III.
Paimenenkaan ammatti ei huvita kaikkia lapsena, vaikka sitä täysi kasvaneeksi päästyä niin runolliseksi muistellaan.
Silläkin on varjopuolensa, erittäinkin kylmät, sateiset ja tuuliset syysilmat ovat oikeita kauhistuksia.
On kuitenkin ainakin Etelä-Pohjanmaalla aivan yleisenä tapana, että varakkaimpainkin talojen lapset jo 9 ja 10 vuotisesta saavat karjan paimentamisen yksinomaiseksi huolekseen. Onpa sentään, erittäinkin viime aikoina jo tyttöjen suhteen poikkeuksiakin ruvennut ilmaantumaan, siten että palkataan paimen, vaikka itsellä olisikin tuon ikäinen lapsi.
Tällaista tapaa yleinen mielipide vielä kuitenkin tuomitsee lellittelemiseksi.
Kun Eeva ehti kymmenvuotiaaksi, niin isä sanoi keväällä eräänä päivänä, ettei hän enää aio paimenta ottaa täksi kesäksi, vaan että Eevan nyt yksinään tulee siitä toimesta huolta pitää, ainakin kauniimpana kesäsydämenä.
Eeva riemuitsi tuosta. Kevät oli niin kaunis; tuntui niin hupaiselta saada vapaana viettää kaiket päivät tuolla saloilla ja niityillä toisten paimenten seurassa. Sekin vielä sydäntä ilahutti, että näin tavoin tuli jo luetuksi ikään kuin täysikasvuisten joukkoon, kun sai jotain vakinaista tehtävää. Ja Eeva vakuutti iloiten, että hän kyllä jo kykenee tuohon.
Siitä lähtein kävi varsin pitkäksi odottaa lehmäin ensimäistä ulospääsö-päivää. Äiti yksin epäili, Eevan pienuuteen nähden, eikä suinkaan ilman syyttä. Olihan lapsi liian nuori ja sen lisäksi tottumaton tähän asti vielä minkäänlaisia velvollisuuksia täyttämään…
Eevan into oli erinomainen, ja kesti kokonaista kolme päivää, vaikka äiti alinomaa surkutteli ja koetti ilman aikojaankin hänen intoaan laimentaa, moittien isän tirannimaista käytöstä. Velvollisuuden täyttäminen näinä päivinä supistui kuitenkin varsin vähiin, koska ainoastaan lyhyen matkan päässä haassa tarvitsi lehmiä kuljettaa.
Neljäntenä päivänä tuli sateinen ilma ja Eevaa unetti aamulla niin makeasti. Kun ylös nostettiin, alkoi hän itkeä ja valitti ettei hän nyt saata mennä … kun niin sataakin. Äiti rupesi samoin ajattelemaan ja sitten vielä hiljaa Eevalle korvaan kuiskasi ja käski puoliansa pitämään, jos isä vaan menemään pakottaa.
"No, mitä se Eeva miettii … etkö nouse? Nouse vaan heti lehmiä viemään!" Isä puhui kiivaanlaisesti, sillä hän oli huomannut että tyttöä oli jo pari kertaa ylös nousemaan käsketty.
"Anna lapsen maata, ei se ole vielä mikään lehmäin kuljettaja, eijo … kun näin sataakin," huomautti äiti.
Eeva kuunteli korvat pystössä.
"Aina sinä sen puolesta änkkäät ja uppiniskaisemmaksi vaan sillä tytön saat… Eihän se sokerista ole että sulaa, eikä nyt niin kovin sada, kaikki näkyy olevan tuossa paikassa… Tyttö on jo niin isokin, että kyllä tuon saattaa tehdä."
"Sinulla nyt vasta on armoton sydän… Kymmenen vuotiashan on lapsi vasta, ei se sellainen vielä ole mikään paimen."
"Itseppähän kehui jo paimeneksi kykenevänsä ja tuo toinen tyttö jo yhdeksän vuotiaasta karjan yksin hoiti."
"Mitäs hänestä on, Liisasta, joka on ja silloin jo oli vahvempi kun Eeva… Saa tuo vielä taudin nahkaansa, kun häntä sinne pakotat. Et yhtään rakasta lastasi."
Eeva kuulteli sängyssä kaikkea hyvin tarkkaan ja painoi sydämeensä,
"Rakasta," matki isä, "mitähän tuossa loruat, vanha ihminen. Sinä olet sellainen rakastaja, että saat siitä tytöstä vielä sellaisen ett'ei mihinkään pysty, kun häntä niin lellittelet ettet anna mitään yrittää… Kylläpä hänessä on vesaa kun kylään pääsee ja omille teillensä."
"Älä nyt siitä kokopäivää saarnaa, kyllä minä vien itse lehmät!"
"Ja koko kesänkinkö kuletat itse?" Ukkoa nauratti ja mummo oli kovasti luonnossaan.
Eeva nukkui valkoisia unia ja kuunteli, peite pään ylitse vedettynä. Nyt ei hän olisi tahtonut, vaikka mikä olisi ollut, mennä lehmiä viemään. Sillä koska isä sitä tahtoo ja pakolla vaatii tekemään, niin se on niin hirveän ikävää … äitihän sen sanoo ja väitti isälle että Eeva on vielä pieni, hänen täytyy saada olla vapaana, mielensä mukaan.
Todella vei äiti itse lehmät sinä päivänä laitumelle, sillä ei tohtinut käskeä muita, pelosta että sitte taas jokainen rupeaisi Eevan lellittelemisestä "pärmänttäämään".
Pian Eevan lapsellisesta mielestä kuitenkin se jyrkkä vakuutus haihtui, että lehmäin kuljettaminen on kovin ikävää sen pakon tähden. Toisinaan tuntui hyvinkin hupaiselta, niin ettei olisi mistään hinnasta tahtonut kotiin jäädä, vaan ulos laitumelle paloi mieli. Taas toisinaan se näytti hankalammalta, kun ei sentään saanutkaan juosta niin vapaana kaikkialla missä vaan mieli teki, kun piti karjasta huolta pitää.
Äiti häntä kyllä mahdollisuuden mukaan vapautti, mutta semmoisissa tapauksissa isä arveli että se oli suotta. Hän oli luultavasti nyt ruvennut saamaan päähänsä, että Eevan suhteen ei kaikki ollut, niin kuin oikein olla pitäisi; jotain oli jäänyt tekemättä, jonka nyt heti, aivan paikalla olisi pitänyt saada tehdyksi, saada Eeva käskyjen mukaan taipumaan. Isä syytti äitiä ja äiti sanoi, että isällä on ollut kyllin tilaisuutta nähdä Eevan kehitystä. Sitä paitsi oli äidin mielestä vielä kaikki niin kuin olla pitikin Eevassa, mutta isä oli muuttunut kärtyiseksi ja vaativaiseksi yht'äkkiä, juuri tänä kesänä, niin ettei äitikään oikein tahtonut ymmärtää, mikä oli ukkoon mennyt.
… Mutta ei hänelle nyt siltä koko valtaa auta antaa, että sillälailla saisi tehdä kuin kulloinkin päähän pistää… Raastaisi mukulaa kuin mieletön… Saidaksi ja kitsaaksi on tullut kuin mikä, ettei tahdo penniäkään antaa kun mulla tarvetta on… Aina vaan moittii ja urajaa paljo menevän ja käskee omastansa panemaan juuri kun mulla jossain aarnihauta olisi, josta kaivaisin ja ottaisin. Aina tuosta tytöstä nyt mellastaa ja sanoo että minä sitä huonosti kasvatan ja ettei siitä muka ikänä oikeaa ihmistä tule… Antaahan nyt lapsen kasvaa … ainahan ne tuollaiset vastustavat, kun jotain käsketään, mutta kyllähän totella alkaa, kun ihmistyy ja ymmärtämään rupeaa…
Näin ajatteli emäntä ja sanoikin toisinaan.
Syyspuolella kesää ei enää muu auttanut, kun paimen täytyi ottaa. Saatiin jonkun kovaonnisen poika, aivan Eevan ikäinen. Tämä paimen ei valittanut julkisesti, eikä saanutkaan valittaa. Jos paha oli olla ja vilu tai muu vaivasi, niin sai heinälatoihin lämmintä mennä etsimään ja jos ei lämmintä siellä saanut, niin sai juosta niityillä ja mäessä niin että varpaan päät kiviin ja kantoihin mäsäksi hakkasi ja heinän terävä sänki niitä kaulasta alapuolella kulutti, kipeästi viiltäen juuri kuin poikki leikaten.
Repaleiset oli vaatteet, eikä kengistä puhettakaan, silloinkaan kun härmää jo aamusilla maahan paksulta laski. Emäntäkään ei huomannut tuota, kun ei huoli pojan terveydestä mitenkään ajatuksiin pöllähtänyt. Joutuin vaan joka aamu käskettiin ylös nousta ja paimenmatkalle suoriutua, ettei karja muiden karjasta jälemmäksi jäisi. — —
"Äiti, Miskan voi-aski jäi tuohon, minä juoksutan perähän, hän menee vielä likellä," Eeva eräänä aamuna äidille sanoi ja aikoi askin vientiin lähteä.
"Älä mene, voittakin tulee toimeen tuollainen nuljus … liekö kotonansa rasvan hernettä moneen vuoteen ollut…"
Eeva ei lähtenyt juoksemaan Miskan perään, vaan rupesi miettimään.
"Minkähänlaista olisi, äiti, jos olis niin köyhä, ettei milloinkaan olisi voita?" kyseli hän pureskellen voileipäänsä.
"Mitä sinä nyt sellaisia kyselet… Ei suinkaan se mitään hupaista ole, köyhyys."
"Mutta jos Miskan on nyt paha olla, kun ei ole voita?"
"Joutavia! Ole nyt jo ääneti. Älä nyt vaan kylässä tuollaisia rupea puhumaan."
"Eei. — Mutta, kuinka ei kylässä saa sellaista puhua, äiti?"
"Jopa Eeva nyt taas on ilkeä."
"Älkää narratko, itse olette ilkeä kun ette sano."
Keskustelu loppui. Eeva nojasi takkarautaa vasten, söi voileipäänsä ja mietti.
"Antakaa nyt minä menen viemään Miskalle voita," hän taas vähän ajan päästä sanoi.
"No eipä Eeva nyt taas tyydy vähään. Ymmärräthän ettei voita sovi jokapäivä panna; … mistä se tulis, hyvä lapsi. Täytyy olla tarkoin, ei sillälailla kannata. Ei missään panna paimenelle voita aina; silakkaa vaan ja leipää ja piimää."
"Pantiinpa mullekin voita aina ja juustoa." Eeva hymyili.
"No saattoikos äiti omaa lastansa muuten paimeneen panna, eipä toki."
Eevaa liikutti varmaan hellät tunteet, koska kieppasi äidin kaulaan.
Pyysi sitten kahvia ja sai.
Paimenen voi jäi unohduksiin… Lapsi tunsi niin helliä tunteita äitiä kohtaan, ettei tuolla asialla raatsinut enää kiusata häntä.
Äiti kiersikin asian taitavasti ja lapsi oppi sen ohessa tärkeitä elämän ohjesääntöjä.
* * * * *
Kun Eeva kasvoi, tuli toiset esteet paimeneen menemiselle. Kolmentoista vuotiaana hän jo rupesi liian vanhaksi ja suureksi itseänsä siihen toimeen arvelemaan. Kun ei se syy oikein auttanut isää vastaan, joka käritti vaan ja käski suunsa sellaisista jutuista kiini pitämään, niin äiti riensi apuun ja rupesi hänkin itseänsä vanhaksi arvelemaan … kehui välttämättömästi jo kotiaskareissa apua tarvitsevansa. Tuotakin isä mörisi hiukan vielä vastaan, arvellen että akat hänen kanssansa tahtovat vaan juonitella … koukkuja keksivät että tyttö kotona saisi laiskotella. Mutta kun se nyt oli kerran tavaksi tullut isälle, antaa perään äidille, kaikessa mikä Eevaa koski, ja kun ei tyttö ennenkään ollut varsinaisesti karjaa paimentanut, eikä muitakaan pikku tehtäviänsä kätevästi toimittanut, niin myönnytyksen ukko nytkin lopulta parhaaksi katsoi. Ei muuten enää paljon välittänytkään koko tytöstä, kun se kerran aivan äidin ohjauksen alle oli jäänyt, niin vastakin jääköön. Sen enempää puhumatta rupesi hän paimenta kuulustelemaan.
Sitten sai Eeva kotona äidin apuna olla, jos tahtoi ja äiti apua tarvitsi.
Heinänteon aikana tuli sopivaa ulkotyötä. Silloin teki mieli väen joukkoon … kun siellä oli niin hupainen olla … ja pitihän sitä työtä tekemään oppia. Äiti sai yksin kotona toimeen tulla ja hän tulikin. Niittuväki arveli myöskin, että onhan tuosta jotain apua, saa luokoa pidellä ja aamusilla kun niitetään, karhoa levitellä. Mutta tuo rupesi Eevan mielestä pian niin lapselliselta tuntumaan … pitihän hänen saada niittämään opetella niin kuin muutkin ihmiset… Raskaampaakin on luo'on piteleminen kuin niittäminen…
Ja kun näin kerran ajatteli, niin siltä se rupesi toden teolla tuntumaankin. — —
"Pitää tehdä viikate minulle huomenna, että saan niittää." Eeva seisoi niittäjäin ääressä nautinnolla katsellen kuinka kauniisti viikatteet heiluivat ja heinä sievästi terän muassa lensi karholle.
"Ole joutavia… Mene nyt vaan siitä karhoa levittelemään, koska näkyy noin kaunis päivä tulevan, saadaan ehkä tämäkin niittu-luoko latoon," sanoi isä.
"En minä viitsi yksin."
"Kukapa sinne tästä nyt muut joutaa, … menekin kohta."
"En minä. Menköön piika Maija, että minä saan niittää hänen viikatteellansa."
"Suus kiinni, Maijako sinne nyt sitte joutaa."
"Niin … kun minä niitän hänen edestänsä."
Heinäväki rupesi nauramaan.
"Kaikkia sitä kuulee, hi, ha, hii!" nauroi Maija.
"Mitä sinä naurat, ei sinun tule mitään," suututteli Eeva.
"Jopa tuota nyt aina vähä, ha, ha, hai," Maija oikein kiljui, kun häntä niin nauratti.
"Älä nyt kovin naura, muutama…"
"Tule nyt sitten niittämään, tuossa on viikate." Maija heitti viikatteensa niittyyn ja meni istumaan toisten joukkoon, jotka lepäsivät.
"Aina se Eeva … ei sen koskaan sovi olla niin kuin muut ihmiset. Laita nyt itsesi tuonne karhoa levittämään," käski veljensä Köpi, nurjasti katsellen Eevaa.
"Ei sinun käskylläsi ainakaan."
"Mutta minä näytän että menet!"
"Kaukana siitä." Eeva alkoi poistua mäen rantaa kohti.
"Parasta on laittaa tytölle viikate, että saa koettaa kun noin haluaa," arveli eräs päivämies.
"Joutavia… Laiskuuksissaan tuo sitä tahtoo, kun ei mitään tahtoisi tehdä," sanoi Köpi.
"Hm, yhdessä päivässä siitä kyllä tulisi… Mitä tuollainen niittää," jatkoi Iikka.
Isä ei ollut hyvillään, että veljet sisartansa moittivat. Mitähän noiden tarvitsee siitä huolia … ja vielä ihmisten aikana tuollaisia puhuvat…
"Aina te siinä tuota mukulaa hammastatte," hän moittien murahti ja lähti toisaalle päin kävelemään.
Eeva viipyi mäessä marjain poiminnassa monta tuntia, eikä isä häntä sieltä tullessa nuhdellut veljien kiusallakaan, vaikka se olisi omasta mielestäkin vähän tarpeellista ollut.
Viikatteen Eeva sai jonakin seuraavana päivänä ja sen kanssa hän sitten vahvimpaan heinään meni. Mutta kummallista, kumarteli vaan heinä ja ainoastaan aniharvat korret poikki menivät. Joltain eläimen makuupeherrökseltä rupesi koko työn jälki näyttämään. Eeva ihmetteli, miksi se noin kävi. Helpostihan se näkyi tuo työ muilta käyvän ja niin sievää jälkeä tuli. "Viikatteen syy … se on huono!"
Eeva tuskistui. Istui mättäälle ja alkoi levätä. Hän oli muista erillään jäänyt siihen, kun muut laespuoliansa veivät. Opettamiseen ei ollut aikaa kellään, koska kilvassa oltiin ja etunsa korjaamisessa oli jokaisella kyllin työtä.
"Hiokaa viikatteeni isä, se on niin tylsä." Eeva oli mennyt isänsä luo, kun tämä omaakin asettaan hioi.
"Onkohan se?" Ukko katseli Eevan viikatteen terää. Hioi sen sitten yhteen kertaan ja sanoi hymyillen:
"Kyllä pystyy."
Eeva meni uudelleen niittu-paikalleen, mutta melkein sama oli edessä. Kävi niin raskaaksi ja tuskalliseksi, että tuohon paikkaan olisi heittänyt, jos olisi viitsinyt. Täytyi kuitenkin touhussa olla, kun oli itse niin viikatetta ahtanut. —
"Mitäs p—rua," sanoi Iikka, kun väki Eevan niittupaikan ohitse toisaalle kulki. "Aivanhan sinä pilaat heinän."
"Josko nyt pilaakin, ei tuossa nyt kovin suuri vahinko tule," arveli isä.
"Opettakaa häntä," sanoi päivämies.
"Ei tässä nyt opettamaan ehdi, ei hänestä kumminkaan niittäjää vielä tule," tuumi Köpi.
"Kun opetettaisiin … niin kyllä minä niittäisin," vaikerteli Eeva hiljaa.
"Hm … sellaisia oikkuja. Haravoitse, sitä saatat tehdä," käski Iikka. Isä oli jo lähtenyt taas, sillä hän niitti etumaisena. Toisetkin menivät tietänsä, jättäen Eevan opastelemaan. Eeva väsyi niin, että puolipäivässä tuskin saattoi syödä, ja sitten hän lepoa piti paria tuntia enemmän kuin muut.
"Tarpeeksensa sai," isä nauraen sanoi toisille.
"Ei taida enää mieli tehdä niittämään," arveli joku toinen.
Eikä Eevan enää tehnytkään mieli, sillä liian voimia kysyvää on tuo työ lapsille. Mutta ei hän mennyt luokoakaan pitelemään yksin. Mieluimmin jäi puolipäivään asti kotiin ja sitten vasta lähti heinään. Veljet mörisivät tuosta, mutta se auttoi ett'ei isä mörissyt, vaan antoi tytön olla kuten itse tahtoi ja parhaaksi näki. —
Tästä tällaisesta menettelystä johtui, että Eevaa pidettiin lapsena hyvin kauan. Mitään ikäistensä työtä ei hän koskaan ollut halukas tekemään. Täysikasvuisten töitä hän toisinaan tahtoi yritellä, mutta kyllästyi niin pian, kun ei niihin pystynyt. Monasti hän kauniisti pyysi ja toisinaan kiukkuisesti vaati, että hänelle nyt opetettaisiin sitä ja sitä, vaan kukaan ei ottanut vaatimuksia varteen. "Ei siitä kuitenkaan vielä mitään tule." arveltiin.
Eevaan tarttui itseensäkin tuo luulo, kun aina niin lapsen tavoin kohdeltiin… Oli sitten aina niin hyvä vastaan sanoa, kun johonkin käskettiin.
Myöhemmin äitikin vähitellen huomasi jotain tuossa itsepintaisuudessa, jota olisi ollut poistettava. Luonnon syynä hän alkoi oikkuja pitää, eikä luullut ihmisen vallassa olevan niitä poistaa; maailman masennusta vaan toivoi ja siihen luotti. Äidin hellyyttä myöskin suuressa määrässä lisäsi Eevan viehättävä ulkomuoto ja teki hänet tyttärensä suhteen itserakkaaksi.
Lieneekö tuo isään jotain vaikuttanut? Ehkäpä.