VI.
Vaimo jää seisomaan ja katsomaan. Katsoo kuin tiedotonta kuollutta, luulee että mies ei huomaa eikä tajua.
Mutta Malakias seuraa salaa vaimonsa otteita. Hänellä on valohetkensä. Hän tajuaa epätoivoisen, kamalan tilansa. Samalla kiihtyy hänessä rakkaudenpuuska, joka kohdistuu vaimoon. Hänen sydämessään elpyy hiljaa ihana muisto. Kuin unessa ilmestyy Eliisan tyttökuva tirkistelevään silmään, hellä, täyteläinen, syrjään heitetty rakkaus nousee kuin muistojen hämärästä yöstä. Katse tavottaa silmää, Eliisan loistavaa tyttösilmää…
Käppyrässään makaava mies valittaa hiljaa kuin kuolemaa tekevä. Eliisasta tuntuu siltä kuin se tahtoisi katsoa silmiin. Häntä värisyttää, katse on hänen mielestään joko kuolevan tai hourun.
Mutta Eliisa ei mene pois. Hän näkee suuret, voimakkaan näköiset kädet, jotka lepäävät peitteellä. Niistä on alkanut kadota tarmonsuonet, sijaan ilmestynyt pöhöttynyt pyöreys.
… Ne ovat osanneet pitää suitsista! Kun "Lintu" oli aisoissa ja
Malakias suitsissa…
Eliisa eli muistoissaan: tunsi elävästi, miten hän oli usein melkein toivonut, että sillä olisi ryyppy päässä, kun lähdettiin, sillä silloin nousi Malakias "Linnun" kera sankariksi ja siinä oli rinnalla ilo istua, sankarin rinnalla… Mutta ne pehmenivät, kädet, ja mies rupesi sen sijaan kerskumaan ja ääntelemään. Sielun läpi meni tunne tästä kärsimyksestä, miten väkevän miehen sankariote suitsista hervahtui ja purkausi häiritsevänä, kerskuvana kiljahteluna naisensa tajuntaan, aivan kuin olisi ruvennut tippumaan vettä kynttilään…
Monestihan kuitenkin ilman viinatta sankari-ajot sitteminkin ajettiin ja elämä itse hihkui, eikä Malakias. Mutta elämä muuttui sen verran, että täytyi aina tuskallisella pelolla seurata, ettei vain mies ollut ryypännyt ja ruvennut hihkumaan, kun ihmiset katsovat silloin vain kuka hihkuu, eikä sitä, kuka ajaa ja kuinka…
Vihdoin löysi hän vierestään sankarin tilalta juopporääsyn…
Harmasta silmästä välähti vihanlieska.
… Ja sitten tapahtui se…
Katkera tunne kävi virinä läpi. Mieshaaska oli tehnyt kuolemansynnin. Se piti muita naisia, kulki juopuneena kaupungissa aivan kuin koira, juoksukoira.
Ensin oli Eliisa itkenyt lakkaamatta ja Malakias oli itkenyt silloin tällöin, kironnut himoaan ja syntiään ja lankeemustaan ja vannonut parannusta. Mutta hän rikkoi yhä uudestaan. Häntä hallitsi joku muu kuin hänen oma tahtonsa.
Vaimon sielussa lakkasi itku. Siellä jäähtyivät tulet, entinen rakkauselämä sammui, sen lähteet kuivuivat. Mikäli Malakias laskeutui aste asteelta, sikäli Eliisan sielussa ylönkatse jäädytti ja paadutti. Sinne sijoittui asumaan halveksimisen tunne, joka ei enää sittemin koskaan näyttänyt poistuvan. Se vain samalla, kun kävi kiinteämmäksi, moninaistui ja rikastui alkaen tuottaa eräänlaista nautintoa, joka omituisella tavalla korvasi entistä rakkautta.
Malakiaksella oli jo ennen ollut tilapäisiä viinahulluuden kohtauksia, mutta aivan näin rajua ei koskaan ennen. Vaimo ei halunnutkaan salata itseltään toivovansa että tämä kohtaus päättyisi kuolemaan.
Miksi miesrenttu häntä sitoo, kytkee, nimittää vaimokseen? Millä oikeudella?… vaikka on ajelehtinut kaikenlaisten markkinalutkain kanssa ja… ja…
— Jumala!… Sinä tiedät, että minä olen puhdas.
Hän melkein sihisi hampaistaan tämän ajatuksen.
Mutta se samalla häntä rauhotti. Kuitenkin heräsi sielussa joku syyttelevä ajatus, joka esti viattomuuden ilon hekumoimista yhdessä kostoajatuksen kera. Hän ei tietänyt mitä se oli. Jotain epämääräistä vain.
Eliisa koettaa harkita älyllisesti. Hän yrittää etsimällä etsiä tunnetta, joka lämmittäisi. Hänen sielussaan on vilu, hän kaipaa lämmintä. Joka tapauksessa tuo mies on raukka, onneton.
Mutta hän ei löydä lämmintä kohtaa, sellaista, joka herättäisi osanottoa, häntä melkein enemmän viluttaa. Markkinanaiset, kilpailijat, eivät hetkeksikään poistu mielestä. Hän näkee miehen niiden seurassa peliä pitämässä. Hän purasee hammasta.
— Sitä ei hän anna anteeksi! hän taas melkein ääneen ajattelee. On antanut miehelle neitseellisen puhtautensa, ensi-rakkautensa ja — senkin hän hyvin tiesi! — kuulun kauneutensa. Mies on kaikki huijannut, heittänyt lokaan, lutkain jalkoihin. Niiden kanssa pitänyt peliä ja pil-kan-nut häntä…
Eliisaa puistatti.
Malakias ulisi ja vaikeroi. Oli kuin kamala tauti olisi hellittänyt siksi ajaksi, kun vaimo seisoi siinä ja hän sielussaan huusi armoa, laupeutta, apua…
Hän ei uskaltanut virkkaa mitään… ettei lintu vain lehahtaisi pois vuoteen viereltä pakoon ja veisi toivontähteitä mennessään. Hän tajuaa nyt kaikki tarkkaan ja unesta heräävä rakkaus alkaa polttaa kuin kuume. Se tuo mieleen pojankin, ainoan, Iiskan.
Elämän toivon.
Sairas ulisee ja vaikertaa.
… Ei ikänä anteeksi! jatkuu vaimon ajatus. Hänelle menee mieleen ystäväin säälivä osanotto silloin, kun häpeä paljastui. Ajattelee taas puoliääneen vanhan ajatuksensa:
— Mitä sääli hyödyttää säälittävää!
… Kiusaa se vain ja piinaa, tekee tuskan polttavammaksi, häpeän monenkertaisemmaksi, pakottaa vihaamaan säälittelijöitäkin…
— Mitä he tietävät sieluntuskasta aviovaimon, joka rakastaa ja löytää miehensä lutkan sylistä!
Eliisa lähtee, astuu pois tuhkan harmaana kasvoilta. Tuskin hän on sulkenut oven, kun sairas ponnahtaa istuvilleen.
Uusi raivokohtaus alkaa. Se kestää nyt pitkään, pitkään.
Vaari ei ole vielä ehtinyt kotiin apteekista. Emäntä alkaa epäillä konjakin parannusvoimaa. Joose saa panna puihin juoksijan ja noutaa lääkärin.
Hän saapuu melkein samassa kuin ukkokin. Erinäisiä keinoja käyttäen saa lääkäri sairaan rauhottumaan.