XI.
Repponen oli aina ollut luonnostaan säännöllinen ja vaativainen, mutta näitä ominaisuuksia ei Eeva tullut alusta-alkain tuntemaan. Luultavasti oli tähän syy siinä, että hän ihmetteli Eevaa, ensiksikin tämän kauneutta ja sitten sitä, että tämä oli hänestä huolinut… Uskoi muuten, että Eeva oli häneen yhtä mielistynyt kuin hän Eevaan. Tämä oli niin ihanaa, niin hurmaavaa miehelle, joka jo oli ollut 15 vuotta naimisissa ja nähnyt, miten rakkaus tahtoo itsestäänkin muuttua jokapäiväiseksi. Repponen ei tahtonut millään tavalla ruveta nyt jouduttamaan tätä muutosta. Tuntuihan niin lämpöiseltä, kun jokapäivä näki kotonansa nuoren kauniin naisen, jota sai nimittää emännäkseen. Uusi veri virtasi suonissa. Siellä se pulppusi ja roiski kuten kiehuva koski, kiihottaen jo vakaantunutta luonnetta intohimoisesti säilyttämään lemmen sulo-ihanteita, jopa siinä pyrkimään mahdottomiin asti. Synti olisi ollut mielestään noita kuvia häätää. Pelkkää mieletöntä konnamaisuutta itseänsä kohtaan, lausua jotain vaativaista, joka Eevan mieltä olisi saattanut loukata ja pakottaa häntä tekemään jotain vasten tahtoansa. —
Silloin kun Eeva oli taloon tulossa, sanoi Repponen eräällä kerralla vanhimmalle 13:ta vuotiaalle tytöllensä:
"Emelia, niin se nyt on, että kyllä teillen taitaa tulla uusi äiti, mutta kyllä te äitiä tarvitsettekin. Muista sinä Emelia se, ettet sanallakaan vastusta häntä … pitää tehdä kaikki mitä hän käskee, muista nyt se… Ja te toiset, Maiju ja Helmi, muistakaa tekin se… Hän tulee olemaan nyt teidän äitinne, joka hoitaa ja rakastaa teitä niin kuin toinenkin äiti, joka hautaan vietiin. Into on vielä niin pieni, ettei hän ymmärrä, jos häntä varoittaakin, mutta kyllä äiti opettaa itse lapsen." Tätä sanoessaan otti isä kolmivuotiaan poikansa syliinsä ja suuteli sitä. Toiset lapset, joista Maiju oli kahdeksanvuotias ja Helmi viisivuotias, kuuntelivat hiljaisina isän puhetta uudesta äidistä. Ei he näyttäneet iloisilta, pikemmin surullisilta; kovin he ainakin olivat vakavia. Isältä ei jäänyt huomaamatta tuo, muulloin iloisten lasten surumielinen käytös.
"Pelkäättekö te?" hän kysyi. Ääni värähteli liikutuksesta ja kysymys tuli ikään kuin väkisin.
Emelia ja Maiju käänsivät kasvonsa ja alkoivat itkeä. Helmi katsoi ensin totisena isän kasvoihin, mutta kun toisten itku paisui yhä valtavammaksi tyrskinäksi niin lapsi ei enää voinut vastustaa, vaan liikutus tarttui häneenkin mahtavalla voimalla.
Isä ei voinut enää niitä pidättää: voitollisina tunkivat kirkkaat kyyneleet silmäkuopista ja kulkivat kuumasti polttaen poskipäitä myöten. Hän hyrski itkuansa pidätellen eikä voinut sanoa mitään ehkäistäksensä lasten itkua, johon Intokin muiden esimerkkiä seuraten oli hänen sylissään jo liittynyt. Mutta hänen ei ollutkaan tarvis puhua, ei kysellä syytä lasten itkuun. Sydän puhui selkeätä kieltä, josta ei voinut erehtyä. "Herra Jumala! noinko nuo lapset pelkäävät uutta äitiä?… Miksi pitää jo heilläkin oleman tieto … aavistus siitä ettei voi elämässä olla muuta kuin — yksi äiti?"…
Sydän pakotti ehdottomasti sanomaan lapsille jotain lohduttavaa.
"Tulkaa isän tykö," hän sanoi, ja lapset menivät vielä nyyhkien.
Taas hänen valtasi itku ja vaikka ei alussa niin aikonutkaan, sulki hän kaikki yht'aikaa syliinsä.
"Isä teillä on ainakin … lapseni," sai hän samotuksi. Orvot ymmärsivät tarkoituksen; tunkivat rakkaasti yhä lujemmin isän rintaan, nojaten ja kaulaillen.
Mutta tämän kohtauksen loppu-osa vaikutti lasten sydämissä enemmän
Eevan eduksi, kuin mitkään kehumiset ja määräykset tottelevaisuuteen.
* * * * *
Eeva oli ollut jo joitakuita aikoja uudessa kodissaan. Tämä aika oli ollut kokemuksista rikas: Velvollisuudet, jotka tyttö-aikana olivat olleet vaan ikään kuin todellisuuden leikkikaluja, joita sai mielin määrin käyttää tahi olla käyttämättä, esiintyivät nyt äkkiä vaativaisina. Ei mikään keino näyttänyt kyllin voimakkaalta niitä poistamaan, jos poistamista ajattelikin. Tunto vaati taipumaan uusien olojen mukaan.
Jos pakotus tuohon olisikin heti ilmestynyt ulkoa päin, siten esimerkiksi, että mies olisi sanonut: tuota ja tuota pitää sinun tekemän, ja noin pitää sinun tekemän, eikä noin kuin teet, — niin Eeva olisi ollut valmis vastustamaan, sillä hänen luonteessaan ei ollut ollenkaan kehittynyt nöyryyden, palvelevaisuuden tunne. Vaan nyt olikin asia päin vastainen; pakotusta ulkoa päin ei tullut, mutta sen sijaan tuli se itsestä, omasta rinnasta; ja hän oli yleensä tottunut aina sydämensä taipumuksia seuraamaan.
Mutta nyt oli tottumus päinvastainen tuolle rinnasta tulevalle velvollisuuden tunnolle. Tämän ristiriidan johdosta sielussa syntynyt taistelu teki mielen orjalliseksi; orjallisuus tuli syystä ettei hänellä ollut kykyä vakuutuksensa toimeen-panemiseen: puuttui taitoa.
Tällainen olo olisi käynyt hyvinkin hankalaksi, jos vielä olisi pitänyt sitä uskoa, että muutkin tiesivät hänen kykenemättömyytensä. Mutta sitä ei tarvinnut uskoa. Sopihan peittää taidottomuutensa sillä, ettei käytännössä juuri kenenkään neuvoja heti varteen ottanut, vaan teki niin kuin tahtoi ja itse parhaaksi näki … vähitellen sopi sitten muistiin pantuja neuvoja varteen ottaa, ikään kuin omina keksintöinä. Jospa olisikin pitänyt olettaa, että muut hänen toimintakykynsä samoin vaillinaiseksi huomasivat, kuin hän itsekin, niin olisihan se ollut siihen määrään rusentavaa ja arvoa alentavaa, ettei olisi viitsinyt enää emännän nimeä kantaakaan. —
Kun Repposen tulisin rakkauden puuska oli lauhtunut, rupesi hän huomaamaan vaimonsa toimissa yhtä ja toista, joka ei häntä tyydyttänyt, erittäinkin oli semmoista se, kun ei väen ruoka tahtonut koskaan tulla oikealla ajalla pöytään ja että se oli toisinaan erinomaisen huonosti laitettua. Ensin hän ei tahtonut uskoa itseään, vaan oletti mieluimmin että Eeva mahdollisesti on oikeassa, teki hän mitä tekikin. Arvelipa moitteensa ehkä tulevan omasta kärtyisestä luonnostaan ja oikein pelkäsi että jos tuo kärtyisyys rupeisi hänessä taas valtaan pääsemään, niin ei hän voisi hillitä itseänsä. Lohdutteli silläkin itseänsä, että talon vanha maine pelastaa Eevan huonoon emännyyden maineesen tulemasta, siksi kuin tottuu sitä itse kannattamaan. Mitä työväkeen tulee, niin siitä hän ajatteli: … eipä nuo taida sitä niin erittäin moittia … ja jos moittivatkin, niin ainahan heillä on moittimisen syytä parhaimmistakin laitoksista…
… Kyllähän oppii; sillä hän rauhoitti itseänsä.
Mutta eräänä päivänä hän sattui kuulemaan, kun työväki jossain, hänen likellä olostaan tietämättä, keskusteli:
"Ei ollut Eevasta emännäksi," sanoi renki Erkki.
"Ei ollut," myönsi Matti päätä vääntäen, "sen kuvainen, ei osaa leipääkään tehdä, on niin litsattua ja sitkeää kuin kissan liha."
"Ja joka ei ole sellaista, on palanutta."
"Mitä se on, on ehkä uunin vika, mutta teidän piimä!… Mitä saakelin kotkeloa se on? Oikein minua ulostaa, kun vielä ajattelen sen ilkeää makua." Päivämies pudisteli itseään ja osoitteli ikään kuin kyökätäkseen.
Rengit nauroivat, niin että olivat katketa ja katsoivat toisiinsa.
"Annetaanko teillä voita enää koskaan väelle?" kysyi päivämies.
"Antoi se tämäkin emäntä alussa, mutta nyt ei ole enää näkynyt pariin kuukauteen muuta kuin sunnuntaiaamuisin."
"Mistä antaa, kun ei ole. Ensin kun hän tuli oli Maija-Stiinan kokoamaa pankkoa, mutta se on tietysti loppunut."
"Onko niin?" huudahti päivämies kysyen, "ja semmoinen karja; eikö teillä ole toista kymmentä lypsylehmää?"
"Onhan niitä, mutta en minä ainakaan tiedä mihin se maito joutuu."
"Saatteko te syödä maitoa?"
"Noo … saamme, ja kuinka sattuu … kun muikoaa."
"Mutta mitä ajattelee isäntä? Eipä entisen emännän aikana niin oltu, eikä olisi saanutkaan olla."
"En tiedä," arveli Erkki, "eipä näy siitä juuri mitään huolivan."
"Petoko sitä malttaa sitten uutta ja koreaa emäntäänsä niin komenteerata," nauroi Matti.
"Uusi aina hempeämpi, ehkä vanha kuitenkin parempi… Mutta sen minä sanon, että jos vanhat merkit tilansa pitävät, niin kyllä Repposen Jaakko on sellainen Jaska, että hän ei kauan kärsi tuollaista," arveli päivämies suurella varmuudella.
"En minä tiedä," sanoi Erkki, "tuleeko siihen mitään muutosta."
"Kyllä minä uskon ainakin," väitti Matti, "että muutos siinä tulee ja ankara, kyllä minä isännän tunnen, minä olen ennenkin häntä palvellut. Mutta syy on nyt vielä vaan siinä, että hän liiaksi tykkää emännästänsä, eikä viitsi puhua, mutta kyllä se pian ohi menee."
"Niin minäkin luulen… Mutta minkähänlainen tuo lie lapsille?"
"Ei lienee kovin kehuttava, vaikka ei tuo erittäin pahaltakaan ole näyttänyt."
"Tiuskuupa se kyllä niille, erittäinkin Emelialle."
Päivämies pudisteli päätään.
"Ei sitä olisi kukaan köyhä tässä kylässä suonut, että sen vainajan lapset olisivat äitipuolen käsiin joutuneet."
"Piika Maija tässä tuonaan ainakin kertoi että oli ollut vähällä jo lyödä Emeliaa."
"Hm
"Kyllä siitä hyvää tulee." — — —
Isäntä oli kuullut tarpeeksi. Kuinka kovin se hänen sydäntään kouristi mitä hän oli kuullut… Oi, oi, noin kaukanako sitä jo mennään että palveliatkin tuollaisia kertovat… Oma sydän todisti todeksi kaikki mitä oli kuullut, paitsi sen, että Eeva lapsille olisi paha, sitä ei hän ollut koskaan kuullut eikä nähnyt itse. Lienee se ollut liioittelua, koska ei miehetkään mitään päteviä esimerkkiä tietäneet kertoa. Mutta ei juolahtanut mieleenkään, että miehiä sopisi nuhdella emännän parjaamisesta. —
Koko päivän hän nyt salaisesti tarkasteli emännän toimia. Ei puhellut paljon mitään, mutta sen sijaan katseli ympärilleen ja ajatteli.
Hän huomasi että lapset jokainen olivat erinomaisen nöyriä äitipuolelleen, mutta hän oli myöskin tässä nöyryydessä huomaavinaan jotain orjallisuutta.
Miesten puhe oli aina mielessä ja se tuntui niin todelliselta, että hän melkein rupesi tuntemaan kiukkua vaimoansa kohtaan — ensi kerran.
Olikohan todella asian laita huonosti?… Hän kävi navetassa. Lehmät makasivat heinäpahnoilla, mutta kuitenkaan eivät ne näyttäneet hyviltä … vaan surkastuneilta, huonoilta ja pystö-karvaisilta. Siitä ei voinut kuitenkaan erinomaisesti Eevaa syyttää, koska oli itse kieltänyt häntä navettaan menemästä… Mutta saisi hän sentään katsomassa käydä, että piiat paremmin hoitaisivat elukoita, vaikkapa ei itse työhön koskisikaan — ajatteli hän.
Mieli oli niin levoton, että täytyi tarkastaa kaikkia paikkoja. Ruokapuodissakin hän jollain tekosyyllä kävi. Kun oli sen oven avannut, pääsi hiljainen kirous suusta … jauhoastiain kannet olivat enimmäkseen auki jätetyt, niin että hiirillä oli hyvin suuri vapaus niissä pengostaa. Useita palvatuita liha-könttejä, jotka ennen tavallisesti rippuivat katossa nuorista, ajelehti nyt siellä täällä epäsiisteissä paikoissa ja homeisina.
Yhtä hän otti tarkemmin katsellaksensa ja huomasi siinä lukemattomia valkoisia elukoita matelevan ja koikkailevan. Juustot, se vähä mitä niitä olikin, olivat viheriässä homeessa… Ennen niitäkin oli ollut monta vertaa suuremmat varastot ja ne oli tarkoin voitu suojella liika-kasvannaisilta.
Repponen tunsi sydämessään murhetta ja kiukkua. "Voi, voi," hän huokasi ja kynsi päätänsä.
Likaisuus väen tuvassa ei ollut tänäpäivänä satunnainen. Kuitenkin näytti siltä, kun olisi harso nyt Repposen silmiltä pois vedetty ja hän olisi tuon likaisuuden nyt vasta ensi kerran huomannut. Viilipyttyjä oli lautasella hirmuisen vähä hänen mielestään; sekin nyt tuli huomatuksi.
Kulkiessaan paikasta paikkaan, oli hän näkevinään piikain silmistä, minkälaisella ivalla häntä katselivat ja luuli heidän täydellisesti aavistavan mitä varten hän nyt paikkoja noin tarkasteli ja mitä hän ajatteli. Se oli kiusallista…
Eeva oli koko päivän ollut kamarissa ja yrittänyt neuloa jotain koruompelua niin ahnaasti, ettei ollut tilaisuudessa isännän toimia huomata.
Kun isäntä oli kyllästynyt tarkastuksiinsa, meni hän kamariinsa, pani tupakkaa pitkään piippuun ja rupesi ajattelemaan.
Ehdottomasti johtui mieleen verrotella talouden hoitoa entisen ja nykyisen emännän aikana. Verrottelu ei päättynyt Eevan eduksi.
Selvää oli, että tätä menoa ei enää pitkälle voisi kärsiä … tulee häviö; ehdottomasti täytyisi puhua Eevalle ja kehoittaa kauniisti häntä toisin taloutta hoitamaan.
Tuli mieleen sekin, että ennen oli ajatellut synniksi, vaatia Eevan tekemään toisin kuin itse ajatteli. Ei se synniltä nyt enää näyttänyt, vaan pelkältä tarpeen vaatimalta … niin tarpeelliselta ettei auttaisi huolia, vaikka Eevan mielikin vähän pahaksi menisi… Täytyyhän hänen oppia vähän paremmin täyttämään velvollisuutensa…
Elämäkin Eevan kanssa alkoi jo taipua jokapäiväiseksi kääntymään. Tuo ei erityisesti miestä surettanut: melkeinpä nauratti, kun oli kaikellaisia lapsellisia toivonut ja uneksinut naimisiin mennessään. Eihän ne elämässä semmoiset haaveet toteudu…
Intohimoisimmat rakkauden tunteet olivat vähitellen, huomaamatta jäähtyneet. Elämän käytännöllinen puoli anasti etu-oikeutetun sijansa… Lapsille on Eeva ainakin hyvä, hän ajatteli, jos toisinaan huutaa ja ärjyykin, niin kylläpä ne sitä tarvitsevatkin. —
Lapset olivat menneet Eevan kamariin ja leikkivät siellä. Isä tunsi sen johdosta rinnassaan helpotusta ja riemua, ettei heitä sieltä pois ajettu.
Rupesi kuulumaan Innon itku.
"Mikä sen tuli?" kuului Eeva kysyvän.
"Kaatui."
"Älä nyt niin huuda poika… Kuka sen kaatoi?"
"Itse kaatui, kun juoksi."
"Älä nyt poika huuda, niin kuin henki menis. Vie Maija se tupaan
Emelialle … ja mene sinäkin, Helmi, tupaan."
Isä oli huomaavinansa tuossa äänessä välinpitämätöntä kylmyyttä…
Ennen ei tuollaisia ollut niin tullut merkille pannuksi…
"Mitä Into itkee?" kysyi isä, kun Maiju poikaa kantaen meni hänen huoneensa läpitse ja poika vielä surkeasti itki.
"Kaatui ja loukkasi nenäänsä, raukka." Maiju katseli säälien Innon nenää, jossa oli pieni naarmu.
"Eikö äidillä ollut voidetta, jota olisi siihen pannut?… Älä itke
Into … lapseni."
"En minä tiedä, mutta äiti käski viedä Emelian luo."
"Menkää nyt sitten Emelian luo," käski isä.
He menivät ja Emelia saikin lapsen pian viihtymään. —
Isäntä oli mennyt kartanolle työskentelemään, mutta ei saanut mielestään poistetuksi niitä moitteita, joita oli kuullut miehien aamulla lausuvan emännästä, ja lasten kohtakin ajatutti.
Päivällinen vetäytyi tänäänkin hyvin myöhälle, kun emännällä oli niin kiireistä kuvain tikkausta … eikä Emeliakaan tietänyt puuhaan ryhtyä piikain kanssa aikanansa, koska käskyä kamarista odottivat. Vihdoin täytyi Emelian mennä kysymään. Eeva kehui unohtaneensa koko asian, kun oli niin kiirettä; käski sitten ja antoi määräykset, mutta ei joutanut katsomaankaan mennä. —
Ensi kerran, pitkän ajan jälkeen, meni isäntä nyt syömään palveliain pöytään. Ja kun Eeva kävi tuvassa ja näki tuon, alkoi hän itsekseen syystä ihmetellä, mitä isäntä tuolla tarkoitti, Repposen muotokin oli synkempi tavallista, eikä hän tänään koko päivänä puhunut paljon mitään. Täytyi vähän miettiä syitä tuohon, mutta ne eivät selvinneet. Siihen suuntaan ajatus lopulla vaan kääntyi, että kun aina söisi palveliain kanssa, niin olisi parempi ja vähemmän vaivaa. —
Päivällisruokana oli kuorimattomia perunoita, kastikkeena suolan lakaa vadin syrjässä, silakkaa, tuota moitittavaa leipää ja piimä-kotkeloa.
Emelia sai aina syödä palveliain pöydässä, kun oli jo iso; toiset lapset söivät missä milloinkin, tuvassa ja kamarissa.
Mutta voista, maidosta ja lihasta ei ollut puutetta kamarin pöydässä koskaan.
Päivällisen jälkeen meni isäntä emännän luo. Kun hän oli asettunut piippuineen emännän ääreen tupakoimaan, sanoi hän:
"Minun mielestäni on tuo väen ruoka liian huonoa," ja ääni värähteli hiukan. "Kyllä sitä täytyy ruveta vähän paremmasti laittamaan, taikka me emme lopulta saa ollenkaan työväkeä."
Eeva katsahti oudoksuen mieheensä.
"Mitä varten?… Kyllä se vaan kelpaa."
Isäntä veteli ahkerasti savuja ja varmaankin ajatteli, mitä hänen nyt pitäisi sanoman.
"Mitä varten sinä nyt väenpöytään menit syömään?" kysyi Eeva vähäisen väliajan päästä.
"Menin vaan. — Kyllä se on kuule niin, että sen täytyy parantua…
Minkä tähden tuo leipä ja piimäkin ovat niin huonoa?"
Eevaa kosketettiin arkaan kohtaan… Miksi isäntä nyt tuollaisista rupesi puhumaan?… Aikoi jo kiukkuisesti jotain sanoa, mutta syyllisyyden tunto ehkäisi ja täytyi sanoa jotenkin parannellen:
"En minä tiedä, kuinka se särvin on niin huonossa lajissa. Leipään ei ole minun syyni; kun viimein leivottiin, en minä ollut kotona ja Tiina oli varmaankin antanut taikinan liiaksi jähtyä."
Hän katsahti mieheensä ikään kuin varkain … mahtoiko uskoa puollustusta…?
"Et ollut kotona? Kyllä silloin pitäisi olla kotona, kun leivotaan … mitä ne piiat huolivat perään katsoa."
Isäntä puhui hiljaa ja vakavasti.
"No en minä sitä ymmärtänyt, ettei leipiä osaisi kypsentää … mokomakin kelvoton Tiina!" Eeva puhui kiivaasti sinkuen.
"Älä nyt niin kiivastu, Eeva kulta, kyllä sitä sinun sellaisista asioista täytyy huolta pitää. Ei tuommoisista sovi piikaa syyttää, ne kuuluvat emännän tehtäviin."
"No … ei siitä nyt tarvitse koko päivää saarnata."
"En minä, hyvä ystäväni, saarnaa ollenkaan, enkä pahassa tarkoituksessa puhukaan, mutta minä vaan tahdoin muistuttaa, että semmoinen ei kelpaa. Ruoka-aitassakin on niin kovin huono järjestys että sinun täytyy tänäpäivänä mennä Tiinan eli Emelian kanssa laittamaan siellä kaikki parempaan kuntoon."
Eeva kuulteli punastuneena kuin veripahka.
"Nytpä ollaan kovin…", hän vähäisen väliajan päästä virkkoi.
"Älä suutu, Eeva kulta, sinun ei saa suuttua, … eli tästä tulee paha."
Nyt puhkesi Eevalta itku ja hän veti esiliinan silmilleen ja sen takaa hän taas vaikerehtaen sanoi:
"Tuotako nyt rupeaa tulemaan… Mitäs minua tarvitsi vetää tänne, en ainakaan ole kaupannut itseäni."
"So, so, so…"
Eeva lähti kiivaasti pois huoneesta.
"Älä mene … kuulitko Eeva!… Sinun ei saa mennä nyt että muut näkevät sinun itkeneen."
Mutta Eeva meni vaan huivia silmilleen vetäen eikä puhunut mitään.