V.
Malakias Kirsi makasi vuoteessaan. Hän ei muistanut äsken olleensa ulkona ja hosuneensa porraskäytävässä luutakynällä pahojahenkiä. Hänellä oli vain yhä kummallinen päänkipunsa. Ei niin, ettei hän sitä tuntisi… pohmeloahan se on! Kyllä hän sen vanhastaan. Mutta tällä kertaa tauti on erikoisempaa, on kestänyt monta päivää… kuinka monta päivää onkaan kestänyt?
Ja sitten… Hän värisi kauhusta. Oliko hän todellakin nähnyt jotain… ilmeisiä piruja? Vai näkikö hän unia, pahoja unia vain? Hän muisteli viime viikolla ryypänneensä useamman päivän pontikkaa parin toverin kanssa, ja spriitä. Toisella oli tukku reseptejä, joilla saatiin. Mutta sitte häipyi mielestä kaikki, sekautui irstaisiin lauluihin, sitte pieniin matoihin, sitte ammotteleviin kitoihin, sitten kuohuvaan savitulvaan, joka pyrki suuhun…
Nyt oli pää kuin vieraan ihmisen pää. Sitä tuskin sai ylös tyynystä. Siellä tuntui matelevan ajatuksia aivan kuin isoja matoja. Väliin hän luuli kaikkia katselevansa kuin sivullinen, mutta ei ymmärtänyt mitä ne olivat, eikä missä olivat. Kunnes kamala tuska muistutti, että kysymys oli juuri hänen omasta päästään, omista ajatuksistaan, omista mielikuvistaan. Vuorollaan taasen kaikki pysähtyi, seisoi kuin tukki jäässä. Silloin teki mieli nukkua… nukkua pois kaikesta. Kunnes taas ilmestyi näköpiiriin joku kiusaaja.
… Missähän emäntäkin taas? Sille ei uskalla puhua. On vihainen ja katsoo… Mutta kuulisi edes hänen astuntansa. Olisi turvallisempi. Äsken hän luuli Eliisan käyneen kamarissa, mutta ei taitanut katsoa sänkyyn… Se vihaa… Minä raukka! Jeesus armahda!
* * * * *
— Haa haa!
Malakias nauraa ja pitää hulluniloa. Häntä katsoo nainen jostain. Sen katse nauraa, virnistää. Malakias kiihtyy, huutaa… Hänessä herää himo.
— Tule! huutaa. — Pirujako kiusaat? — Tule!
Hän tempaantuu ylös, ryntää, hamuaa syliinsä… Sylissä ei ole mitään… jotain kosteaa ja kylmää vain valuu pitkin rintaa, jalkoja…
Häntä viluttaa, hän värisee, painuu takaisin vuoteeseen.
… Asteleeko Eliisa keittiössä? Pehmitä Jeesus hänen mielensä antamaan minulle anteeksi!
— Mutta mikäs minun on? Tämähän oli kirkas, selvä ajatus?
Juovuksissa, päissään. Ja kuitenkin, mitä tämä on? Oikeassa humalassa ajatukset liikkuvat, kulkevat, lentävätkin, säkenöivätkin… Mutta tässä ne makaavat, matavat, kiemuroivat ja vajoovat… vajoovat pohjattomuuteen, aivan kuin liejussa, aivan kuin ihminen uisi liejussa… rannattomassa, pohjattomassa liejussa… Harmaassa, vetelässä savivellissä… hyi!… Auttakaa!… Huk-huk-hukkuu!… Siniharmaata savea… eikä pohjaa… Menee suuhun… kor-rviin… silmiin… Apua!… Herra Jeesus!…
Mies nousee vuoteessaan istumaan. Hänen kasvoillaan kuvastuu hirveä kauhu. Silmät pyrkivät pullistumaan kuopistaan veristävinä möhkäleinä. Pitkin vaaleita poskia virtaa hiki. Tukka on kauhusta pystyssä.
Malakias huutaa yhä Jeesuksen nimessä apua, hän hukkuu.
Eliisa raottaa hieman ovea ja katsoo. Astuu sisään ja lähenee tyynin katsein, kiirehtimättömin askelin. Harmaat silmät tutkivat huutavaa, hikoilevaa, syvän tuskan ahdistamaa miestä.
— Mikä nyt?
Mies tajuaa, kääntää veristävät silmäpalleronsa, kurottaa käsin:
— Hukun… saveen… Apua!
Malakias kurottautuu, ulottaa kädellään Eliinan vyötäröön, yrittää kallistaa päätään painaakseen vaimon uumalle.
Eliisan katse välähtää inhosta. Hän vetäytyy etemmäksi.
— Mitä nyt?
Mutta mies tarrautuu kiinni, imeytyy yhä lujemmin, kurottaa painaakseen kasvonsa vaimonsa helmaan kuin pelastusta etsien.
Vaimo yrittää vetäytyä pois, mutta ei tee vielä suoranaista väkivaltaa.
— Mitä sinä nyt?
Ääni on kireä, kylmä, vihainen.
— Konjakkia!… Jeesuksen Kristuksen nimeen.
— Mistä! huudahtaa vaimo.
— Sinulla on, Eliisa. — Armahda minua, minä kuolen.
Eliisa kääntyy mennäkseen.
Miehen kädet hellittävät. Hän valahtaa vuoteeseen kuin riepu, ummistaa silmänsä ja näyttää vaipuvan taas tajuttomuuteen.