V.
Kansakoululla oli sangen juhlallista silloin kun ompelu-yhdistys perustettiin.
Jokainen tietää tuon sanomattakin, että tällaisten yritysten alkajaiset poikkeuksetta ovat aina hyvin juhlallisia, mutta tällä kertaa lisäsi sitä tapauksen historiallinen merkitys siinä suhteessa, että herras-naiset ja talonpoikais-naiset pitäjäässä nyt ensi kerran ryhtyivät jotain yhdessä toimittamaan. Kysymyksessä ei sentään liene ollut mikään säätyrajoituksen poistaminen, vaan luultavasti kukin aikoi toisensa suhteen pysyä entisessä arvoasemassaan. Mutta enempää etsimättä mitään sivutarkoituksia, koska ei niistä kuitenkaan voi aivan varmaksi päästä, uskallan vakuuttaa että yritys oli isänmaallista laatua; se kävi selväksi Lyseolaisen Pekkasen puheesta, jonka hän alettaessa piti.
Siinä puheessaan hän ensinnä loi lyhyen silmäyksen kansamme sivistyksen kehitys-historiaan. Sitten hän kääntyi puhumaan erityisesti kunkin kansalaisen velvollisuudesta olla osallisena työskennellessä yhteisen isänmaan hyväksi — kansan hyväksi. Tämän jälkeen hän alkoi erityisesti tähdätä naisia: mainitsi miten he melkein kokonaan näihin saakka ovat olleet osaa ottamatta sivistystyöhön. Ei tahtonut loukata läsnäolevia, sillä eihän heiltä oltu voitu osanottavaisuutta vaatia, koska toimettomuus oli ollut yleinen tapa. "Mutta nyt, kun naiset jo muualtakin päin ovat alkaneet huomata velvollisuutensa," jatkoi hän, "niin on jo hyvin aika, että meidänkin neitoset seuraavat aikaansa, uhraamalla jonkun osan työajastaan isänmaan ja kansansa hyväksi. Tätä tarkoitusta varten on tänne tällä kertasa kutsuttu semmoisia, arvoisia naisia, joilla uskotaan olevan käsitystä sivistys-pyrintöin tärkeydestä kansan keskuudessa, ja joidenka voidaan toivoa uhraavan jonkun työtunnin viikossa, kokoutuakseen yhdessä ompelemaan, taikka jotain muuta käsityötä tekemään, jota varten aineksia ostetaan niillä varoilla, joita aluksi pienen keräyksen kautta toivotaan saatavan kokoon. Sitten, kun on saatu suurempi joukko esineitä valmistetuksi, toimitetaan arpajaiset, ja tulot arpajaisista käytetään kunnan, nykyään sangen kehnossa tilassa olevan lainakirjaston hyväksi. Arvoisat neidit täällä," hän viittasi säätyläis-naisiin, "ovat hyväntahtoisesti ottaneet vaivaksensa johtaa ompeluyhdistyksen toimia."
Lopetettuaan sai puhuja kiitoksia säätyläisten puolelta.
"Toivon että puheenne tekee hyvän vaikutuksen läsnäoleviin talonpoikais-naisiin," sanoi neiti Aurora, nimismiehen tytär, pudistaessaan Pekkasen kättä. Ajatus oli tietysti, että säätyläis-naiset ja ainakin läsnäolevat, olivat puheena olevaan asiaan jo sillä innolla tarttuneet, ettei kiihoitussaarnasta tarvinnut heidän ollenkaan lisäintoa saada.
Kokontuneita oli koko lailla, oli talonpoikain poikiakin muutamia, jotka ujoina ovipuolessa istuivat; oli reippaita lyseolaisia ja muutamia muita nuoria herroja, jotka lystikästä keskustelua vireillä pitäen kävelivät sinne tänne, niin ahkerasti, että talonpojat tulivat naisten silmissä vielä enemmän taitamattomilta näyttämään; siellä oli nuoria säätyläis-naisia, jotka merkittävän kohteliaasti puhelivat muutamain ujojen talonpoikais-tyttöjen kanssa, aavistamatta ensinkään että viimemainituista jotkut tällä kertaa tarkemmin kuin ennen silmäilivät heidän leninkeinsä kappoja ja niiden tekotavasta silmillään ahnaasti oppia ottivat. Ujoja yleensä olivat talonpoikais-tytöt ja siinä oli merkille pantava erotus heidän ja säätyläisnaisten välillä, mutta vaatetavaran loistavuudessa ja kalleudessa useat heistä uljaasti saattoivat kilpailla, vaikka tosin, mitä muotiin tulee, jälessä olivat.
Sitten kuin neiti Sälppenström oli tehnyt selvän siitä, miten aiotaan varoja saada ompeluyhtiön käytettäväin kankaiden y.m. ostoon, alettiin vaatia että tytöt ottaisivat esiin omat ompelunsa, että nyt jo saataisiin niin kuin seuraan tutustua.
Herrat asettelivat tuoleja järjestykseen ompelioita varten.
Häveliäästi tytöt toisilleen kuiskailivat ja naureskelivat … kuinka sitä viitsii ja uskaltaa tuohon mennä, oikein herrain keskelle.
Eeva erään toisen tytön kanssa puuhasi paljon kumppaniensa parissa kuiskien, saadakseen heitä rohkeammiksi.
Vähän tutumpia tyttöjen kanssa olivat lyseolaiset, kuin muut herrat, ja he jukittivat, yksi toistaan rohkeammin, vaatien heitä toimeen ryhtymään.
"Kas kun olette ujoja, tytöt," neiti Aurora sanoi, "emme koskaan pääse täällä alkuun, jos ette unhota tuota."
"Alku aina hankalampi!" Se oli miellyttävän näköinen nuoriherra, erään kaupunkilaisen haarakaupan hoitaja, täällä maalla, joka tämän tiesi sanoa.
"Jos koko ehtoo tällä tavalla menee", supisi Eeva kumppaneilleen, "niin ei tästä tulla alkuunkaan."
Eeva oli jo ylös nousemaisillaan ja näkyi vaan vielä yhtä käskyä odottavan.
"Tulkaa, tulkaa, tytöt," kehoitti edelleen neiti Aurora.
"Ainakin minä menen, tulkaa, jos tahdotte," Eeva toisille tytöille taas sanoi ja lähti lattian ylitse neitien joukkoon astumaan. Hämminki hänet kuitenkin valtasi, kun ajatteli että jokaisen huoneessa olijan silmät tällä hetkellä olivat häneen kiinnitetyt. Kaunis hän tiesi olevansa, tiesi että musliinileninki sopi hyvin päälle … kun vaan olisi ollut kappa hännässä… Ihailivat ne muutkin varmaan häntä… Kun ei vaan tekisi jotain, joka tyhmältä ja moukkamaiselta näyttäisi…
Eevan antama esimerkki vaikutti sen, että tytöt vähitellen siirtyivät paikoiltaan.
Eevan arvo seurassa oli kohonnut huomattavasti hänen osoittamansa vapaamman käytöksen tähden. Hän oli jo päässyt niin pitkälle että keskustelussa oli neiti Auroran kanssa.
"Totta puhuen," jatkoi Eeva keskustelua, "minun pitäisi pyytää, että fröökynä leikkaisi minulle esiliinan."
"Aivan mielelläni, mutta Eeva on hyvä ja leikkaa itse."
"En minä osaa sellaista … uuden aikaista."
"Totta ei se ole," neiti Aurora hienosti sanoi, "mutta saatanhan tuon nyt tehdä."
Vaatteen leikattua, antoi neiti vielä, ikäänkuin leikin vuoksi viittauksia ja ohjauksia kuinka kukin kaira oli asetettava. — —
"Neiti Eeva ompelee niin hienosti." Se oli kaupanhoitaja joka oli seisahtunut Eevan viereen ja enemmän katsellen Eevan kasvoja kuin ompelusta, lausui tuon.
Eeva joutui hämille; hän ei ollut tottunut tuommoiseen kohteliaisuuteen, taikka kansankielellä sanoen, "vastasilmiä kehumiseen".
"Te näette väärin," sanoi Eeva vihdoin punastellen.
"Ihan varmaan, sillä minulla on hyvin hyvät silmät."
"Ohoh … ei kannata kehua."
"Se on hirmuista, jos tuomitsette minulta olevan huonot silmät."
Eeva nauroi ja nauroivat toisetkin tytöt.
Kaupanhoitajaa huvitti, hän etsi tuolin ja asettui istumaan likelle
Eevaa.
"No, varmaankin ompelu-yhdistys teistä saa hyvin innokkaan jäsenen, vai kuinka?" hän kysyi Eevalta.
"Kuka tietää vaikka tulis hyvinkin laiska", Eeva nauraen sanoi.
"Sitäpä minä en ota uskoakseni, panenpa vaikka veikkaa."
"Siinä joutuisitte tappiolle. Panemmeko yhden vaatekerran musliinia veikkaan?"
"Pannaan vaan, minä uskallan sen kyllä, sillä te tulisitte kuitenkin."
Kaikille oli hyvin hupaista, mutta Eevalle kaikkein enimmän. Ujous karkottui kokonaan ja hän uskalsi jo hyvin kovasti nauraa.
"Minä en tulisi, en vaikka, jos musliini-läninki pantaisiin veikkaan!" huusi hän nauraen.
Useat silmät jo katselivat häntä ja näyttivät oudoksuvan tuota, heidän mielestään jo liian rohkeata käytöstä. Leikkinä sitä kuitenkin pidettiin kahden puolen.
"Uskallatteko?" Eeva tarjosi kättä kaupan hoitajalle. Tämä joutui hämille ja pulaan: luottamus Eevan edistyksen harrastukseen alkoi horjua.
"Totisesti, te ajatte minut puuhun," sanoi hän vihdoin, nolosti nauraen. Mutta enemmän nauroivat muut. On vaikea päättää millä kukin paraiten nauroi, Eevallako yksistään, kaupanhoitajallako yksistään, vaiko koko jutulla. —
Illan kuluessa lukivat herrat kukin vuoroonsa, mutta kuulemiseen ei tahtonut olla kaikilla soveliasta aikaa, sillä monelle oli paljon hupaisempi jutella. Nuorille herroille ei lukeminen ainakaan maittanut, hauskempi oli haastella naisten ja erittäinkin talonpoikaistyttöjen kanssa. Eeva erittäinkin oli kaikkein huomion esineenä. —
"Mitä piditte äskeisestä puheesta, oliko se hyvä?" eräs lyseolainen kysyi Eevalta.
"Mistä puheesta?"
"Jonka Pekkanen piti."
Eeva tuskin muisti sanaakan enää koko puheesta, mutta täytyihän jotain sanoa.
"En minä tiedä … kyllähän se korea puhe oli."
Kyseliä olisi tuon vastauksen johdosta varmaan heti mennyt tovereilleen kertomaan erinomaisena sukkeluutena, että Pekkasen puhetta tytöt arvostelivat samoin kuin papin saarnaa, mutta Eeva oli liian kaunis pilkattavaksi, sopivampi oli pitää koko lausetta paljaana leikkinä.
Kyseliä kääntyi Rinta-Kuntin Liisan puoleen, joka istui Eevan vieressä.
"No myönnättekö te oikeaksi että me miehet vaadimme teitä naisiakin osaa ottamaan yhteiskunnallisiin pyrintöihin?"
Liisan posket kävivät punaisiksi, sillä häntä ei ollut paljon puhuteltu ja muutenkin hän oli ujo luonnostaan.
"Ei minua tarvitse teiksi sanoa," hän vastaukseksi vihdoin hymyillen sanoi.
Iva-pyrskytystä syntyi likitienossa, sillä tuo tietysti oli ääretöntä ja naurettavaa tyhmyyttä.[3] Liisa onneksi ei kuitenkaan varmaan tietänyt, että hyrskytys hänen tähtensä syntyi. Eevaakin nauratti kovin, sillä hän oli kuullut jo ennen ja tiesi siis tuon tärkeän säännön, jonka rikkoja ansaitsi niin perinpohjaisen naurun alaiseksi tulla. Enemmän hämille Liisa kuitenkin vaistomaisesti lopulta joutui.
Naurun lakkauttamiseksi, jonka oikeudettomuudesta omatunto soimasi, täytyi tehdä jotain.
"Mikä on kysymyksessä?" kaupanhoitaja niinkuin asiasta tietämätönnä tuli kyselemään.
"Minä vaan…" ja lyseolainen kertoi, mitä hän oli tytöiltä kysellyt heidän velvoittamisestansa yhteiskunnallisiin pyrintöihin osaa ottamaan.
"Jassoo, sinä siis pidät tyttöjä rippituolissa," jatkoi kaupanhoitaja.
"Mitä tytöt sinulle vastaavat?"
"Me emme sano mitään!" Eeva huudahti ja nauroi. Vakavammin lausui perään joku toinen tyttö:
"Me olemme vasta niin vähän tutustuneet tällaisiin, … mutta jahka enemmän tutustumme, niin…"
"Se on totta," myönsi kaupanhoitaja, "me olemme täällä vähän takapajulla."
"Täällä ei ole semmoisia, jotka oikein innolla ottaisivat johtaaksensa edistys-pyrinnöitä," arveli muudan pitäjään pojista.
"Se on kyllä ikävää," sanoi joku herroista.
"Kyllä täällä niin hyviä ollaan kuin muuallakin," muistutti Eeva.
"Tuo Eeva on vasta…" joku toisista tytöistä, joko moittien, taikka ihmetellen Eevan rohkeutta, sanoi.
Heikki Lahtinen oli erään nuoren miehen nimi, joka oli naapuripitäjäästä, varakkaan talollisen poika ja sattumalta tänne saapunut.
Koko illan oli hänen silmänsä, kenties enemmän kuin kenenkään muun, salaisesti vaaninut Eevaa. Nyt ilmaantui hänen mielestään sopiva tilaisuus jotain sanoa.
"Se on oikein, että pidätte oman pitäjäänne puolia, noiden tuossa kannustaessa."
Kun Eeva katsahti Heikkiin tullaksensa vakuutetuksi, että hän oli, puolustaessaan paikkakuntansa mainetta, tehnyt tavattoman viisaasti, koska tuo niin sanoi, niin Heikki joutui tuosta katseesta niin hämille, että oikein täytyi kasvonsa tytön tavalla alaspäin painaa. —
"Alku on tänään nyt pantu edistyspyrinnölle, mutta eläköön nyt vaan innostus!" huudahti lyseolainen Herman.
"Eläköön vaan," sanoi joku poika vakavasti.
"Eläköön vaan… Eläköön vaan…" alkoivat yksi ja toinen ilveilevästi hokea ja sana muuttui lopulta hauskaksi sananparreksi, jota erityisellä äänen painolla matkittiin.
Joku luki yhä, sillä kuulioita oli aina muutamia.
"Pitsiähän sinä vaan Liisa virkkaat, miksi et ompele?" sanoi Eeva lukemisen kestäessä Rinta-Kuntun Liisalle.
"En minä … minä vaan teen tätä."
"Liisalla on vähä-kaunista[4] kangasta," jatkoi Eeva puhetta, hymyillen kääntyen neiti Auroran puoleen. Hymyileminen oli kuitenkin sitä laatua, että oli sangen epäiltävää, josko Eeva todella ajatteli niin kuin sanoi. Liisa ainakin näytti loukkautuvan.
"Minkälaista?"
Tultiin uteliaaksi ja pyydettiin nähdä.
Eevaa kutkutti ajatellessa kuinka hupaista naurua syntyy, kun omakutoista pellavakangasta tällaiseen paikkaan vetää.
Liisa oli vastahakoinen näyttämään, tahtoi oikein itku päästä, ja hän loi usein syvästi moittivan katseen Eevaan… Kun oli tullut ottaneeksikaan tuota kangasta joukkoon … mutta kun oli luullut että muillakin ehkä sellaisia olisi … eikä seuraa ollut noin hienoksi osannut aavistaa…
Eeva alkoi jo katua että oli tuota asiaa puheeksi ottanut… Eihän hän sitä ollut ajatellut, eikä ollenkaan olisi toivonut, että Liisa tuosta pilkan alaiseksi tulisi. Oli vaan ajatellut että saataisiin nauraa…
"Olkaa hyvä ja näyttäkää," neiti Aurora yhä pyysi.
"Se on vaan … omitekoista … sellaista, kuvaista…"
"Vai niin. No sen parempi."
Eeva pelkäsi ja katui surkeasti, mutta ei keksinyt keinoa millä voisi löyhäsuisuutensa tekoa korjata.
Toinenkin neiti tuli pyytämään nähdä.
Liisa vastusteli vielä. "Se on niin rumaa," sanoi hän.
Tätä menettelyä Liisan puolelta tuomittiin suureksi moukkamaisuudeksi. Siitäpä syystä, kun neidet eivät pelänneet loukkaavansa tuommoisen tytön tunteita, pyysivät yhä, ikään kuin leikillä.
Kovasti punastellen veti Liisa vihdoin vaatekappaleen nyytistään esiin.
Eeva olisi heti paikalla syleillyt Liisaa, jos olisi ollut tilaisuutta, saadakseen anteeksi tekemänsä rikoksen.
Neiti Aurora vei vaatteen likemmäksi lamppua. Siinä pääsi häneltä ruotsinkielinen huudahdus. Tätä seurasi, että kaikki ruotsia ymmärtäväiset riensivät vaatetta katsomaan.
Liisalla ja Eevalla oli kovat hetket, … kun ei edes ymmärtänyt tuota puhetta ja … kun herratkin menivät katsomaan.
Vihdoin. "Kuka tätä on kutonut?" kysyi neiti Aurora Liisaan kääntyen.
"Minä."
"Tekö!" Uudestaan katseltiin kangasta ja väliin sivulta päin Liisaa.
Liisa alkoi jo huomata ettei asia ollutkaan niin aivan hullusti ja
Eevaa rupesi kummastuttamaan herrasväen uteliaisuus.
"Se on todella hyvin kaunista," sanoi kaupanhoitaja vihdoin suomeksi.
Mitä kummia! Nyt vasta toiset tytötkin riensivät katsomaan.
"Osaatteko tekin kutoa tuollaista?" kyseli neiti Sälppenström naureskellen.
"En minä… En minä ainakaan…"
Ainoastaan yksi oli joukossa joka kehui osaavansa erästä kuvaista, mutta ei tuollaista. Toinen kertoi nauraen että vanhaa lajiahan tuo on, koska hänen mummovainaallansa oli ollut tuollaisia lakanoita.
"Osaatteko te sitten?" kysyi Aurora neiti naurajalta terävästi.
"En minä, mutta eiköhän äiti osanne."
"Pyytäkää sitten saada häneltä tuo oppi", kehoitti Aurora neiti ja käänsi nolostuvalle naurajalle selkänsä.
Mutta Aurora neiti meni Liisan viereen istumaan ja alkoi kysellä yhtä ja toista tuon kankaan valmistustavasta ja keneltä oli sitä oppinut. Äidiltänsä sanoi Liisa oppineensa. Neiti Aurora lupasi hankkia pellavalankoja ensi tilassa ja pyysi että Liisa sitten tulisi opastamaan tuollaisen kankaan kutomiseen häntäkin.
Kuinka, kutovatko fröökynätkin? ajattelivat muutamat tytöistä.
Tuo vaatekappale, joka noin suurta huomiota herätti, oli erästä laatua kauniinkuvaiseksi kudottua liinakangasta, vanhaa suomalaista mallia.
Eeva oli päässyt huolehtimasta Liisan häpeän tähden. Mutta sitä vastoin häntä nyt kummastutti se, miksi tuommoinen kotitekoinen kangas niin suurta huomiota herätti. Hänen mielestään ei siinä mitään kummaa ollut että kutoa osasi, kun oli opetettu. Nyt päätti hänkin sitä oppia.
Illalla tanssittiin vielä jossain koulusalin viereisessä huoneessa. —
"Kuuleppas", kuiskasi Heikki Lahtinen eräässä nurkassa kaupanhoitajan korvaan. "Esittele minut tuolle tytölle." Hän osoitti Eevaa.
"Tanssisitko hänen kanssaan?"
"Mene haastamaan vaan, ei se esitystä kaipaa, ei ne ole vielä täällä nuo tytöt esittelemiselle tottuneet."
"Niin mutta … kuitenkin…"
"Samahan tuo on." — Se tapahtui.
Lahtinen näkyi erinomaisesti nauttivan tanssista Eevan kanssa ja miellytti Eevaakin.
Oli jotenkin myöhäistä, kun kotiin ehdittiin lähteä.
"Saanko luvan saattaa teitä kotimatkallanne? Kaupanhoitaja seisoi kumarrellen Eevan edessä ja tätä kysellen.
"Kyllä minä pääsen yksinkin … ja Liisan kanssa."
"Vaikkapa niin, mutta kun tapa on semmoinen sivistyneillä… Saanko luvan?"
Kaupanhoitajan silmistäkin sen näki että hänen mielensä saattamaan teki.
"En minä … en minä…" Eeva pakeni niinkuin peljäten toisten tyttöin joukkoon… Jos saisivat muut nähdä että minä herrain kanssa … hyi!… Matkalla hän toisille vielä kertoi tuosta ja kaikin naurettiin.
Kaupanhoitaja katsoi hämärässä Eevan perään pihalla. Intohimoisen viehätyksen väreet poistuivat vähitellen silmistä ja sitten hän halveksien itsekseen mutisi: "Yksinkertaisia moukkia … eivät vähääkään ymmärrä seuraelämän tapoja… Luullaan herrasmiehellä aina jotain ajatuksissa olevan … pyh!" hän nauroi ja alkoi sitten kiirehtiä muutamain nuorten miesten perään. Heikki Lahtisen kanssa meni hän kotiinsa. — —
"Heikki hoi!" hän kotona huudahti, kun Heikki uneksien mietti. "Ota nyt ja kuule seikkaa, kun minä sain rukkaset, ha, ha, haa…"
Heikki havahtui ja kysyi erinomaisella innolla.
"Rukkaset, häh?"
"Niin ja ihan uudet. Ne ovat sentään aika hupsuja nuo talonpoikaistytöt vielä."
"Joko sinä sitten tuolla ehdit kosioimaan, vai?"
"No luonnollisesti. Mutta mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään, mutta kerro nyt, minä olen hyvin utelias."
"No kun minä kohteliaisuudesta tarjouduin saattamaan tuota Latva- Kuntin Eevaa, niin rupesi pelkäämään, että jos muut sen näkisivät, kun hän herrasmiehen kanssa kävelee. Eikö se nyt ole hullua ja tyhmää?"
Heikkikin alkoi nauraa, mutta iloisemmin kuin kaupanhoitaja.
"Eipä tuo minkään tyhmää ole," sanoi hän, "kansassa on yleinen luulo, että nuoret herrasmiehet käyttäytyvät kaikki epäsiveellisesti ja ainoastaan siinä tarkoituksessa lähenevät talonpoikaisnaista. Jos minä, taikka joku muu pojista olisimme tarjoutuneet saattamaan, niin olisi varmaan mielellänsä suostunut kuka hyvänsä noista tytöistä."
"Raukkamaista tyhmyyttä!"
"En minä sitä juuri niin kovin raukkamaiseksi katso. Heillä on syitä tuohon luuloon, ja siinä tapauksessa minä puolestani kunnioitan Eevan pelkoa."
"Ettäkö minä muka olisin semmoinen?"
"No, noh, ota osaa siltä kannalta että sinä kuulut sellaiseen nuorten kaupunkilaisherrain luokkaan, joka ei ole liian hyvässä maineessa."
"Hm … joutavia."
Oltiin vähän aikaa vaiti. Sitten sanoi Heikki äkkiä:
"Minusta on tuo Eeva erinomaisen kaunis." Ääni oli vähän epävarma ja hän katsahti nopeasti kumppaniinsa, josko tuo mitään olisi huomannut.
"On se, kieltämättä on hän kaunis", sanoi kaupanhoitaja ajatuksissaan.
"Koulua ne tarvitsisivat, käytännöllistä koulua, aikalailla", jatkoi kaupanhoitaja vähän ajan päästä.
"Hm", pani Heikki. Hän ajatteli ainoastaan Eevan kasvoja.