XII.
Nyt seurasi muutamina päivinä että Eeva raatoi kiukkupäissään kaikkialla, koettaen saada epäjärjestyksessä olevia paikkoja järjestykseen. Lihat ripustettiin aitan kattoon, sen lattia lakaistiin ja sieltä tulikin äköttävästi haiseva moska. Navetan parsia rääpittiin ja lehmille annettaessa käärittiin heinävihkoin ympärille puoli olki-sitomaa. Emäntä puuhasi itse kaikkialla ja oli kovin närkäs puhumaan piioille pistosanoja ja muuten suoraankin kiukkuansa purkamaan. Emelia pakkasi ensin joukkoon, mutta ei äitipuoli sitä kärsinyt, käski vaan tupaan mennä.
Väen pöytään ilmestyi joka aterialla valtainen voilautanen. Piimä sai matkustaa sikain ruoaksi ja maito pöytään.
Tähän aikaan oli kamarin pöydässä ruokaa niin kuin ennenkin, mutta siellä ei syönyt muut kuin lapset.
Luonnollisesti herätti tämä kummastusta koko talon väessä; kyseltiin toisiltansa syytä tähän merkilliseen muutokseen ja arveltiin yleensä että emäntä oli saanut nuhteita isännältä.
Näinä päivinä olivat lapset entistä enemmän orvon kaltaisia; äitipuoli ei puhunut heille mitään, ei hyvää eikä pahaa, jos pienemmät joskus hänen puoleensa kääntyivätkin… Saivat Innosta aikain pitää huolta itsestään.
Huomattavasti lisääntyi epäjärjestys kamareissa sen mukaan kuin järjestystä muualla koetettiin toimittaa. Eeva ajatteli: "kärsiköön sisä-siivo, ulko-siivon hyväksi."
Kun ei Emelian sallittu muiden muassa olla noissa toimissa, kysyi hän äitipuolelta, josko hän saa mennä kamareja lakaisemaan. Kiellettiin.
"Tämä ei passaa," sanoi isäntä eräänä ehtoona Eevalle, kun oli kulunut pari päivää ensimäisestä väittelystä. "Minä näen kyllä, että sinä kiukuissasi riihitset, mutta työnteko pitää tapahtua ilman kiukkua, se tulee muuten raskaaksi ja ikäväksi… Enkä minä ole sinua käskenyt väen pöytään syömään eikä niin itse työtä tekemään … enkä hulluuden päähän voita lautasille panemaan. Kohtuus kaikessa."
Eeva ei puhunut mitään, punotti vaan.
"Sinun täytyy asettua kohtuullisuuteen kaikessa," jatkoi mies. "Mutta jos sinä tuolla tavalla rupeat kiusoittelemaan, niin kyllä sinun tulee se tietää että minulla on housut jalassa."
Eeva oli yhä ääneti.
"Miksi kamari on nyt näin huonossa siivossa?"
Eeva yhä kehräsi, mitään vastaamatta tuijottaen työhönsä.
Isäntä huusi Emelian tuvasta.
"Lakaise tämä huoneen lattia," käski hän.
Tyttö loi vauhkan katseen äitipuoleen, kävi sitten luutaa hakemassa ja rupesi lakaisemaan.
Eeva heitti rukin syrjään, meni ja tempasi luudan tytöltä ja alkoi itse kiivaasti lakaista.
Emelian ja isän hämmästyneet katseet kohtasivat toisiaan. Emelia pakeni tupaan.
"No, miksi et antanut Emelian lakaista?" kysyi mies kauniisti.
Eeva vähän viipyi ennen kuin vastasi:
"En minä ole tänne tullutkaan sitä varten että minä pelkään … en minä ole ennenkään peljännyt."
"Kuule … mitä … mitä sinä nyt puhut, Eeva?"
Repposen ääni värisi liikutuksen ja kiukun sekoituksesta. Hän nousi tuoliltaan ja meni Eevan luo.
"Mitä Jumalan nimessä sinä tarkoitat?"
Kysymyksiin, joita hän vielä tämänkin jälkeen teki, ei tullut ollenkaan vastausta. Ei koko iltana puhunut Eeva hänelle mitään.
Miehen sydämen läpi virtasi kiihkeitä tuulia, jotka pudistuttivat ja viluttivat. Ne asettuivat vähemmälle myöhempään, jonka jälkeen siellä tuntui lepäävän raskas, hyvin raskas paino.
Lapsiinkin ja palkollisiin tuvassa ei haltiaväen kammottava äänettömyys ollut vaikuttamatta. Palveliat olivat alakuloisia, mutta lapset silmäilivät pelkäävästi isän synkeätä muotoa ja äitipuolen tumman punaisia poskia ja kyräileviä silmäyksiä.
* * * * *
Aamu tuli. Eeva nousi ylös varsin aikaisin. Isäntä toivoi vielä että asiat kuitenkin ilman suurempia selkkauksia selviäisivät, ja koko joukon ollen toivollisempana kuin illalla, odotteli aamukahvia, jota hänelle tavattiin sänkyyn tuoda. Aika kului kuitenkin myöhälle ja hän rupesi jo käymään levottomaksi pitkästä makuusta. Ei tahtonut kuitenkaan nousta, koska pelkäsi hätimisellään vaimoansa loukkaavansa.
Emelia sattui kuitenkin käymään hänen huoneessaan.
"Eikö sieltä jo kahvia tuoda?" kysyi hän.
"Ei ole keitettykään kahvia."
Tyttö näytti kovin alakuloiselta.
"Jassoo…" Repponen nousi reimasti pukemaan.
"Mene nyt sinä keittämään kahvia," käski hän tytölle.
"En minä uskalla, kuin…"
"Sano, että minä käskin."
"Niin mutta…" Tyttö seisahtui menotiessä ja kyyneliä alkoi pisaroida poskille.
Isä katseli häntä säälien.
"No ei tarvitse … mene nyt vaan muuten tupaan."
Päivä alkoi sangen ikävillä tunteilla.
Repponen päätti niin paljon kuin mahdollista, olla muutamiin päiviin sekaantumatta vaimonsa asioihin, koetellaksensa kuinka kauan tuota kestäisi. Siihen tulikin sangen sopiva tilaisuus, sillä hän lähti kahden päivän matkalle.
Toisena päivänä hänen poissa olonsa aikana, rupesi Eeva kyllästymään ja väsymään tuohon ahkeraan työhön ja kiinteään puuhailemiseen talouden toimissa ja istui taas enimmän osan päivästä kamarissa. Mutta sydän oli levoton, vaikka ruumis täten saikin levätä.
Hän oli kiukuissaan itseksensä päättänyt, että miehensä kiusallakin raataisi kaikkialla niin kuin hevonen. Tiesi että Repponen ei tuota voisi kärsiä siitä pelosta että kylässä ruvettaisiin sanomaan: "Kovallapa pitää Repponen nuorta emäntäänsä…" vaan alistuisi vaatimuksissaan hänen suhteensa, … kun hän vaan olisi kestävä.
Aavistusta oli siitäkin, että Repposen vaatimukset olivat osaksi oikeutettuja, mutta mahdotonta oli niitä niin järjestyksessä ja säännöllisessä muodossa tyydyttää kuin tämä vaati… Jospa ei Repponen olisikaan puhunut niin maltillisella, puolittain nöyrällä äänellä … mutta kuitenkin niin vaativaisena, niin olisihan tuota saattanut vähitellen ruveta totuttamaan itseänsä, koska se omastakin mielestä vähän tarpeelliselta tuntui… Jospa isäntä olisikin pyytänyt; mutta kun niin vaatimalla vaati ja vihoissaan oli varmaan, vaikka sitä niin peitti … viekasteli, niin se kiukutti siihen määrään, ettei mistään hinnasta tahtonut ruveta noita vaatimuksia täyttämään… Täytyisi miehen peräytyä, jos vanhat merkit tilansa pitävät … ja jos se hänestä pitää ja vähänkin sopuisaa ja rauhallista elämää rakastaa…
Sittenhän sen näkee kun koettaa… Alakynteen ei ainakaan millään tavalla sovi antautua, ei hän ollut sitä varten tullutkaan, eikä hän ikänä ollut ajatellut että avioliitossa tarvitsisi miehen mielen mukaan aina tehdä. Ja sitä varten hän oli Repposen ottanutkin, kun tiesi olevansa liian komea vanhahkolle leskelle, että saisi enemmän olla niin kuin itse parhaaksi näkee, koska Repponen oli siksi varakas että hänen kannattaisi vaimonsa sillä lailla antaa olla.
Jos olisikin itseänsä parempain taikka sellaisten kanssa, joita kaltaisinansa piti, naimisiin joutunut, niin silloin olisi vähän enemmän täytynyt olevaisten olojen mukaan mukautua… Mutta Repponen sai kiittää onneansa että oli saanut hänen kaltaisensa nuoren ja komean tytön emännäksensä, tytön, jolla kyllä olisi ollut nuorempia ja … parempiakin kosioita.
Ja nyt tuolla lailla rupeaa vaatimaan…
Näin mietiskeli Eeva.
Hän käytti siis tilaisuutta miehensä poissa ollessa levähtääksensä, että taas olisi uusia voimia, kun tämä kotia saapuisi, että taas sopisi ruveta kiusalla … koska arvasi että mies siitä olisi pahoillaan.
Vaan kun hän istui kamarissa jotain tekemässä, ja oli lapset äreästi luotansa pois käskenyt, rupesi ajatuttamaan, että mitähän, jos ei Repponen antaisikaan perään kovin vähällä … jos pitäisi pitemmälle ruveta tuota raatamista jatkamaan…
Rupesi tuntumaan siltä, ettei voisi kestää pitemmälle tuossa velvollisuuksien orjallisessa täyttämisessä. Mieli kävi yhä raskaammaksi, kun muistui, muun muassa, niin elävästi mieleen ne mielikuvat, joita saavuttaaksensa hän oli tyttö-päivänsä elänyt.
Kun ei olisi edes noita lapsia tuommoista liutaa!… Ne tunkeevat joka paikkaan mihin vaan menee ja varmaan kantelevat isällensä minun päälleni, jos ei aina ole käsi niin hijaa myöden…
Into tuli sisään ja sormet suussa seisahtui tuoliin nojaamaan. Siitä hän kulmainsa alta salavihkaan äitipuolta katseli ja näytti epäilevän, josko oli lupa sisällä olla. Lapsi oli ensi aikoina kiintynyt äiti-puoleen, mutta nyt tämä oli muuttunut kovaksi ja kylmäksi.
"Mitä sinä nyt … siinä seisot noin? Ota sormet suustasi."
Into luultavasti ajatteli että nyt piti puollustukseksensa sanoa tärkeä syy sisään tuloonsa, koska äsken oli pois ajettu ja hän yhtä kaikki oli tullut.
"Mun on nälkä," sanoi lapsi matalalla äänellä ja totisesti yhä katsellen äiti-puolen kasvoihin.
"No mitä sinä sitä mullen tulet sanomaan, ei mulla täällä ruokaa ole…
Mene tupaan."
Ovenraosta pilkisti sisään Maiju.
"Tule tänne Into," hän kuiskaamalla sanoi, hiipi hiljaa pojan luo ja veti sitä käsivarresta.
"Tule nyt pois … kuulitko!"
Poika lykki ja tyrkki pois puolestaan sisarensa käsiä ja katseli äitipuolta ikään kuin odottaen, että tämä käskisi Maijun mennä tupaan ja jättää Innon rauhaan.
"Kaa … tule nyt."
"No mitä se poika nyt siinä … häjynkurinen. Vie nyt se tupaan ja anna ruokaa sille, kun kehui nälän olevan."
Into meni alakuloisena Maijun seurassa.
* * * * *
Tänä päivänä emäntä taas söi kamarissa ja palveliat kuiskailivat ja iskivät silmää toisilleen tuon johdosta.
Eeva aavisti jotain tuollaista siitä, että palveliat hänen mielestään käyttäytyivät vähän kavalasti hänen tuvassa ollessaan. Tuo oli hänestä ikävä seikka.
Miksi he noin katselevat?… Oudoksuvatko ehkä tätä oloa…? kukatiesi vielä pilkkaakin takanapäin laskevat?
… Oliskohan että palveliat ajattelevat minussa yksin syyn olevan siihen että näin ollaan?…
… Ei tämä ole hupaista… Täytyy koettaa lapsia taas hyvitellä että rupeaisi niiltä edes ystävyyden osoituksia saamaan…
Hän nouti puita, teki valkean kamarin pesään ja keitti kahvia.
… Palvelijoista ei muuten mitään, mitä heistä, mutta kun he niin salamyhkäisesti katselevat ja välinsä varmaankin ajattelevat ja puhuvat … mitä mahtanevatkaan puhua?…
Kahvin valmiiksi saatua, kutsui hän ensin Emelian sisään, ja sitten toiset.
Alussa hän puhui hiukan entiseen laatuun, sitten vähitellen lempeämmin ja ystävällisemmin, ettei olisi huomattu mitään äkkinäistä muutosta ja tarkoitusta.
Into pääsi kahvia juodessa syliin ja sai makiaisia. Illemmalla olivat lapset hyvin vapaalla mielellä; uskalsivatpa taas kamarissakin leikkiä ja ääntä pitää, Emelia istui työskennellen äitipuolen huoneessa niin kuin ensi viikoillakin tämän tulon jälkeen.
Ja hetkisen Eeva tunsi itsensä onnellisemmaksi ja vapaammaksi, niin ettei enää joka minuutilla ollut tuo pahasopu ja riita mielessä; mutta silloin se kohta johtui sinne kun mieskin mieleen muistui. Ja silloin kulki hienosti omituinen väre sydämessä. Melkein pelotti miehen kotiin tulo … ja se että taas pitäisi ryhtyä tuohon — kiusatyöhön, jos mielisi toiveitansa saada perille ja jos ei mies jo myöntynyt olisi.
Asia tuntui tukalalta, ensiksikin työn tähden, ja sitten sen tähden, että oli sydämeen ilmestynyt kummallinen tunne, jota ei Eeva voinut selittää. Se oli ikään kuin taistelevinaan tuota kiusanteon-ajatusta vastaan ja … taas se oli niin kuin puollustavinaan sitä.
Tässä mylläkässä muistui mieleen vielä entiset mielikuvituksetkin, joita täytyi ainakin saada toteutetuksi … ja sitten ajatus siitä, mitä ne palveliat ajattelevat ja puhuvat … ja taas pelonsekainen miehensä kotiin odottamisen tunne … sekä monta muuta, niin että lopuksi ajatukset ja tunteet ihan sekaantuivat.
Vaan kuinka olikaan, kun hän taas loi huomionsa nykyhetkeen, joka esiintyi hupaisena ja onnellisena, niin nuo ikävät mielijohteet haihtuivat ja hän voi hetkisen nauttia siitä ajatuksesta että oli tehnyt oikein siinä, kun leppyi lapsia kohtaan ja sai ainakin heidät puolellensa, etteivät he ainakaan hänestä nyt pahaa ajattele. Rauhoittavalta tuntui kun Emeliakin puhui ja nauroi taas kuten muutkin ihmiset.
… Kun ei vaan tuo isäntä olisi ruvennut tuolla lailla vaatimaan … kuka sitä niin äkkiä tottuu, kun en minäkään kotona tullut juuri mihinkään sellaisiin opetelleeksi… On niin paha tehdä silloin kun käsketään…
Taas menivät ajatukset sille tielle, jossa ne sekaantuivat.