21. KOLTTAIN KIELESTÄ JA KANSANRUNOUDESTA.
Kuollan niemimaan lappalaiset puhuvat omaa lapinkieltään, joka hyvin paljon eroaa lähimpien naapurien, Suomen ja Ruijan lappalaisten kielestä. Kun he ovat eläneet siellä omissa suurissa sydänmaissaan monia satoja vuosia erillään muista heimolaisistaan, määrättömien korpien eroittamina, on Venäjän lappalaisten kielikin muodostunut muuta lappia erilaisemmaksi. Jopa niinkin paljon, ettei Suomen ja Ruijan lappalainen aina tule tolkulle heidän kanssaan keskustellessaan. Paljon lienee myös lapinkieli täällä erämaiden yksinäisyydessä säilyttänyt yhteislapin, alkulapin ikivanhoja piirteitä ja muotoja, niinkuin ainakin semmoinen kieli, joka erillään muista elää omaa elämäänsä.
Kuollan niemimaa on avara, senhän kaikki tiedämme, enemmän kuin kolmasosa koko Suomenmaasta. Ja tälle miltei äärettömälle alueelle on hajoitettu koko venäjänlappalaisten piskuinen lauma, jota ei ole enää pariatuhatta sieluakaan. Ja tämäkin pieni kansaraukka on taas pirstoutunut useihin kaukana toisistaan erillään eläviin ryhmiin, jotka eivät paljoakaan tiedä heimolaisistaan, hyvin harvoin kun joutuvat toistensa kanssa kosketuksiin. Nuortijärvelle, Kildiniin, Maaselkään, Voroninskiin, Lu-jaurille, Akkalaan, Petsamoon ja Patsjoelle, Kirkkoniemeen, Inariin ja Sodankylään ulottuu vain Suonikylän ukonkin maantieto. Mutta mitä siihen lisätään, ne ovat jo siellä kaukana, kaukana. [Samoin koltta tuntee kansoja: Me sabmelaiset ja taarlajt (venäläiset), sitten taajjelaiset (kaikki muut).] Niinpä onkin taas kullekin ryhmälle muodostunut oma murteensa, usein hyvinkin suuressa määrässä toisistaan poikkeava, ja aikojen vieriessä yhä erilaisemmaksi muodostuva. On useita päämurteiden ryhmiä, semmoisia kuin äärimpänä idässä Turjan ryhmä, Kuollan itäpuolella Kildinin murre, Imandran eteläosan seuduilla Akkalan murre, Nuortijärven, Nuorti- ja Luttojokien veistöillä Nuortijärven murre sekä Kuollasta luoteiseen Petsamon ja Patsjoen murreryhmä. Ja näissä kaikissa murreryhmissä on, niinkuin on luonnollista, jokaisella erämaa-kylän piirillä omat erikoiset vivahduksensa, jopa niinkin suuret, etteivät esim. Turjan ja Nuortin lappalaiset kaikiste pääse selville toisistaan omalla lapinkielellään, vaan täytyy heidän monesti turvautua vaivaiseen venäjän taitoonsa. Niin paljon on kummallakin omia murresanoja, joita toinen ei ymmärrä. Saattaapa Nuortijärvenkin asukas joskus sanoa Suonikylän puheesta, vaikka ne molemmat kuuluvatkin samaan murteeseen: "Se on sitä Suonikylän kieltä, minä en sitä oikein käsitä." Ja hän lisää vielä: "Suonikylässä puhutaan niin, Nuortijärvellä on puhe toisenmoinen. Ja Muotkassa on toinen kieli, ja joka kylässä on toinen kieli. Sanatkin ovat toisenlaiset." Lisäksi vielä on Kuollan lappalaisten kieli, kuten ainakin kehittymättömät luonnonkansojen kielet, ääntämis- ja sanontatavassaan tavattoman horjuvaa. Sama sana saatetaan monestikin ääntää monella eri tavalla.
Venäjänkielen vaikutus kuollan-lappiin on ollut hyvin voimakas. Eikä ihmekään. Ovathan venäläiset vuosisatoja olleet täällä isäntinä luostareineen ja munkkeineen, kirkkoineen, pappeineen ja muine virkamiehineen, ja jo satoja vuosia tehneet hävitystyötä tämän pienen erämaan kansan pään menoksi. Kumma vain, etteivät jo ole saaneet sitä kokonaan maanpäältä pois juuritetuksi. Sen he ovat saaneet aikaan, että paljon alhaisintakin hengenviljelystä merkitseviä omaperäisiä sanoja on unohtunut ja vaihtunut venäläiseksi lainaksi, puhumattakaan "korkeampaa" kulttuuria ilmaisevista sanoista, jotka melkein järjestään ovat venäläistä lainarihkamaa. Ja koko niemimaan lappalaiskieleen on venäjä vaikuttanut niin, että sen ääntäminen on muuttunut muuta lappia erilaisemmaksi, pehmeämmäksi.
Ja venäjänkieltä osaavat solkata melkein kaikki miehet, kaukaisempienkin kiveliöiden eläjät, puhumattakaan satamapaikkojen ja kaupunkien lähiseutujen asukkaista. Alituinen vuorovaikutus venäläisten kanssa, ummikkovenäläiset virkamiehet, sotapalveluksessa käynti — sillä tsaarivallan aikana piti lappalaistenkin suorittaa asevelvollisuutensa, miten sitten nykyään lienee — ja lopuksi venäläiset koulut ummikko-opettajineen ovat kilvan vaikuttaneet lapinkansan venäläistyttämiseksi. Niinpä onkin jo muutamilla seuduilla ikivanha alkuasukasten kieli kokonaan lakannut kuulumasta. Niin on tapahtunut jo ainakin Ponoissa, niemimaan itärannan isossa satamakylässä.
Mutta ei ole Suomikaan, läntinen naapurimaa, ollut aivan vaikutusta vailla. Niemimaan länsipuolen asukkaat, Patsjoen, Suonikylän ja Akkalan koltat, ovat lähimpänä Suomen kosketukselle. Niinpä monet Suonikylän miehet, varsinkin ne, jotka asuvat lähimpänä Suomen rajamaita, Fofonovit, Moshnikovit, Feodorovit, Gaurilovit, osaavat, vaikkakin kovin murteellisesti, suomea haastella. Monilla Suomen käynneillään, ja monet kerrat poronvarastelu-hommissaan joutuneina tekemisiin suomalaisten kanssa, ovat he sitä oppineet. Helppo onkin lappalaisen, oppia suomenkieltä, toki monin verroin helpompaa kuin vaikeata venättä. Onhan heidän oma kielensä niin suomenkielen kaltaista, jopa niin, että yksin kolttaäijäkin, joka ei ole koskaan kielentutkijan koulussa ollut, on tämän sukulaisuuden huomannut. "Suomakiil ja saamekiil, sama kiil, a ei samoin sarnuta. Sie sarnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat perkele, a mie korram pärgalak." [Kolttaukko on muuten oppinut "pärgalakinsa" Suomesta. On heillä omiakin korraamissanoja, esim.: Ishörm = hukka, Isokk-kahpper = piippalakki, paholainen, tann-pealaj = "senpuolinen", paholainen.] Näin Suonikylän ukko hyvillä mielin kielitutkimuksiaan toteaa.
Ja nämä Suonikylän suomenkielen harrastajat, samoinkuin Patsjoen ja Petsamon koltat, ovat meidän uuden alueemme asukkaita, ja ovat siis jo hyvällä alulla "valtakunnan kielen" taidossa.
Vaikka Venäjänlappalaisten vähäinen joukko on satoja vuosia ollut venäläisten vaikutukselle alttiina ja asunut hajallaan niemimaan suurissa erämaissa, vieläpä enimmät osat aikaansa aivan yksinäisinä metsäneläjinä, ovat koltat kuitenkin koko joukon säilyttäneet omaa vanhaa tarustoaan ja satujensa aarteistoa, vainolaistarinoita, noitasatuja, eläinsatuja, joita vielä ainakin vanhat muistelevat ja kertovat.
Jo edellä olemme tutustuneet kolttien vainolaistarinoihin, kamaliin kertomuksiin, joissa väliin kokonaiset kyläkunnat tuhotaan, väliin taas koko vainolaisjoukko ovelan lappalaisen toimesta saatetaan surmilleen. Nämä historialliset tarut ovat lähtöisin niiltä ajoilta, jolloin lappalaiset taistelivat erämaittensa puolesta vieraita verottajia, metsäsissejä ja vallananastajia vastaan. Monet tarinat, kuten vihollisjoukon koskeen hukuttaminen, tunturinrotkoon työntäminen, järveen keihästäminen, ovat tunnetut yli koko lappalaismaailman, koltta vain on ne paikallisiin oloihinsa soveltanut. Mutta toiset taas ovat aivan koltanmailla syntyneitä, muistoja omista korpitappeluista.
Paljon on koltalla myös noitasatuja. Eikä ihmekään, että Lapissa, jossa vielä vanhat haltiat elävät vaaroissa, tuntureissa, metsissä ja järvissä, jossa syksyn yöt ovat niin pitkät ja pimeät, ja sydäntalven moniviikkoinen auringoton kaamasaika niin ihmeellisen salahämyinen, että siellä vielä vanhat suuret noidat saduissa elävät, ja nähdään valkeapukuisia tshuttia taikka kuullaan heidän kulkusissa ajelevan autioilla lumikentillä. Samoja suuren Lapin mahtavia noitatarinoita tavataan koltankin mailla, merkillisiä taruja heidän tavattomasta taidostaan ja kaameita kertomuksia heidän kuolemastaan. Niinkuin jo edellä on kerrottu tarina Nuortin noidastakin, jota ei tahdottu saada haudassakaan pysymään. Kuulimme edellä jo myöskin suuresta ja kerskailevasta Suongil-noidasta, joka ylimielisyydessään yritti metsoa ja haukea samassa kattilassa keittää, ja niin hankki metson, metsän mahtavan linnun, vihat päälleen, niin että metso hänelle soidinahollaankin kotkotti:
— Vaikka onkin Suongil suuri noita, ei hän voi metsoa ja haukea, samassa kattilassa keittää!
Ja surkean lopun sai Suongil-noitakin. Kun hän oli rikkonut metsänhenkeä vastaan ylpeydessään niin, että metsän ja veden viljaa oli pannut samaan kattilaan, niin siitä metso teki hänet niin sokean ylimieliseksi, että hän taas kerskaillen lähti laskemaan Luttojoen suurta köngästä, jotta on hän vielä sittenkin semmoinen noita, että tuommoiset kosket huilauttaa. Mutta vene paiskautui pirstoiksi könkään kiviin, ja Suongil-noita hukkui kuohuihin, ja äijän ruumis ajautui kauas Luttoa alas. Sieltä se sitten löydettiin ja kuopattiin joen rantaan. Köngästä ruvettiin sanomaan Suongil-könkääksi, ja kun sitten rakennettiin talvikylä noidan hautapaikan läheisyyteen, Luton rannalle, sai kylä nimekseen Suongil-sijt, Suonikylä.
Suuri ja merkillinen oli Akku-jaurin noitakin. Kerran, kun ei ollut pyydystä, millä kaloja saada, joi se järven kuiviin ja pani akkansa kuivalta pohjalta kaloja kokoamaan. Mutta akka viipyi kovin kauan järvellä, ylenmäärin kun kaloja halusi, vaikka ukko rannalta huusi: "Tule sukkelaan jo pois!" — "Elä vielä! Tuolla on vielä suuri kala!" akka vastasi ja kaahusti sitä ottamaan. Mutta noita ei enää jaksanutkaan pidättää vettä vatsassaan, vaan täytyi hänen se soijauttaa takaisin järveen. Ja niin akka hukkui kaloineen, ja järvi sai nimekseen Akku-jaur.
Lapinmaan suuresta julmasta metsienpeikosta, Stallosta, Taallastakin, koltat tarinoivat. Ja sama tapa on tyhmällä peikolla täälläkin kuin muualla Lapissa: pyydystelee lapsia laukkuunsa ja vie metsäkotaansa paisteikseen sekä viekoittelee ja vie väkisinkin lapintyttäriä ja vaimoja akakseen ja heillä sitten syöpäläisiä siivottomasta tukastaan tapattaa. Tavallisesti selviytyvät lapset onnellisesti Taallan paistinuuniin joutumasta, ja päänetsijät surmaavat viekkaasti tyhmän jättiläisen. Tekevät niinkuin teki Nuortin eukkokin, jonka täytyi pidellä sylissään Taallan päätä ja tukkaa ruoputella: akka työnsi salaa suuren puukon tuleen, ja kun Taalla kääntyi selälleen ja keikisti päätään, jotta ruoputtelehan partaakin, niin akka samassa sieppasi suurpuukon tulesta ja säväytti sillä peikon kurkun poikki.
Eläinsatujakin on koltilla. Samanlaisia seikkailuja kuin kansansatujemme Ilvolan takamailla tapahtuu ketulle, karhulle, sudelle ja jänikselle, samanlaisia sattuu niille Kuollan-Lapinkin erämaissa. Yhtä ovela veijari on kolttalais-kettukin kuin Ilvolan kettu, yhtä yksinkertainen ja helposti narrattava on koltan karhu-äijä ja yhtä yksitoikkoinen koltan susi. Kettu keplottelee lappalaisen ahkiosta kalakuorman saaliikseen, narraa karhun avannosta onkimaan, houkuttelee siihen muitakin metsäneläimiä, sutta, naalia, jänistä, kärppää, ja sitten lapin akalla annattaa niitä selkään. Itse vain syrjässä ilakoi ja nauraa, niinkuin koltta-ukkokin tarinaa kertoessaan.
Mutta sitten on koltilla paljon venäläisiltä saatuja satuja ja tarinoita sekä kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, useasti hyvin rivojakin. Ja niitä koltat monesti juomapöydässään juttelevat ja niillä seuraansa huvittavat.
Väliin he taas laulelevat venäläisiä pajatuksia, laul. Sillä niitäkin koltat osaavat, ovat niitä sotamiehinä ollessaan oppineet taikka muuten venäläisten kanssa seurustellessaan saaneet korvaansa sekä sävelen että sanat, kummatkin omine kolttalaisine väännöksineen.
Mutta osaa koltta omiakin lauluja, ikivanhoja lappalaisia joikauksia, alkuperäisiä sävellytyksiä, joista Lapin kansa on niin tunnettu. Koltan joikaaminen, levdde, on erilaisempaa kuin muiden lappalaisten. Tavallisesti lappalaisten joikaukset ovat lyhyitä säkeistöjä, jotka sisältävät jonkun tai joitakuita ominaisuuksia joikattavasta henkilöstä taikka asiasta, ja sitä samaa säkeistöä saattaa joikaaja yhä uudelleen pitkät ajat toistaa, joka säkeen jälkeen aina "nun-nuttaen". Niin esim. inarilainen joikaa Jounin Niilasta:
— Jounin Niila-vanhus nun-nun-nun-nuu, Muotkatunturin hukka, nun-nun-nun-nuu, etelää nuuskii, nun-nun-nun-nuu, kintuilleen laskee, nun-nun-nun-nuu.
Ja taas aloittaa: Jounin vanhus nun-nun-nun-nuu
Mutta kun koltta lähtee laulamaan, niin hän ei kehtaakaan aina samaa ja samaa jankuttaa, vaan joikaa monestikin pitkähkön kertovan runoelman, jossa varsin monipuolisesti käsitellään joikattavaa, säkeitten väliin aina lappalaistapaan työntäen täytesanoja, milloin "lo-lo-loo"-ta, milloin "de-la-gul-gul-gul"-ia, milloin mitäkin. Kaikenlaisista merkillisistä seikoista, joita milloin millekin koltalle tapahtuu, sukkelat taiturit kärkkäästi sepustelevat joikauksen, jossa varsinkin asian naurettavat kohdat ja asianomaisen henkilön heikot puolet tuodaan esille. Eikä asian tarvitse kovin merkillinenkään olla, kun siitä jo saadaan aihetta joikaukseen: joku Kuollan viinanhakuretki, joku Jäämeren raitoretki, joku metsästysretki, joilla laulajan mielestä jotakin erikoisempaa sattuu. Hyvin monesta koltasta on oma joikunsa, jonka koko ympäristö tuntee ja joikaa. Varsinkin nuorista ja heidän kosimishommistaan hyvin helposti saadaan joikaamiseen aihetta. Saatetaanpa semmoisessa joikauksessa kertoa laveamminkin nuoren miehen tavoista ja puuhista, onnistumisista ja epäonnistumisista, mutta voidaan asia lyhyemmänkin laulaa, joikataan vain sen ydinkohta. Niinkuin esim. Nuortijärvellä joikataan Tuulomalla asuvan suomalaisen, Tuhkasenpojan ja kolttapojan kosimiskilpailusta Nuortin tyttären luona:
— Ohkemij, Teahpanin neita, on kolmen oven takana, lo-lo-loo. Oilsander Mihkelin poika ei voinut päästä Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo. Heino Tuhkasen poika, jolla on suomalaisen sydän, lo-lo-loo, hän kylläkin pääsee Ohkemijn luokse, lo-lo-lo-loo.
Taikka taas kuulemme Suonikylän kodassa Moshnikovin muorin tyttärineen ja miniöineen juorottelevan:
— Evvanan täytyy suopunkia heittäen kosia, viisi nimeä laittaa itselleen. Muurahainen nostaa nokkaa, muurahainen valkeapää. Ohkemijn Teahpanin luokse Huoterin Oskkrin neita menee pogostalle käymään. Hän nukkuu kodassa. Ohkemij tulee sinne syksyllä villavällyjen kanssa. Siellä he juttelevat keskenään. Revontulet leimuavat, kun he nukkumaan menevät.
Väliin saamme kuulla oikein aito lappalaisen elämänkuvauksen:
— Niin Marj neita istui ja katseli, ja ajeli täitä Rommanan ihosta. Romman elävissä täissä kaamaspuksuissaan istui ja nukkui. Lakin ajeli ja peskin pieksi.
Poroistaan poromies useimmat joikunsa joikaa. Jo pieni tapauskin saattaa hänelle antaa aihetta sovittamaan sanoja säveliin, niinkuin:
— Kellon kieli kilahti, Vaiskin härkä vauhkoili, ei tahtonut ruveta kantamaan Vaiskin raskasta taakkaa. Njuurrom tunturin ylämäessä tenäili, heittäysi maahan. Täytyi syötellä oljushärkää.
Omia hyviä härkiään koltta joikauksissaan kiittelee, kuinka ne komeasti yli vahvojen lumikenttien laukaten kiitävät, mutta samalla hän taas pilkkaa inarilaisten huonoja härkiä, jotka eivät jaksa ajomiestään ohuessakaan lumessa vetää:
— Inarin härät ne ovat, de-la-gul-gul-gul, kuin raskaat heinäsäkit, gul-gul-gul; kun lumi kynnen yli nousee, de-la-gul-gul-gul, niin miehet suksilla hiihtämään, gul-gul-gul. Mutta meidän härkämme, de-la-gul-gul-gul, kun lumi yli polven kohoaa, gul-gul-gul, vasta juosten ja laukaten kulkevat, de-la-gul-gul-gul.
[Tohtori T. Itkosen muistiin merkitsemä. Joukahainen XIV.]
Metsämies joikaa metsästyksestä ja metsäneläimistä. Saapa hän sanoiksi korven kontion ajatuksetkin ja laulaa:
— Vanha mies taljan kiskoo. Nuori poika heinäkenkä tulee, enpä pelkää nuorta poikaa. Minä pelkään vanhaa miestä, taljan kiskojaa.
Venäläisten virkamiesten, harvinaisten herrojen käynti erämaankylissä myös monesti antaa aihetta lappalaiselle laulajalle ruveta runontekoon. Niinpä nuortilainen joikumestari kuvaa "suuren herran", arkkipiispan, vastaan ottamista varsin elävästi:
— Evvanan Reehk osti pailakka-vaatimen, se juoksi tietä myöten, köhi ja hyppi, selkä köykyssä seisoi, räkäisen tavalla makasi. Reehkin kotakentälle arkkipiispa, suuri herra, tuli. Trehvanin Saahkar hyppäsi harmaassa sarkamahttsakissa harppasi, märkä lakki päässä tieteli vieressä, villavanttuut kädessä hän hyppi, syöksyi säkki päässä koskeen.
Vanhat sukkelaälyiset lapinukot ovat joikausten runoseppiä. He niitä näkemistään ja kuulemistaan tapauksista sepittelevät ja alkavat omalla sävelellään laulella, ja siitä ne sitten tulevat naapureillekin tunnetuiksi. Ja mitä sanovampia joikaukset ovat ja kuulijäin käsityskantaa vastaavampia, sitä suuremmalla mieltymyksellä ne omaksutaan ja otetaan laulettaviksi. Nuortijärven Nasarkka-ukko, vanha veneseppä, on paras joikuseppäkin kulmakunnallaan. Suonikylän mestareita taas ovat Gaurilovin Trofim-ukko sekä Ootrim-Illep, molemmat hyviä laulajia. Patsjoen kolttien paras laulaja on Mihkel-Vaiskin Uontrei, jonka joikaamismaine on tunnettu aina Suonikylässä asti. Äijä on niin mestari, että hän heti ensi näkemältä näppärästi sepittää sattuvan joikauksen kenestä tahansa. Hyvä on äijällä ääni, ja kun hän rupeaa laulamaan, painaa hän ensin leukansa vakaan, venyttää sitten kaulansa kuin kurki ja laskee kirkkaan loilotuksen.
Joikaamaan innostuu koltta pitkiä talvimatkoja ajellessaan, kun hyvällä kelillä porot hyvästi juosta nulkkaavat taikka tasaisesti tolvaavat, sekä metsän nuotioilla lämpöisen tulen loisteessa loikoillessaan, taikka istuskellessaan kotipirtissä verkonkudelmansa taikka muun semmoisen työn ääressä, joka ei niin kiinteästi sido ajatustoimintaa. Mutta kaikkein parhaiten käy joikaaminen silloin, kun oikein kylänmiehissä ja naisissa on kokoonnuttu yhteiseen ryyppypirttiin yhteisen viinapullon ääreen. Silloin, kaikenlaisia kaskuja, tarinoita ja juttuja tuon tuostakin välipaloiksi pistellen, on joikaaminen ohjelman päänumerona. Sitä ahkerammin, mitä enemmän pullo tyhjenee. Lasketaan silloin joiku toistaan kummempi, mitä vain kukin sattuu muistamaan, ja saa siinä toinen jos toinenkin pyhäveli kuulla oman joikunsa, jonka joku joukosta hyvälle tuulelle tultuaan ilkaillen laulaa. Mutta ei toinen siitä suutu, nauraa vain ja antaa samalla mitalla takaisin, laulaa laulajalle puolestaan hänen joikunsa. Ja niin saattaa ilonpito lopulta muuttua hauskaksi joikaamiskilpailuksi, jota kestää useasti siksi, kunnes kaikki ovat pitkällään, sekä pullot että laulajat, pullot tyhjinä, mutta laulajat sitä täydempinä. Laulu ja ilonpito päättyvät kovaan kuorsaamiseen.
Mutta niinkuin häviää ja kuolee kolttakansa vähitellen pois kansojen joukosta, niin häviää ja kuolee koltan omituinen kielikin, ja lakkaa heidän merkillinen alkuperäinen laulunsa kaikumasta. Joutuvat kerran viimeisetkin joikaajat turpeen alle.