IV.
Joka väittää, että maakansa on yksin vikapää siihen, että on ruvettu loistoa ja koreutta sivistyksen merkkinä pitämään, ei ole oikeassa. Onkohan tuo sitten oikean sivistyksen tuntomerkki? Niin ainakin sanotaan. Olkoon siis arvossansa sekin, sangen kunnianarvoinen mielipide, niin kauan, kuin sillä on niin yleinen kannatus!
Jos sivistystä näin käsitetään, niin Latva-Kuntin Eeva alkoi seitsemäntoista vuotiaasta kuulua sivistyneitten joukkoon.
Se tapahtui siten, että hän ensin kuusitoista täytettyänsä pääsi ripille ja sitte muutaman viikon päästä täysikasvuisten tyttöjen ja poikain joukkoon seuraa pitämään. Vaikka ei koti ollut kovin varakas, niin pääsi hän kuitenkin hyvillä kirjoilla pitäjään paraitten arvoon ja samalla seuraan, syystä että äiti huolehti hänelle samana vuonna pari musliini-vaatekertaa, useita komeita silkkisiä ja kotiin porstuan kamariin uudet tapetit ja uudet "mööpelit", että sopi vieraita kamariin viedä. Ja sekin vaikutti vielä, että hän oli itse varsin pulskea neiti.
Mitään muuta tärkeätä ei tapahtunut, hänen astuessansa tuon, hänen elämässään sangen merkillisen rajan ylitse, moukkamaisuudesta sivistyksen helmoihin, surkuttelemaan yleensä kaikkia vanhanaikaisilla tavoilla eläviä akkoja, palvelustyttöjä sekä kovaonnisempia talon tyttäriä, jotka ohjaksissa pidettävän varallisuutensa lisäksi olivat vielä rumia.
Mitään yleistä sivistyksen harrastusta ei ollut pitäjäässä, mutta kaikki "paremmat ihmiset" ja niitten lapset katsoivat vaan muuten oikeudeksensa omistaa sivistyneen nimen. "Parempain ihmisten lapsilla" oli tapana, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, seurustella omassa piirissään ja ajatella että moukat saavat pysyä "säätynsä saralla". Mutta mikä vielä on huomioon otettavaa, on se, että tähän viimeksi mainittuin joukkoon edelliset lukivat kaikki nekin, jotka hiljaisuudessa olivat koonneet itselleen jonkun määrän n.s. opillista sivistystä, mutta eivät olleet tilaisuudessa uhrata varojansa kuorensa kiillottamiseen, päästäkseen tuosta halpamaisuuden loasta.
Eräänä päivänä sai Latva-Kuntin Eeva kutsumuksen tulla ompelu-yhdistyksen perustavaan kokoukseen. Asia ilahutti, niin että laululle pakkasi. Herrojakin kuului sinne tulevan, taikka oikeammin, ne sitä niin kun puuhasivatkin… Tulla tutuksi niiden kanssa … mamsellien … fröökinäin…!
"Äiti, minä menen tänä iltana kansakoululle, minua on kutsuttu, oikein kutsuttu, kun siellä perustetaan … en minä tiedä mikä, ompelu-yhdistys."
"Häh? mikä se sitten on?"
"No se on, jossa neulotaan… En minä oikein tiedä, kun menen nyt katsomaan."
"Kutka sitä nyt sitten sellaista puuhaavat?"
"Siinä on herrojakin ja pitäjään komeimmat … johan te sen nyt ymmärrätte."
"Hmm, sellaisiin joutaviin aina menet, pysy kotona," isä virkkoi, joka sivullisena oli keskustelua kuullellut.
"Niin, joutaviin! Ette te ymmärrä ollenkaan. Menen minä."
"Mene jos tahdot," päätti äiti.
"Hmm, aina siinä sillä lailla … kun ei kumminkaan herraa tule," murisi isä ja meni ulos, jonnekin työmaalle, johon muu väki oli jo ennen mennyt.
"Tuo isä on kamala, aina se morajaa."
"Kyllähän sillä on syytäkin, kun niin paljon menee rahaa sinun laittamiseesi. Minä monta kertaa sitä ihmettelen, kuinka se kumminkin antaa myötä … sinun tarpeisiisi, vaikka muuten on niin tarkka."
"Kylläpä se siitä sitten myös aina puhuu ja moitiskelee."
"Mitä siitä on. Kiitollinen saat olla isällesi. Ei sisares Liisa saanut puoliinkaan niin kuin sinä."
"No, johan."
Eeva lähti katsomaan Rinta-Kuntin Liisaa ja kysymään oliko häntä kutsuttu.
Ei ollut Liisaa kutsuttu, kun ei hän ollut mikään huomattava henkilö, eikä kotokaan niin kaksinen ollut. Hän oli vaan hiljainen, yksinkertainen talon tyttö. — —
"Tule vaan," Eeva kehoitti, "mitä siitä on vaikka ei olekaan kutsuttu, saahan sellaisiin muutenkin mennä."
"En minä … ei minun tee yhtään mielenikään, eikä isäkään laskisi.
Siellä on kuitenkin aivan komioita ja parempia vaan, enkä minä…"
"Niin … älä nyt Liisa tuollaisia joutavia. Ainakin minä menen."
"Mitäs sinusta," Liisa nauroi vähän salamielisesti, mutta ei suinkaan ivallisesti.
"Aina sinä olet tuollainen," Eeva puoleksi loukatulta näyttäen sanoi.
"Jos minä tahtoisinkin tulla, niin ei isä eikä äitikään laskisi."
"Mitä isästä ja äidistä!" huudahti Eeva, "kielsi minunkin isäni."
"Ei sinun tarvitsekaan huolia heistä mitään, mutta minun on toista."
"Tuletko toisella kerralla, jos käsketään ja isäsi laskee?"
"Enpähän tuota tiedä, vaikka tulisinkin, kun nyt saan kuulla sinulta kuinka siellä ollaan ja mitä siellä tehdään."
"Olkoon nyt sitten niin, jos et tahdo tulla. Mutta toisella kerralla tulen minä tahtomaan joukkoon sinua ja sitten pitää tulla."
"No, saa nyt nähdä."
Näin he erosivat jäähyväisiä sanoen. Eeva kiirehti edelleen tuntien jonkullaista ikävyyttä siitä ett'ei saanut Liisaa joukkoonsa lähtemään. Mutta kun asiaa ehti enemmän miettiä, alkoi sydämessä liikkua jonkillainen ylpeyden tunne siitä, että häntä oli niin paljon etevämmäksi Liisaa katsottu, vaikka ei rikkaampikaan ollut. Juohtui mieleen verrotella omia kasvoja ja Liisan kasvoja ja muutakin ruumista. Veri alkoi lämpimämmin hyökätä ja mieli rupesi kiitolliselta tuntumaan, vaikka ei oikein tiennyt kelle, kun ei sitä erityisesti ruvennut harkitsemaan.
Hyvä ja iloinen oli mieli sitten koko päivän ja ikävällä odotteli hän iltaa. Ajatukset vallan kokouksessa harhailivat ja sitä piti tuumia, miten valmistaa pitäisi itsensä ja mitä mukaan ottaa, jota tarvitsisi. Vaatteet moneen kertaan hän tarkasteli; väliin yksi kappale näytti miellyttävämmältä, väliin toinen. Lopulta ei mikään tahtonut oikein tyydyttää. Ei hän olisi tahtonut vähääkään moukalta näyttää, kun ensi kerran piti herrain joukossa esiytyä. Moukkamaisilta vaatteet kuitenkin näyttivät yhä enemmän, kun muisteli herrasväen vaatteita.
Yht'äkkiä muistui mieleen jotakin. Sitten äidin luo.
"Äiti, minä menen ostamaan itselleni hanskat, suvihanskat … ei viitsi mennä tuonne ilman niitä, kun herrojakin tulee."
"Häh … suvihanskat? Ole nyt joutavia sanomatta … isä suuttuisi."
"Mistä isä sitä tietäisi, antakaa vaan rahaa."
"Mitähän ne maksavat? Ei mulla ole rahaa, kun puolitoista markkaa, saiskohan ne sillä?"
"Puolenkolmatta markkaa ne maksavat, kun kerran kysyin."
"No mutta, ei niitä nyt saada, kun ei ole rahaa, etkä sinä kuitenkaan mene jyvillä vaihettamaan. Kun oliskin tullut joku noista mäen-ämmistä, joka ensin olisi käynyt sinne viemässä muutaman kapan jyviä … olisit sitten itse saanut mennä rahalla ostamaan… Kuinka herran tähden, jos isäsi saisi tietää, niin vihainen olisi varmaan, kun sellaisia aina ostelet, turhia."
"Vai turhia! Kaikilla on sellaiset ja muissa pitäjissä on piioillakin."
"Mutta eihän meidän pitäjäässä?"
"Onpa, ainakin kaikilla niillä, jotka sinne tulevat, mutta mistä te tiedätte, kun ette missään kulje. Aina vaan tahtoisitte mun olla niin kun ennen mailmassa teidän aikoinanne."
"Älä nyt taas… Aina sinä olet saanut sitä kun muutkin; paljoa enemmän kun sisaresi, jos hän sitä morkkasikin tässä kerran."
"Mitä hänestä, joka aina oli niin vanhan-aikainen kun mikä. Ei hän tarvinnutkaan."
"Miehenpähän sai ja hyvän miehen, ei puutu mitään."
"Puuttukoon jos tahtoo, mutta tahdon minä kumminkin hanskat."
"Kamalaa, kun pitää oikein kesälläkin olla hanskoissa tähän aikaan."
"Tahdon minä ne kumminkin!"
"Kun sinä nyt kuulet, ettei ole rahaa niin paljoa. Jos velaksi tahdot mennä ottamaan, niin mene; kyllähän sitten maksetaan, kun saadaan."
Eeva mietiskeli vähän aikaa.
"Minä menen," sanoi hän sitten, "ja sanon puodissa, että minä olin kylässä kulussa ja poikkesin ottamaan hanskat, vaikka ei sattunut tulemaan rahaa mukaani. Sillä tavalla on vähän mukavampi."
"No niin, sano nyt kuinka tahdot." Eeva heitti pois tehtävänsä, jota oli toimittanut ja lähti asialle.
Puodista palatessaan hän tapasi tiellä Rinta-Kuntin Liisan, joka kotona oli käynyt häntä etsimässä.
"Ka, Liisa! olitko meillä?"'
"Olin, kävin sinua tapaamassa… Minäkin sain kutsumuksen tulla sinne ehtoolla."
"Sepä vasta on hupaista. No, tottapa tulet?"
"Enköhän tule. Ei äiti ollut vastaan kun kysyin, eikä isäkään kovin."
"Sepä oli hyvä. Tule nyt sitten meidän kautta. Katso, minä ostin puodista suvihanskat."
"Onpa ne jotenkin sievät ja hienot." Liisa katseli käsineitä ja sanoi sitten: "Kaikkia sinä saat ostella."
"Niin, no, niitä tarvitaan, kun nyt on kaikilla sellaiset."
"Ei, kuule, taas puolillakaan ole, eikä niitä ainakaan tarvita. Mitä kesällä hanskoilla, kun ei kädet palele, … jottako ei päivettyisi?"
"Niin ja muutenkin, kun on tapa kerran sellainen."
"Onhan se nyt niinkin. Mutta mitä sinä aiot Eeva siellä neuloa?"
"Otin tuolta puodista karttuunaa, siitä sopii nyt tehdä vaikka esiliinan."
"Ei minulla ole karttuunaa ainakaan." Liisa näytti alakuloiselta tätä sanoessaan.
"Kyllähän sitä puodista saa, mene ottamaan. Tällaista minä otin."
"Ei ole rahaa, eikä äitikään luvannut antaa, mutta minä ajattelin että mitähän olis, jos ottaisin täksi illaksi käsiliina-aineen sellaista kuvaiseksi kudottua, jota viime talvena kudoin lakanakankaaksi?"
"Ota vain." Eeva sanoi tämän epävakaisesti ja näytti ajattelevan, ettei se ole oikein sopivaa.
"Mutta minkähänlaista siellä on … viitsiikö siellä neuloa ollenkaan, kun on niin paljon herroja?" arveli Liisa.
"Ei tiedä, sittenpähän nähdään. Mutta mennään nyt kotiin että ollaan sitten valmiit lähtemään illalla."
Eeva meni iloisena, ajatellen ja katsellen kauniita käsineitänsä, y.m.
Hän tunsi kiitollisuutta vanhempiansa kohtaan, kun ajatteli sitä, ettei
Liisalle annettu rahaa edes karttuunaan, mitä sitten käsineihin!
Liisa sitä vastoin meni sekanaisin tuntein. Ei tietänyt josko iloitsi, vai oli välinpitämätön ompeluseuraan menosta. Hän katseli käsiänsä. Ne olivat turpeat, työssä karkeiksi tulleet ja päivettyneet. Nauruun veti suuta, kun ajatteli, että sellaisiin käsiin niin hienot hanskat pantaisiin kuin Eevalla oli. Eeva johtui mieleen nyt, eikä hän siitä kovin hyviä ajatellut, kun hänen mielestänsä yli säätynsä meni ja komeili. Karttuunapalanenkin anasti osan ajatuksista; se pahoitti mieltä, kun ei saanut ostaa itsellensä, kun ei tuo monta penniä olisi maksanut ja kun sitä teki niin mieli. Kotona hän äitiä vielä uudelleen rahasta ahdisti. Mutta kun äiti edellisellä viikolla oli ostanut hänelle kokonaisen vaatekerran karttuunaa, niin ei mikään rukous auttanut. Pois käskettiin pysyä koko joukosta, jos ei omatekoinen kangas nyt tällä kertaa kelpaisi.
Äiti ei kuitenkaan tahtonut Liisaa kokonaan masentaa, vaan vastapainoksi alkoi häntä kehahdella ja sanoa että koettakoonpa vaan puoletkin pitäjään tytöistä sellaista kangasta kutoa kun sinun omasi on, kelpaa näyttää vaikka papin rouvalle eikä yhtään tarvitse hävetä. Kyllähän tuota karttuunalisua nyt on nähty ja jokainen saa, mutta tuollaista kangasta ei kovin monella ole, kun eivät taida tehdä…
Liisa jo alkoi uskoa äitiä, eikä Rinta-Kuntin emännän kanssa muuten olisi toimeen tullutkaan jos ei häntä uskonut olisi. — —
Koko iltapuolen Eeva puuhasi ja valmisteli menoa, niin että äitiänsäkin hänen toimistaan toisinaan häiritsi ja vaati kanssansa tuumimaan mikä mukavinta ja kauniinta olisi päälle panna. Silkkihuivit saivat moneen kertaan päässä vuorotella ja peilin edessä käydä; ja kun ei sopivaa tahtonut olla, niin kiukut nousivat päähän. Sitten äidille kiivastelemaan ja muutenkin vaan ihan itsekseen, kun ei ollenkaan tahtonut valmiiksi ehtiä siksi kun määrä olisi ollut, jos aikanansa mieli perille ehtiä.
Liisa jo tuli kun Eeva vielä valmisteli.
"Vieläkö sinä noin olet, pane nyt että ehditään," sanoi Liisa.
"Vielä, mutta kyllä minä kohta … istu nyt vähän odottamaan." Eeva juoksi kamariin peilin edessä hiusneulaansa asettamaan.
"Äiti!" hän huusi tälle tupaan, "eikö se ole jo neulottuna se kraki?"
"Heti … aivan kohta." Äiti ompeli suurella kiireellä hienoa pitsiä tyttärensä musliini röijyn kaulustaan.
"Pian nyt!" kiirehti Eeva ja sovitteli moneen kertaan hiusneulaansa.
Sitten hän juoksi tupaan.
"Karttuuna-vaatteetko sinulla on Liisa," hän sanoi ja katseli Liisaan päin.
"Niin … tottahan ne kelpaavat arkina… Ja panetko sinä musliiniset?"
"Panen minä, nuot vaalean sinertävät."
"Samaa minä olen Eevalle sanonut," yhtyi äiti puhumaan, "että eiköhän näin arkina olisi kelvannut ristiriitaiset, kun Eevallakin on aivan ihan uudet, mutta eipä se Eeva tyydy."
"Niin … tyydy… Kuka sinne nyt niin jokapäiväisenä menee!"
"Meneepä Liisakin," äiti huomautti.
"No ei ne ole omatekoista, kun ovat aivan uudet karttuunaiset." Eeva pisti itsensä kamariin panemaan päällensä röijyä, jonka äiti nyt oli saanut kelvolliseen kuntoon pitsien puolesta. Röijyä puettaessa oli suu närkästystä osoittavassa supussa.
Liisankaan suu ei ollut aivan tavallisellaan, sillä se oli pienessä ivahymyssä. Tätä ei Eeva saanut kuitenkaan huomata, sillä Liisa sen poisti pian.
Äidin täytyi monta kertaa muistuttaa Eevaa kiirehtimään, sillä hän ei tahtonut ollenkaan tulla valmiiksi. Eevaa kiukutti tuo.
Kun lähdöstä vihdoin tosi tuli, niin äiti puoli leikillä porstuaan perään huusi:
"Älkää kovin myöhäälle olko!"
"Aamuun asti," vastasi Eeva, sillä hän oli vielä kiukussa.