VIII.
Eliisa seisoi maitokamarissa ja sihvilöi. Avatusta ikkunasta tulvehti sisään raikas keväinen ilma. Hämärsi, mutta hän ei ollut vääntänyt sähköä. Karjakartanolla paloi sähkölamppu. Sieltä kuului palvelustytön laulu kimakan helähtelevänä:
"Osta sä kulta se kukkumakello, kukkumakello, kukkumakello, Osta sä kulta se kukkumakello sun sänkyspäähän naulahan." — — — — —
Toinen tyttö kertasi mukana aina jonkun säkeen. Ja vihdoin yhtyi Joosekin. Hän luikkasi tallista, jonka ovi oli auki. Yritti saada bassonsa syväksi ja heliseväksi:
"— — sun sän-kys-pää-hän-nau-la-han!"
Ukko kuuluu tömistävän jalkojaan eteisen lattiaan ja käyvän tupaan.
Eliisa toimittelee ajatuksiinsa vaipuneena lopputehtäviään. Ikkunasta löyhähtelevä raikas tuuli hivelee hänen täyteläistä kaulaansa ja paljaita käsivarsiaan. Hän kuulee laulun, mutta jäykkä katse ei myhähdä. Äsken jo huomasi seuraavansa tyttöjen laulunliritystä, mieli lauhtui kuin keväisen tuulen puhallus. Viime aikoina oli hän tottunut niin lakkaamattomiin, hetkeksikään poistumattomiin raskaisiin ajatuksiin, että kun ne nyt, aivan viime viikkoina, olivat toisinaan yrittäneet kirkastua, oli joskus tapahtunut että hän heti sellaisen sattuman jälkeen syöksähti aivan äärimmäiseen epätoivoon. Ja siksi hän oli jo ruvennut pelkäämään jokaista tällaista valonvälähdystä, koska kintereillä seurasi melkein aina sielunkipu, elämänpimento, epätoivo.
Hän kuulteli laulua. Ei ajatellut juuri mitään. Viime aikoina olikin tuntunut turvallisimmalta kieltäytyä ajattelemasta, solua, hipua tai huomaamatta kulkea asiasta toiseen, päivästä toiseen ilman mielenkiintoa. Elämässä ei ole mitään, jonka vuoksi maksaisi vaivan riemuita, innostua, nauraa. Voi olla muille, mutta ei hänelle… Hänelle oli lapsuus ikävä. Äiti ja isäpuoli riitelivät alinomaa. Isäpuoli piti hänestä, suosi ja hellikin tavallaan. Mutta äiti vihasi isäpuolta. Sanottiin että sekin oli ollut uskoton. Liekö? Mahdollista. Hän ei ymmärtänyt miksi äiti kylmeni hänelle, lapselleen. Nyt oli hän, itse koettuaan aviomiehen uskottomuutta, alkanut ymmärtää äitiä.
Ihminen epäilee, vihaa silloin kaikkia!
Malakias oli nyt ollut juomatta. Hän oli parantunut. Yrittelee lähennellä. Mutta hän ei salli! Se ei tule sen paremmaksi. Hänelle oli joku ystävä sanonut: Jumala vaatii nöyryytystä. Hän kysyi: miksi? Mitä pahaa minä olen tehnyt? Mieheni on pettänyt minut. Rakkaus on minussa kuollut. Häneltä kysyttiin: vihaatko sinä? En tiedä, hän vastasi. Nytkin hän sitä ajatteli. Elämä on harmaata ja kylmää. Täällä vain petetään ja vihataan. Nyt Malakias taas luulee rakastavansa ja ruikuttaa…
Hän hymähti katkerasti.
— Ruikuttaa rakkautta!
… Mitä se sitten on?… Olla tänään minun kaulassani, huomenna katulutkain… Hyi sentään! — Huononakin ollessani minä en tahdo kilpailla sellaisten kanssa. Saavat pitää omansa, hän ja ne…
— Ja minä pidän omani: poikani ja kunniani.
Hän tunsi, miten itsetunto lisäsi elinvoimaa ja uhmaa. Tuli melkein hyvä olla. Alennustila ei tuntunut niin alentavalle, eikä elämä niin harmaalle. Mielessä vilahti: missähän se Iiska? Äidillinen levottomuus täytti samalla mielen. Harmaa, kylmä tunnelma sai lämmintä väriä. Hän unohti siinä hetkessä koko äskeiset mietelmänsä. Nehän tulivat ja menivät nykyään itsestään, omia aikojaan.
Tiloitettuaan maidon, otti hän käteensä erään astian ja lähti tupaan. Astuessaan sisään ovesta huomasi samassa silmänräpäyksessä Malakiaksen, joka nikarteli höyläpenkin vieressä haravia korjaten, Iiskan sahaamassa pienellä sahallaan ja ukon takinhelman ja pieksusaappaan vilahtavan kamarinovessa ja heti oven painuvan kiinni omituisella kiireellä, naksahtaen tutulla tavallaan, jossa oli hieman erikoinen ääni silloin, kun ukko aikoi mennä kaapille. Sen Eliisa nytkin huomasi ja hymähti.
Ukko oli hänelle sentään niin herttaisen hyvännahkainen, melkein hieman parempi ja avuliaampi vielä kun oli hiukan maistahtanut. Mutta Eliisan silmä keksi heti Malakiaksen viheltävän. Sähkö valaisi huonosti, lampussa oli kuin joitakuita tulisia onkilieroja vain.
— Mikä sen sähkön taas? Malakias katsoi lamppuun ja samalla Eliisaan.
Sattuivat silmät yhteen, viivähtivät kahden puolen. Eliisa naurahti:
— Eihän se Iiska vain sormiansa sahaa?
Läheni.
Iiska sahata-nilkutti.
— Ei Iiska, aika mies, kehui isä.
Iiska sahasi suurta halkoa.
— Näytä, ettet sinä, sekaantui äiti pojan sahuuseen.
Mutta poika huusi:
— Ei!… anna minä tahaan!
Ja sahasi.
Molemmat vanhemmat seisoivat ja katsoivat poikaa. Katseet taas yhtyvät. Malakiaksen silmä rakastaa ja odottaa. Tuntuu kuin koko hänen hermostonsa odotuksesta vapisisi: nytkö se on lopussa tämä korpivaellus? Onko nyt kevät tullut?
— Rakas Eliisa! hän kuiskaa.
Mutta silloin Eliisa ikäänkuin pyyhkii häntä ohimennen silmäyksellä, joka on kylmä, harmaa, kuollut, ja lähtee askareilleen.
Silloin jää Malakias paikalleen kuin patsas. Katse seuraa elottomana ovea kohti astelevaa naista. Eliisan astunta on keveän joustava, ruumis notkahtelee sulavasti, huivi on valahtanut niskaan ja valtaava hiuskuontalo ikäänkuin riemuiten pelmahtanut vapauteensa. Malakiaksen sydämessä syöksähtää. Silloin ennen — näky oli monikertaan uusiutunut — kun Eliisa noin poistui luota, hän aina katsahti taakseen ja löysi Malakiaksen katseen lumottuna… Silloin Eliisan silmissä eli kutsuva, hyväilevä, kiemaileva rakkaus. Se kutsui, aivan kuin lapsena leskijuoksuun, ja Malakiasta ei voinut pidättää mikään. Hän juoksi ja, jos vain ihmisten silmä välttyi, sulki viehättävän vaimon syliinsä.
Hieman kalseata oli Eliisan halailu silloinkin. Hänen luonteestaan puuttui se kuumentava tuli, jota Malakias omassaan tunsi olevan niin valtaisia annoksia. Tuli, joka kuumentaa rakkauden ahjoa. Eliisa osasi sitä kiihottaa ja iloita sen kuohusta Malakiaksessa. Mutta itse pysyi aina pidättyvänä, hieman viileänä. Hän oli niitä, jotka mieluummin ottavat kuin antavat.
Malakias oli elänyt koko keväimen uuden elämän aavistelevissa merkeissä. Hän ei ollut pannut huuliinsa pisaraakaan viinaa. Hän tunsi miten elinvoima hiljoilleen palasi ruumiiseen, miten ajatuskyky kirkastui, miten mielenkiinto tarttui yhä uusiin asioihin. Malakias oli kuin puu, joka oli pitkän aikaa ollut revittynä juurineen maasta, epämääräisessä muuttotilassa, jonka juuri toisensa jälkeen kuivuu, kuoleutuu, oksa toisensa jälkeen lakkaa viheriöitsemästä ja väsyy. Kun puu sitten pääsee takaisin juurilleen, tuntevat ensin elinvoimaisemmat elämänkutsumuksen. Mehevässä mullassa on elämä. Se nousee juuria myöten runkoon, latvaan, oksiin. Yhä useammassa juuressa elämä vertyy, yhä useampi oksa ja lehvä alkaa viheriöidä. Puu voimistuu, alkaa elää.
Näin oli käynyt Malakiaksen. Hän itse tunsi sen omassa ruumiissaan. Vapiseminen väheni päivä päivältä. Voima palasi. Käden omituinen, paisunut pulleus vaihtui hiljalleen työkädeksi. Pöhötys posken yläpäästä laski. Silmä alkoi saada eloisuutensa.
Hän odotti että Eliisa unohtaa sitten, kun Malakias paranee, saa takaisin miehen ulkomuodon ja huomaa ettei hän enää juo. Hänen heräävä elinvoimansa etsi uusia tehtäviä ja eräisiin se imeytyi suurella voimalla.
Varsinkin talouteen. Kevättä varten oli hän varustautunut nyt kuin mies. Hän tahtoi kylvää, rakentaa, järjestää. Mitä enempi hän ajatteli ja puuhasi käytännöllisten asiain kimpussa, sitä vähemmän hän kärsi aviosuhteen rikkoutumisesta. Mutta se tuli ja hyökkäsi päälle aina kun silmä välttyi. Silloin näytti siltä kuin kaikki, kaikki olisi turhaa niin kauan kun tämä yksi asia on järjestämättä.
Hän luuli tuntevansa vaimonsa perinpohjin. Eliisa oli hieman viileä. Mutta sitä ei Malakias ollut koskaan ottanut lukuun. Onhan Eliisa kuitenkin hänen. Ja siihen hän tyytyi. Kun hän sai rakastaa ja Eliisa hymyili — se riitti. Mutta nyt. Hänen täytyi aina ajatella, kun Eliisan kanssa silmä sattui yhteen: nyt hän ajattelee minun lankeemustani. Eihän hän voi sitä olla ajattelematta? Ei hän voi! Ihminen on ihminen. Hän luulee, että minä muistan niitä. Hänen rinnallaan. Sellaisia!…
… Armahda Jumala, miten minä kuitenkin saatoin! Mutta ikinä ei sellaista olisi selvällä… ei koskaan. Selvällä minä en koskaan… Mutta miksi vie viina sellaisiin?… Häpeästä sitte täytyy juoda lisää ja sitte tulee liikaa.
Miten kaikki onkaan muuttunut siitä, kun Eliisa tuli meille. Ajattelin että hänellä piti olla hyvin, että hänen ei ikinä pidä saada syytä moittia minua, minä kun teen kaikki mitä hän… Nyt?…
Hänen kätensä vapisi niin, että sai osoitella ennenkuin sai haravanpiikin lapaan.
Mutta nyt alkoi Iiska itkeä. Saha oli purassut sormeen. Eliisa lensi ulkoa. Malakias tempasi syliinsä. Verta tuli, mutta haava ei ollut suuri. Ukkokin kamaristaan hätään asteli.
Koko hätä muuttui lapsen lohdutteluksi. Isä piti sylissään. Äiti sitoi.
Vaari jutteli:
— Kyllä se paranee.
— Paha taha, sanoi Iiska mielistyen sormisiteeseen.
— Paha saha, kertasi äiti.
— Minä panen pahan sahan pois, sanoi ukko.
— Iikka tahaa vielä!
Ja poika vääntäysi isän sylistä.
— Sahaa uudesta! kehoitti isä.
— Ei enää, torui äiti.
— Anna sen…
— Sahaa kaikki sormensa.
Siinä keksi Malakias jo leppeämmän vivahduksen.
Hänen sielussaan alkoi laulaa pieni lintu.
Äiti meni.
— Älä vain anna sille enää sahaa, varoitti mennessään.
Uudelleen, totesi Malakias. Hän sieppasi pojan syliinsä.
— Me lähdemme katsomaan "Pojua".
— Pojua, Pojua! hoki poika käärien kätensä isän kaulaan.