XIII.
Malakias äkkäsi heti, että Esa oli ottanut ryypyn ja että takin povitaskussa pullotti. Outo, epäselvä ajatusvirta kulki läpi aivojen. Malakias oli huomaavinaan, että siinä törmäsi vastakkain jotain.
Tahi oikeammin: joku jonkunaikaa levännyt mahti tuntui heräävän, avaavan suutaan ja haukottelevan. Sitä asettamaan ja nukuttamaan ryntää toinen sillä aikaa valtaan ja herruuteen päässyt. Malakias astelee Esan vieressä. Esa juttelee kiihkeästi miten paikkakunnan sanomalehteen on kirjoitettu heidän kylältä sellainen häväistysjuttu, että sen kirjoittajalle pitää antaa sellainen muistutus, ettei enää toista kertaa rupea kyläänsä häpäisemään.
Opas johti Malakiasta pois kulkutieltä, kohti hieman syrjässä olevaa metsäistä saareketta. Huomatessaan tämän, pysähtyi Malakias ja sanoi, että emäntä ja poika odottavat kylässä hevosen luona, eikä hän voi tulla. Esa kohotti hieman takkinsa rintapieltä — sieltä näkyi pullonsuu — ja katsoi merkitsevästi Malakiaksen silmiin. Tämä ravisti päätään, otti askeleen jo palatakseen ja virkahti:
— En minä! Mutta mitä on kirjoitettu ja kuka?
Esa lähti mukana astumaan takaisin. Matkalla kylään hän kertoi.
Sanomalehteen oli nyt kirjoitettu, että meillä Takamäen kylällä on isäntäin kesken se viinanpoltto-osuuskunta ja kerrottu juurtajaksain miten se on järjestetty. Vielä selitetään sekin miten me olemme liikenevän viljamme laittaneet kaikki viinaksi, joten meiltä ei ole liiennyt paljo mitään yleiseen kulutukseen.
Aluksi Malakias kuulteli välinpitämättömänä, aivan kuin asia ei ollenkaan kuuluisi hänelle. Mutta kun paljastuksessa ilmeni sen jatkuessa seikkoja, jotka silloin tällöin hälppäsivät välittömästi hänenkin liikavarpaitaan, alkoi hänen mielenkiintonsa herätä. Hän tunsi siinä, että kylän uusi kansakoulunopettaja lie — hän alkoi kohta epäillä opettajaa — ryhtynyt paljastamaan maailmalle kylänmiesten salaisuutta, jonka säilyttämisestä oli miehissä ylpeilty parisen vuotta ja pidetty sitä kylän kunniana. Oli oikein sovittu siitä, ettei kukaan saa päissään siitä mitään puhetta ottaa, silloin kun tulee helposti sanoneeksi liikoja. Tämä yhteinen salaisuus oli sitonut Takamäen kyläläiset entistään paljon lähemmin yhteen. Ennen oli kylällä ollut sonni- ja puimakoneosuuskunnat, mutta varsinkin viimemainittu pyrki muuttumaan vain riidan aiheeksi. Mutta sitte kun tuli tämä viinanpoltto-osuuskunta, pääsivät miehet lähemmäksi toisiaan ja muodostivat ikäänkuin valtion valtiossa, omine viinankeittohommineen, seuranpitoineen, lakineen ja valtiosalaisuuksineen.
Tämän johdosta Takamäen kylä entistä enempi eristäytyi muista pitäjään kylistä. Ennen oli silloin tällöin hienokseen nuruttu, kun piti olla niin kaukana kirkolta ja pitäjäläiset tuntuivat heitä pitävän itsestään jälkipajulla olevina. Mutta nyt olivat takamäkeläiset nousseet jollain tavoin johtavaan asemaan, ainakin omasta mielestään. He kun olivat ajan suuren tarpeen, viinakysymyksen, ratkaisseet niin ettei ollut kellään omalla kylällä puutetta, antaneet yleiseen kulutukseen vain sen verran viljaa, että kruunun silmä peitettiin ja käyttäneet loput viinankeittoon. Jotkut olivat sanoneet heille, että sellainen on laitonta. Mutta arvostellessaan ajan elämää ja ihmisten edesottamisia mieskarohissa, sanoivat he kaikin hammasten välistä ja sylen piristessä, että he antavat sellaisille laeille passituksen, joka ei vie kunnianpaikkoihin.
Niin eli ukoissa, jotka koko sielultaan olivat muuten porvarillisen mailmankatsomuksen läpitunkemia, se ajatus, että Takamäki oli, näinä poikkeusaikoina, jollain tavoin kohonnut itsenäiseen, riippumattomaan asemaan, niin että Suomen tasavallalla ei ole ainakaan sen elintarve- ja viina-asioissa minkäänlaista sanomista. Jos taas valtiovalta poliisiensa ja oikeutensa kautta sekaantuisi Takamäen sisällisiin asioihin, he olisivat valmiita rikkomaan kaikki diplomaattiset suhteet ulkomaailman kanssa, jos niikseen tulisi.
Se oli kaikki vapaudentuntoa, suurta vapautta, etuja ja oikeuksia tuottavaa takamäkeläistä politiikkaa, joka ei tahtonut enää tietää mitään velvollisuuksista.
Kaikki he olivat mieleltään kirkollis-uskonnollisia. Jumalaa ei saanut pilkata eikä sakramentteja hylkiä. Piti käydä silloin tällöin kirkossa. Ja kun kylään tuli raamatunselitys, kuului kristillisiin velvollisuuksiin mennä sinne. Kaikesta tästä olikin Takamäki ollut pari miespolvea kirkonkirjoissa erittäin kehutussa maineessa. Mutta sillä he uskoivatkin täyttäneensä velvollisuutensa Jumalaa kohtaan. Kun Jumala ja kirkko eivät vaatimuksiaan vain ruvenneet lisäilemään, tulisivat takamäkeläiset olemaan aina velvollisuuspaikallaan aivan yhtenä miehenä.
Maallinen järjestys sitä vastoin näytti pyrkivän aina muuttumaan heidän vahingokseen ja sitä he moittivat sanoin ja teoin. Verot kasvoivat, hevosenkenkäin ja naulain hinnat nousivat, päivämiesten ja palvelijain palkat ja… Mutta mitään helpotusta mistään ei kuulunut. He alkoivat epäillä jo koko esivaltaa ja eduskuntaa. Säätävät lakeja ja purkavat niitä. Ei lempokaan tiedä mikä milloinkin on voimassa. Kun siitä saa tiedon, on jo muutettu. Käskee niitä sitte totella!
Alkoi näyttää viisaimmalta elää tätä maallista elämää oman järkensä mukaan piittaamatta mitään herrain laeista. Varsinkin kun ollaan rehtiä miehiä muutenkin.
Se tuntui mukavalta ja vapaalta. Varsinkin kun koko kylä oli niin yhtä mieltä. Vallankumouksen vapaus oli vihdoinkin tullut Takamäellekin. — —
Malakias on kuullut ystävänsä selostuksen kirjoituksesta. Sanomalehti on hänellä kädessään. Malakias ei nyt rupea lukemaan tiellä, mutta hänellä on lehti kotona, siellä hän lukee. Molemmat ovat varmoja, ette kirjoittaja on viime syksynä kylän koululle tullut uusi opettaja, Sinisalmi. Hän oli näyttänyt jos viime talvena olevan suuri raittiusintoilija.
Malakias huomasi joutuneensa tilaan, jolloin hän ei ollut ollenkaan selvillä, mitä tulee ajatella ja tahtoa. Viime aikoina oli hän elänyt aivan kokonaan sellaisessa mielentilassa, jolloin raittius on hyvin tärkeä, jopa suorastaan pelastava elämänarvo. Mutta jos nyt joku menee innottelemaan siihen määrään, että kyläkunnan hyvä maine pilataan sanomalehtikirjoituksella, varsinkin kun sen tekee mies, joka on vasta äsken tullut kylään, eikä tiedä kuinka siivo ja hyvä kylä Takamäki on, sellainen vaatii että miesten pitää tarttua asiaan.
Toiselta puolen on hän hieman arka. Kaikki tietävät että hän on ollut juoppohulluna. Hän on itse sitä kauhistunut. Ihmiset tietävät että heillä on ollut hädässä pappi ja lääkäri. Sitten vielä menee mieleen sekin. Ne taitavat aina sitäkin muistaa? Hän on ajatellut ettei hän enää ryyppää. Hän muistelee kironneensa viinan. Yhtäkkiä ajattelee: todellakohan minä olen aikonut pysyä aivan raittiina? Yritti saada siitä selvää mielikuvaa. Mutta ajatus tuntui värisevän kuin hermostunut käsi, joka yrittää lankaa hienon neulan silmään.
Malakias ei nyt juuri tässä Kirkonkylän maantiellä voi aivan ehdottomasti sanoa, onko hän päättänyt olla raitis aina, vai toistaiseksiko vain? Tämä ajatus keskittää niin kokonaan hänen huomionsa, että juoppohulluuden kamalat kokemukset, sitä seurannut parantumisen ilo ja uuden elämän keväinen nousu muistuttavat tajunnan takalistolla olemassaolostaan aivan kuin paksun sumun takaa, joka pidättää ääniaallotkin.
Vaeltaessaan tässä sumussa löytää Malakias itsensä ajattelemasta Riitaluhdan Esan taskussa palkkerehtavaa pulloa. Sitä vain, että Esalla on nytkin pontikkapullo.
Mutta hän näkee vaimonsa ja poikansa jo hevosen luona tuossa pihassa. Poju kuopii maata hieman levottomasti. Esa juttelee, että illalla pitäisi kokoontua miehiä vähäsen pitämään tuumaa siitä, mitä asian vuoksi on tehtävä. Malakias lupaa tulla. Hänellä on joku epämääräinen tunto siitä, että hänen pitää sinne mennä, muuten kylän maine on vaarassa eikä se tule puhdistetuksi. Hän on johtavia miehiä, kansakoulujohtokunnan jäsen, omistaa hyvän oriin ja kantakirjatamman. Hänen kylvönsä on kylvettynä…
Ja mikä se sitten on se Sinisalmi? Lähtee kirjoittelemaan kylästään roskaa. Ryyppää tahi ei, se on kunkin oma asia, se ei kuulu toiselle. Ja jos keittääkin…
Esa meni omaa hevostaan laittelemaan. Eliisa katsahti vakoillen Malakiaksen silmiin, mutta niissä ei ollut mitään merkkejä tuoreesta ryypystä. Hän lausui jonkun iloisen sanan, mutta Malakias oli mietteissään. Vasta kun he olivat maantiellä ja Iiska taas aikoi hamuta suitsia, kun Malakias jännitti ohjaksia ja Pojun lautaset alkoivat tuutia ja ihmiset väistyivät kahden puolen leveätä tietä, vasta silloin rupesi Malakiaksen katse kirkastumaan.
Eliisa alkoi muistellen jutella jotain rovastin saarnasta, mutta ei kiittänyt sitä.