IX.
— Me olemme kaikin syntisiä, sanoi pastori Rapinen ja tutki katseillaan Eliisaa, joka kahvitarjottimesta kiinni pitäen istui pöydän vieressä.
— Epäilemättä. Ja minä olen yksi suurimmista, mutta…
— Mutta?
— Mutta minä en voi uskoa, että Jumala olisi lähettänyt minulle rangaistuksen tässä muodossa.
— Miksi ette? Mistä te tiedätte, mitä muotoja Jumala milloinkin haluaa käyttää?
— En tiedäkään. Mutta miksi Jumala antoi minulle miehen, joka juo itsensä juoppohulluksi?
Eliina oli suuttunut. Sieramet kohoilivat ja poskilihakset värisivät.
Hän jatkoi:
— Minä olin lapsi, ja Jumalan piti tietää että olin viaton! Miksi
Jumala laittoi minulle juopon miehen, joka sen lisäksi…?
Hän heitti ylpeästi päätään kuin taisteluun hyökkäävä naarasleijona. Tumma puna oli noussut poskille. Hän ei lopettanut. Asiahan oli julkinen. Hän tiesi, että Malakias oli laittanut tämän keskustelun pastorin kanssa.
Pastori Rapinen ei ollut odottanut näin tuimaa otetta. Hän oli tottunut juttelemaan vain naisten kanssa, jotka alistuvat. Tämä oli toista lajia. Hän mietti hetkisen ennenkuin jatkoi, alentuneella, muuttuneella äänellä:
— Kyllä minä ymmärrän teitä, mutta…
— Mitä Jumala tarkoittaa sillä, että hän antaa minun kärsiä rikoksesta jota en ole tehnyt? Sitä minä en ymmärrä.
— Syntiä ovat kaikki tehneet.
— Niin! Mutta miksi ei minua rangaista niistä joita ehkä olen tehnyt?
Miksi minulta viedään elämä?
— Eihän Jumalalla ole määrättyjä rangaistusmuotoja. Mutta: te olette luultavasti hyvin syvästi rakastanut?
— Miestänikö?
— Niin: hyvin, hyvin syvästi?
Eliisan huuli vavahti. Hieman avuttomana katsoi hän pappiin. Suu yritti hymytä, mutta ei onnistunut.
— Onko miehenne saanut tuntea, että te rakastatte häntä?
Veri oli tipahtaa poskista, kun hän virkkoi:
— Minä en ole koskaan ollut kenenkään muiden kanssa missään suhteissa.
Sitte hän näytti miettivän. Ja aivan kuin totuus olisi pakottanut hänet vielä lisäämään:
— Minä en tiedä… minulla taitaa olla sellainen luonne…
Enempää ei hän voinut sanoa.
— Minä ymmärrän, tyytyi pastori. Mutta entäpä jos tämä olisi vaikuttanut vierottavasti mieheenne?
Vaimon huulet taas vavahtelivat.
— Onko hän niin sanonut?
— Ei.
Eliisa tuntui hieman vapautuvan kiusallisesta vaikutuksesta.
Ajatuksissaan hän sanoi:
— Minä luulen rakastaneeni niin paljon kuin minä olen voinut.
— Niin, sanoi pastori, enempäähän ei ole oikeus kellään vaatia.
Hän rykäsi ja jatkoi:
— Mutta jokaisella ihmisellä on lupa vaatia onnellista elämää.
Vaimo nosti kysyvää katsettaan.
— Sen saamiseksi täytyy uhrata usein se, mikä ihmisen mielestä näyttää olevan juuri hänen onnellisuutensa elinehto.
Eliisan katse kysyy.
Pappi jatkaa:
— Ymmärtääksenne minua, täytyy hieman selittää. Teidän miehenne olisi kaivannut myöskin hellää sääliä, osanottoa ja anteeksiantamusta lankeemuksessaan, voidakseen tulla sellaiseksi mieheksi jota te ajattelitte ja rakastitte.
Pastori katsoi läpitunkevin silmin.
Eliisa ei katsettaan väistänyt, mutta silmässä ilmeni suurta levottomuutta. Pappi jatkoi:
— Teidän miehellänne on perinnöllinen alkoholismi. Hänen juoppohulluutensa on isien perintö. Häntä tuskin saattaa pitää itse syyllisenä, ainakaan muuta kuin osittain. Syy on isissä, yhteiskunnassa, joka toimittaa ihmisten saatavaksi tätä kamalaa ainetta, niissä, joiden esimerkki houkuttelee heikkoja juomaan, niissä juopoissa, joiden seurassa tauti on kehittynyt. Mutta langennut saa kuitenkin koko yhteiskunnan edessä kantaa kaiken edesvastuun. Eikö sellainen ihminen ole myöskin säälittävä, aivan kuin ihminen joka tietämättään saa spitaalitartunnan? Eikö myös hänellä ole aihetta syyttää Jumalaa: miksis minun tämän kaltaiseksi teit?
Nyt vaimo vapisi. Hän kurotti kätensä pappia kohti kuin apua anoen ja kuiskasi:
— Me-meneekö se tauti… aina… perintönä?
Harmaat silmät lävistivät pappia. Mutta kun pastori viipyi, kiljahti
Eliisa:
— Oi! Älkää sanoko. Se ei mene! Ei saa!
Hän hyökkäsi nyrkit pystössä kohti kalpeana seisovaa pappia, ikäänkuin estääkseen tätä sanomasta kauheinta. Mutta samalla hän lysähti tuoliin. Vääntelehti ja voihki niin hirveän tuskan vallassa että papinkin kyyneleet alkoivat vuotaa.
— Poikani… poikani!… Hyvä Jumala armahda!… Älä enää meitä rankaise niin hirveällä tavalla.
Rukous tippui huulilta kuin kyynelin.
Yhtäkkiä hypähti hän jaloilleen, polki raivoten lattiata ja kohotti ristitetyt kätensä taivasta kohti huutaen:
— Herra Jumala… ota minun kunniani ja onneni, mutta säästä lapseni tältä hirmuiselta perinnöltä!
Pappi läheni kalpeana, joko auttaakseen tukeamalla vapisevaa vaimoa, tahi langetakseen polvilleen rukoukseen. Mutta Eliisa riensi kiivaasti omaan huoneeseensa ja heittäysi vuoteeseensa valittaen kipeästi.