X.
Sillä aikaa kun edellä kerrottu tapahtui, oli Malakias liikkunut kartanolla. Iiska ajeli naapurin vuotta vanhemman tytön kanssa, tytön ollessa hevosena ja Iiska ajajana. Malakias ei tehnyt oikeastaan mitään. Hän kävi huoneissa, tarkasteli rattaita, työkaluja, kohenteli, kolisteli, mutta katsoi joka välissä asuinrakennuksen rappusille, tahi kuulteli. Kun kuuli kiivaan, lyövän ovenkäynnin, säikähti. Sen yhteydessä oli jotain ääntä kuulevinaan. Kun kiireesti, melkein puolijuoksua riensi tupaan päin, löi hänen sydämensä kummasti. Miksi ovi kävi niin kovasti? Mitä tapahtui? Oliko sittenkin tullut tehtyä tyhmästi pyytäessään papin puhumaan Eliisan kanssa? Mutta kun hän ei itse osannut. Hän kyllä ajatteli ja ymmärsi, mutta paremmin tunsi kuin kykeni pukemaan sanoiksi sen, miten heidän asiansa oli.
Tuska oli pannut hänet kerran avaamaan sydämensä pastori Rapiselle. Ja tämä oli ymmärtänyt niin hyvin, että sitä oli kumma kuulla. Kun pastori puhui hänen lankeemuksestaan, oli se erilaista kuin muiden puhe. Kerran oli siitä hänelle puhunut rovasti ja tuominnut niin että hän ensin pelästyi ja alkoi vapista — hän oli silloinkin "pikkusen maistanut", muisti hän. Mutta sitten oli hänen luontonsa noussut, kuohahtanut. Hänhän oli syyllinen, syntinen, langennut! Eikä hän koskaan ollut muuta ajatellutkaan, paitsi silloin kun toverijoukossa hulluteltiin, oltiin yhdenlaisia, hurjasteltiin eikä kaduttu mitään. Mutta hän oli pyytänyt anteeksi, ainakin koettanut. Eliisa ei antanut. Ja rovasti tuomitsee! Mitä varten sitte armo on? Eikö se olekaan katuvalle syntiselle? Jollei ole armoa, mitä sitä sitte maksaa vaivaa nöyrtyäkään ja anteeksi pyytää? Elämähän on mennyt. Sovittamaton rikos on tehty. Vaimo, pappi, kaikki vain tuomitsevat ja Jumala rankaisee heidän tuomionsa mukaan…
Hän muisti elävästi miten hän suuttui rovastille. Rovasti oli mennyt noloksi ja ruvennut syyttämään että hän oli nytkin juovuksissa. Meni pois asiasta. Niin hän olikin, mutta ei kiusallakaan tunnustanut. Väitti olevansa vesiraitis. Silloin olisi saattanut potkaista pappia, se oli niin olevinaan — syntinen itsekin, viinanjuoja hänkin, ahnekin, eikä edes mikään uskovainen. Mitä sellainen!
Mutta tämä Rapinen oli aivan toisellainen. Malakias oli tuntenut, että hän tuli lähelle, että hän veti puoleensa, että hänestä huokui rakkautta — omituista, puoleensa vetävää rakkautta, jollaista hän ei ollut ikänä saanut toisesta ihmisestä kokea. Samalla kun hänessä syyllisyydentunto kävi yhä syvemmäksi, huomasi, kuinka pastori Rapisen sanat, persoona, olemus ikäänkuin nosti häntä ylös suosta, herättäen aivan uutta elämäntoivoa. Jumala esiintyi hänelle pastorin esittämänä aivan uudessa valossa.
Ennen oli hänellä ollut Jumalasta hieman epämääräinen mielikuva, riippuen tilanteista, joissa sitä ajatteli. Silloin kun ei ollut mitään hätää, näytti Jumala olevan hyvin kaukana, jolloin hän, Malakias, sai elää ja myllätä omaan tiliinsä, koska Jumalalla oli muutakin tekemistä kuin seurata hänen edesottamisiaan. Kun taas omatunto oli jostakin syystä kipeä, tuntui Jumalakin olevan jossain läsnä ja tutkivan asiaa. Malakias rukoili silloin ajatuksissaan anteeksi, jokseenkin samaan tapaan kuin ennen poikasena luki katekismusta. Vähitellen Jumala taas häipyi näkyvistä, Malakiakselta unohtui synti ja rukous, kunnes uudelleen sattumalta joku kolttonen johdatti Jumalan rypistyneen otsan eteen kädet hätääntyneesti ristissä. Tottumus vei vähitellen siihenkin, että Jumalan kanssa pääsee asioissa jotenkin helpolla kulkemaan — pieni kumarrus, rukous ja unohdus, siinä kaikki.
Tähänastisten pappien ja puhujain taito ei ollut ulettunut taluttamaan häntä lähemmäksi Jumalaa ja tutustuttamaan heitä toisiinsa. Niin kauan kun hän oli vain tunnettu juomari, sai hän olla rauhassa, käydä ripillä, olla seuroissa, nauttia kunnioitusta ja arvonantoa.
Vasta sitte kun jollain tavoin loukkasi rovastia eräässä tämän maksujen kantoa koskevassa tapauksessa, rupesi rovasti häntä henkilökohtaisesti neuvomaan jumalisuuden asiassakin. Hän teki sen sillä tavalla, että pikkujuovuksissa oleva ylpeähkö, langennut mies näki opastajassa vain veronkantajan, joka yritti peittäytyä Jumalan seläntaakse ja puhuttaa Jumalalla omia asioitaan. Silloin pappi uppiniskaista, töykeätä syntistä musertaakseen ja nöyryyttääkseen alkaa tätä sattumalta syyttää aviorikoksestakin, aivan kuin naapurusakat tekevät jouduttuaan riitelemään ja nöyryyttämään toisiaan. Syntinen suuttuu, vetäytyy kuoreensa, ei tunne nöyrtymystä eikä Jumalan läsnäoloa. Hänen sisässään kuohuu uhma, juopon ylimielinen ja ihmisen itseäänpuolustava uhma. Jumalaa ei ole kuuluvillakaan, hän ei ainakaan mitään sellaista tunne, eikä muista… Kaksi ihmistä vain riitelee ja haukkuu. Toinen Jumalan, siveyden ja virkansa puolesta, sen ohella pitäen kukkaroaan aina mielessään. Toinen mieskunniansa, kiukkuisen vihansa, elosteluvapautensa ja hämäräperäisen, mutta miellyttävän Jumalan armon puolesta, johon syntinen saa tarpeentullen kääriytyä.
Koko "Jumalan mielenmukainen" katumus jäikin siihen. Tapaus ei ollenkaan pysäyttänyt Malakiaksen ryyppäämistä, mutta teki hänet kuitenkin hieman araksi.
Hän ei ollut mikään taisteleva luonne, pikemmin päinvastoin. Että oli saattanutkin itse rovastille riidellä! katui hän pian. Vanhalle miehelle… Hyväähän se kuitenkin tarkoitti. Kauan aikaa oli mieli masea. Mutta rovasti oli laupias, hyvä mies. Malakias kerran myöhemmin tapasi kirkkomäellä, otti lakin päästään, tervehti nöyrästi. Pappi huomasi siinä katumuksen, astui luokse, paiskasi kättä, katsoi silmään, hymyili nuhtelevasti. Ja sillä oli entinen paimen- ja lammassuhde palautettu.
Mutta tämä armovuodensaarnaaja Rapinen, hän oli toisellainen. Tuli lähelle, ei tuominnut, ei alussa edes puhunut Jumalasta. Puhui vain sairaudesta kuin ainakin jumalantaudista. Siirtyi siitä viinaan, valaisi sen vaikutusta ihmisruumiiseen. Malakiasta aluksi yritti tympästä, mutta pian mielenkiinto herkistyi. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan raittiudesta. Mitä enempi pappi puhuu, sitä lähemmäksi Malakiasta käy aihe. Hän jo kysyy. Pastori vastaa. Malakias on jo sairas, joka pastorin selitysten mukaan ajatuksissaan tutkii itseään. Äskeinen juoppohulluuden kohtaus alkaa esiintyä aivan uudessa valossa. Ja kun hän saa taas kuulla, että juoppous saattaa todella olla perinnöllistä, hän nyt heti ajattelee, että on sen perinyt isältään.
Silloin sieluun laskeutuu tumma varjo. Onko hän todellakin sen perinyt? Siitä lipuu ajatus eteenpäin, omaan poikaan. Löytää itsensä ajattelemasta: periytyykö se todella Iiskaankin? Tuskanhiki virtaa pitkin ruumista, vaikka huoneessa on viileätä. Ajatuksissa tapahtuu kummallinen mullistus: toisinaan mielikuvat hyökkäävät kuin rajussa, mielettömässä kilvassa, toisinaan pysähtyvät kuin tiedottomaan lepotilaan.
Ensimäinen, mitä Malakias tämän keskustelun jälkeen tunnustaa omakohtaisesti, vaikkakin keskustelu ei nimenomaan ole enää koskenut juuri häntä, on tämä:
— Minä en ole ollenkaan tiennyt näistä asioista mitään… on tullut ryypättyä.
— Minä olen kuullut, sanoo pastori ja katsoo ystävällisesti silmiin.
Malakias yrittää katsoa pastoria silmiin, mutta katse livistää, huuli vavahtaa, vetäytyy hammasten väliin. Ryähtää, korjautuu istumaan tuolilla, mutta ei tahdo löytää mukavaa… Löytää itsensä katsomasta uuninpellinnauhoja ja sitte pastoria, aivan kuin suurella luottamuksella odottaen jotain.
Kaikki oli jäänyt kirkkaasti mieleen. Pastori oli sanonut sitte jotain hyvin hiljaa, veljellisesti. Se koski aivan toista asiaa. Mutta ääni oli veljen. Se rauhoitti. Hätääntyneellä oli joku, johon luotti. Hän luotti pastoriin rajattomasti.
Hän alkoi avata sydäntään…
Jumala tuntui silloin olevan hyvin lähellä ja hymyilevän. Koko ajan ajatteli hän siinä poikaansa. Periikö hänkin juomataudin? Sitä ei hän kysy, eikä pastori sitä sano. Mutta Malakias tekee johtopäätöksiä jokaisesta sanasta, äänenvivahduksesta, katseesta. Ja kun Jumala tuntuu olevan lähellä, eikä ollenkaan tuomitse, kättä vain kurottaa, on Malakiaksella lopulta se vaikutelma, että Jumala on antanut anteeksi ja ottanut suojaansa hänen poikansa…
* * * * *
Pastori tuli ovessa vastaan. Hänen katseensa oli hätäinen ja syvästi murheellinen. Kädellään osoitti hän emännän huoneeseen.
Kun Malakias astui sisään, makasi Eliisa vuoteessa ja katsoi tulijaan, harmaissa silmissä syvästi murheellinen, kysyvä ilme. Malakias meni vuoteen viereen eikä silmänräpäykseksikään vilauttanut katsettaan epämääräisyyden luihuille poluille. Eliisa näki sen.
Hän tarttui miehensä käteen ja alkoi hillittömästi itkeä. Malakias laskeusi vuoteen viereen polvilleen.