asuinmajaksi. Kun arkunkansi on vielä kerran avattu ja vainajaa hyvästelty viimeiset kerrat, naulataan kansi nopeasti kiinni, ja lasketaan raitohihnoilla hautaan. Siitä jokainen saattaja heittää arkulle vähäisen multaa lapiolla taikka puupalikalla, ja haudankaivajat luovat kiireesti haudan umpeen. Mutta haudalle — joskus hautaan kuolleen luokse — heitetään puulapio ja kirves, joita on hautaa kaivettaessa käytetty. Hankkivatpa muutamat oikein vartavastisen koristellun puulapion sekä uuden kirveen, johon tekevät lyhyen varren, ja ne heitetään vainajan aseiksi.
Ja sitten taas lähdetään kiireesti ajamaan kotiin. Vainajan valjakko laukkaa vain tyhjine kelkkoineen muiden mukana, sillä kukaan ei saa sillä ajaa. Ja vainajan kotona sitten syödään ja juodaan.
Näin saatetaan kuollut talvikylässä asuttaessa maan multiin. Mutta kesäkautena metsäjärvillä elettäessä rakennellaan arkut itse, miten kuten kyhätään kokoon, ja korven lapsi saatetaan johonkin järventakaiseen niemeen tai lahdenpohjaan puiden suojaan yksinäiseen leposijaansa. Otetaan vain sitten haudalta multaa pussiin, viedään se papille siunattavaksi ja tuodaan taas takaisin haudalle vainajalle lepoa ja rauhaa suomaan.
Haudalle rakennetaan hirrenkappaleista ja särkylaudoista domvits, maanpäällinen hautasuojus, joka on kuin vainajan hengen maalliseksi asuinmajaksi aiottu. [Samanlaisia hautasalvoksia tavataan Itä-Karjalan, Aunuksen ja Vienan-Karjalan kalmistoissa.] Se on haudan pituinen ja levyinen matala harjakattoinen harmaja salvos, jonka pääpuolessa on pienoinen ikkunareikä, mistä vainaja saattaa ulkomaailmaa katsastella. Joskus ovat mahtavilla mananmiehillä hautasuojukset isojakin, kolmi-, nelikerroksisia salvoksia kuin pieniä aittoja, mutta köyhän kolttaraukan haudalle on ainoastaan pari lautaa pääpuiden varaan harjalle laskettu, ja pienen lapsen leposijalle on veistetty vain puunrungon kopero taikka laskettu pieni lautapalanen.
Samalla kertaa kun hautasalvos rakennetaan, asetetaan puinen hautaristikin salvoksen jalkapuoleen. Se on tavallisesti venäläismallinen kaksois-, kolmoisristi, jonka alimmainen poikkipuu on vinossa. Useasti on ristin päähän ylimmän poikkipuun kannettavaksi laitettu harjakaton tapaan pari lautaa leikkauksilla koristeltuine reunoineen ja harjalle veistetty lintua muistuttava koriste. Vanhalle vainajalle useinkin vävy ja ristipoika valmistavat hautaristin.
Kalmismaat, havt-paihkit, ovat tavallisesti jokien korkeilla rantakummuilla, taikka hiekkaisilla töyränteillä järvien niemissä ja lahdenpohjukoissa, joskus saarissakin. Talvikylien kalmistot ovat kylän takana metsänreunassa. Koko kalmakenttä, samoinkuin sen ympäristökin on aivan luonnontilassa olevaa erämaata. Kalmisto on monesti samalla metsänkin kalmisto, oikea metsän ja metsänasukkaiden yhteiskalmisto. Sillä kaatunutta harmaata keloa makaa kaikkialla, ja maan alla lepäävät metsänasukkaat, joiden hautasuojia ja ristejä on joka paikassa kaatuneiden runkojen välissä. Semmoinen yhteiskalmisto on Suonikylän hautausmaa, kylän luoteispuolella, muutama satakunta metriä joenrannasta. Sovinnossa siinä lepäävät sekä metsän kaatuneet petäjät että metsän kiertäjät, Suonikylän koltat, kolmen-, neljänkymmenen harmaan hautasuojuksen alla. Kaikki vainajat makaavat pääpuolin länteen ja jaloin itään.
Kauniilla paikalla, päiväänpäin viettävällä korkealla lahdenpohjan rantatörmällä, on Nuortijärven Rippisalmen vanha kolttakalmisto. Korkeiden petäjien suojassa siinä vanha korvenkansa lepää, vanhoja lahoneita hautasalvoksia, joiden kattolaudatkin ovat puunauloilla kiinni iskettyjä, sekä kallellisia vinoristejä on kaikkialla. Useissa salvoksissa on vielä jäljellä lahonut puulapio ja ruostunut kirves sekä hiiliä, joita on jäänyt hautaa ja hautasalvosta pyhällä savulla suitsutettaessa. Risteissä nähdään kaiverrettuina vainajien puumerkkejä, nimiäkin venäläisin kirjaimin sekä pyhimystenkuvia. Onpa joihinkuihin leikattu ihmiskasvojenkin kuva ja ikivanha aurinkoympyrä, ja muutamiin lisäksi pari omituista varrellista ympyrä- ja kolmiokoristetta. Koristeiden merkityksestä ei koltta enää muista muuta kuin että "niiden pitää siinä olla", mutta ihmiskasvojen piirroksesta hän sanoo: "Mikä on ristissä nimi, se on sen muotokin." Hauska ja hyvin leikattu on muutamien ristien harjalintu, joka kattolautoja siipinään levittäen on hautaa ja vainajaa suojaamassa.
Nuortijärven rannan, Ristikentän ja Rippisalmen kalmistot ovat suuria sydänmaiden kalmistoiksi, yläpäässä järveä pikku tsassounan luona on vain pikkuinen kalmakumpu. Niihin kesällä järven rannoilla asustavat koltat kuolleensa veneellä soutavat, Ristikentänkin kalmistoon aina kolmenkymmenen virstan päästä. Entisaikaan, rosvosotien aikoina, niin kerrotaan, oli kaikki kuolleet pitänyt kuljettaa Tuulomalle, Patunan kalmismaahan, jonka paikkaa ei enää muisteta. Mutta metsäjärvien hautausmaat ovat vain pienoisia kuoleman piilopaikkoja, joissa pari, kolme manan matkamiestä makaa, ja joskus vain yksinäinen pieni metsän lapsi pienen ristin alla orpona nukkuu.
Mutta kaikki vainajat eivät tahdo viihtyä haudassaan, vaikka heille heitetään lapiot ja kirveet, rakennetaan vielä hautasalvoksetkin ja istutetaan suojaavat linnut hautaristin harjalle. Ne kuolijat ovat olleet suuria ja pahoja noitia, jotka eivät saa kuolemansa jälkeen lepoa missään. Heidän haudallaan ei tahdo ristikään pysyä pystyssä: kaatuu aina, vaikka kuinka monesti käytäisiin kohentamassa.
Oikein suuret ja pahat noidat eivät tahdo pysyä arkussaankaan edes sitä aikaa, kun heitä saatetaan hautaan. Niin kuoli ennen Nuortijärvellä suuri noita, ja muuan mies lähti sitä yksinään pororaidolla viemään Ristikentän kalmismaahan. Mutta matka oli pitkä, kolme, neljä penikulmaa, ja päivä jo laski, ennenkuin mies ennätti perille. Silloin porot rupesivat äkkiä vauhkoina hyppimään. Mies katsahti taakseen: siellä kuollut istuu kahdenreisin arkunkannella. Noita oli noussut arkusta ylös. Ajomies karjaisi:
— Mon miedda! Pejv pajjan! (Mene pois! Päivä nousee!)
Kuollut menikin arkkuun takaisin, ja mies sitoi kiireesti poronsa puuhun ja kapusi suureen kuuseen. Mutta kuollut nousi jälleen ylös, juoksi miehen jäljessä, alkoi rautahampaillaan — kuolleilla on aina rautahampaat, joilla he tahtovat syödä ihmisiä, ja kädet ja jalat ovat hoikat kuin koivunvarvut — jyrsiä puuta poikki, niinkuin terävällä kirveellä olisi hakattu. Puu alkoi jo huojua. Mies taas huusi:
— Mon miedda! Pejv pajjan!
Siitä noita taas kiireesti arkkuun. Mutta ei päivä vieläkään noussut, ja miehen täytyi kaahaista toiseen vielä suurempaan kuuseen, jota noita taas ehätti jäytämään. Sekin jo alkoi huojua, kun päivä viimeinkin rupesi näkymään, ja kuolleen täytyi nopeasti rientää arkkuunsa. Mies lähti kovasti ajamaan ja sai kamalan noidan haudatuksi. Mutta noita ei pysynyt haudassaan, vaan kulki joka yö ympäri seutuja ja kolkutteli kolttien seiniä ja kotien ovia. Kolme vuotta sitä kärsittiin, mutta viimein kaivettiin äijä ylös ja paistettiin sen jalkapohjat tulessa, ettei olisi niillä kärsinyt kävellä. Eikä äijä enää kävellytkään eikä kolkuttanut, mutta alkoi sen sijaan haudassaan huutaa, parkuen aina joka yö kolme vuotta kamalasti, niin ettei kukaan lähimailla saanut rauhaa. Siitä taas kaivettiin noita ylös ja käännettiin kumolleen makaamaan. Sittenkin vielä kuului huuto, mutta hyvin heikkona, ja kävi aina heikommaksi ja heikommaksi, kunnes kolmen vuoden kuluttua kokonaan lakkasi. Katsottiin taas, ja äijä oli kerrassaan painunut maan sisään.
Peloittavia ovat semmoiset pahat vainajat, jotka eivät haudassaan saa lepoa. Ja pahasti käy heille silloin, kun he viimein joutuvat Tuonelan tulijoelle, Toll-johk'ille, jonka ylitse kaikkien vainajien on yritettävä, jos aikovat tsharsvaan, taivaaseen, päästä. Joen ylitse pitää mennä kapeaa siltaa pitkin, ja siitä aina syntinen ihmisparka putoaa jokeen. Mutta toisella rannalla on pyhä Pedar nuottineen vartomassa, ja rupeaa heti pyydyksellään jokeen pudonneita kalastelemaan. Mutta nuotta on kovin harva, lävitse menevät siitä monet syntiset ja jäävät tuliseen virtaan; vain ne, jotka ovat oikein silmiään ristineet, tarttuvat sormikoukustaan nuotan silmukkoihin ja nousevat Pedarin pyhälle rannalle.
Levottomia vainajien henkiä lienevät tshuttatkin, valkeapukuiset kummitukset, joiden joskus, varsinkin syksyn pimeinä öinä, nähdään metsissä liikuskelevan. Kuolemansa edellä on moni syksyn pimeydessä nähnyt tshuttan. Myös hautausmaiden lähitienoilla tshuttat liikkuvat. Niinpä on Suonikylänkin hautausmaalta joskus nähty valkean haamun, kuolleen pukuun puettuna, vaeltavan kylää kohden, liukuvan kylän lävitse jängälle äänetönnä ja häviävän sinne. Kovia kuolemia on se aina ennustanut, ruttokuolemia. Milloin se on liikkunut miehen muodossa, on miehiä kuollut, milloin se on naisena nähty, on kaatunut naisväkeä.
Niinpä vainajaa kovin pelätäänkin ja koetetaan hyvitellä. Häntä ja hänen poismenoaan itketään ja valitetaan sekä kotona hengen heittyessä ja arkkuun pantaessa että haudattaessa ja haudalta palattuakin. Ja huone, missä kuollut on henkensä heittänyt, pestään, puhdistetaan ja savustetaan katajilla. Onpa joskus tapahtunut, että koltta on heittänyt sen huoneen, kodan taikka pirtin, jossa talon vanhin on kuollut, autioksi, ja rakentanut uuden asunnon toiseen kohtaan samalle kentälle. Ei ole enää oikein haluttanut entisessä kuolijain pirtissä asua, kun ei tahdo saada siinä rauhaa. Niin on Moissein Jaahkilla kesäkentällään uusi pirtti, ja vanha, missä isä ja äiti ovat eläneet ja kuolleet, on vain ahkio- ja romuhuoneena. Kyprianovin Huoterin kesäpaikalla, Tshuörve-jaurilla, on kolme, neljä vanhaa kotakenttää, joissa kaikissa on ennen vanhaan asuttu, mutta uudet eläjät ovat aina vanhojen kuoltua etsineet itselleen uuden asuinsijan.
Rauha on asuinkentälle annettava sekä kunnioitus sille sijalle, missä vainajat eläessään ovat asuneet ja raataneet. Sitä ei saa häpäistä, eikä varsinkaan yön aikana ole hyvä käydä vanhalla kentällä maata kaivelemaan eikä kiviä liikuttelemaan. Voi sattua niin, että rauhan häiritsijään tarttuu kentästä joku tauti, jopa saattaa hän kentälle kuollakin, jos kovin pahoin sitä kohtelee.
Ennen kaikkea on kalmismaalle, missä koko kolttain edesmennyt polvi lepää, annettava rauha. Turhanpäiten ei sinne mennä. Mutta ohitse kuljettaessa, jos kalmistossa omia vainajia lepää, poiketaan haudalle kumartelemaan. Vierettäin asetutaan vainajien pääpuoleen, miehet ottavat lakinkin pois päästään, ja sitten pitkän aikaa ahkerasti ristitään silmiä ja kumarrellaan ja luetaan mitä osataan rukouksia. Naiset itkevätkin, pyyhkivät silmiään ja laskeutuvat polvilleen hautasalvoksen viereen. Jos kalmismaalla taikka sen luona pidettäisiin pahaa elämää, rupeaisivat vainajat pian kummittelemaan.
Vielä pidetään vainajaa hyvillä mielin niinkin, että hänelle nimitetään oma poronsakin, poomnik, vainajan poro. Jokaiselle täysi-ikäiselle kuolleelle koltalle se nimitetään, naineille ja vanhoille miehille porohärkä, naimattomille hirvas, tyttärille vaadin ja vaimoille porolehmä. Vainajan nimissä sitten poomnikkia hoidetaan, käytetään sitä niinkuin muutakin talon poroa ja hoidetaan vanhaksi asti; jos sille joku onnettomuus sattuu tulemaan — joka on kyllä paha merkki koko porotokalle — nimitetään tilalle uusi poomnik. Vasta vanhana vainajan poro teurastetaan ja silloin se pääsee oikealle omistajalleen ja saa jumalan luona häntä kiidätellä.
Uutta poomnikkia ei enää tarvitse vainajalle nimittää.