XIV.
Kylänmiehiä oli kokoontunut Riitaluhdan kamariin. Itse Esa, Kirsin Malakias, Sumun Heikki, Heikkilän Ville ja Napamäki. Kirkosta tultua oli saatu uusi Jobin posti. Kylän parhain viinankeittäjä, Tappurainen, oli joutunut tehtaineen keskellä kirkonaikaa nuuskijain käsiin. Tehdas oli hävitetty, 75 litraa viinaa, samoin suuri määrä ainaa. Miehet olivat jo tottuneet pitemmän aikaa elämään tehtaan ja varaston menettämismahdollisuuden epätiedossa, niin että vahinko ei sellaisenaan aivan erikoisesti harmittanut muita kuin Sumun Heikkiä, joka oli rikkain ja lihavin ja itarin, eikä ollut eläissään tottunut luovuttamaan penniäkään hyppysistään tuntematta jonkun aikaa jälkeenpäinkin epäilystä, että oli antanut vetää itseään nenästä.
Vaan tässä oli jotain muuta. Tappurainen oli parhain heidän keittäjistään. Mutta mies oli suuri lurjus ja ennakolta laskematon. Jos hän ottaa kurit päälleen, niin selittää ja paljastaa koko osuuskunnan ja joudutaan kaikin vastaamaan. Tähän asti oli mennytkin hyvin. Keittäjäin kanssa oli ollut sopimus, että jos kiinni joutuvat ja sakkoihin ja linnaan, niin isännät maksavat sakot ja elättävät perheet vankeusaikana. Eikä sellaista ollut vielä sattunut kuin yhden kerran. Niin hyvin oli onnestanut. Viinaa oli keitetty ja pysytty sillä hyvissä taskurahoissa. Mutta tämä Tappurainen oli juonikkomies. Nyt pitäisi saada sitä vielä yli puhua, ettei vain seota heitä asiaan. Luvata vaikka jotain erityistä lisäkorvausta.
— Ei se mitään tarvitse, on saanut osansa ja hyvän palkan, muistutti ehdotusta vastaan Sumu.
— Maksaisi hänelle, perhanalle, ainakin lupaisi, myönteli Napamäki.
— Kyllä tämä on sellaista kauppaa, jossa komplotin jäsenten täytyy myös täyttää lupauksensa, sanoi Heikkilä ja naurahti.
— Se siinä onkin, olla niiden kaikellaisten kanssa komplotissa! tuskitteli Sumu tukkaansa kynsien. — Mutta mistä niitä ottaa luotettavia tähän aikaan?
Esan suu meni nauruun.
— Luotettavia lainrikkojia, virkkoi.
Sumu kiivastui:
— Niin, mutta eihän se sellainen mikään laki?… Piruko sitä pitää, enempää kuin sitäkään, joka käskee grammottain punnita leivän isännälle ja emännällekin?
Sumu katsoi tutkien vuorotellen jokaisen naamaan. Jatkoi:
— Kuka niitä sellaisia lakia tottelee? Mitä siihen kenenkään tulee syönkö minä vai juonko ja paljoko vai vähän, kun se on mun omaa ruistani? Ja tätä hallituksen huushollaamista tämän viinan kanssa, sitä en minä ole ikänä ymmärtänyt muuksi kuin herrain juonitteluksi. Ensin ne ottivat viinankeittoluvan talonpojilta ja antoivat porvareille. Nyt muka kielletään kokonaan, mutta herrat vedättävät valtion laivoilla ulkomailta ja juovat niinkuin ennenkin.
— Entä apteekkarit ja tohtorit! huudahti Esa, ottaen piipun suustaan, että voi paremmin sanoa. — Tämäkin meidän apteekkari… voi pentelettä kun on rikastunut tentunkaupalla.
— Ja tohtori, huomautti Heikkilä matalalla äänellään ja katsoi kulmainsa alta Esaa.
— Niin, sanoi Esa, alentaen ääntään kuiskaavaksi. — Joka spriireseptistä ottaa kymmenen markkaa ja ilman tautia kysymättä antaa niin paljo kuin vain miehet pyytävät. Kuinka ei lääkäriä ja apteekkaria sakoteta ja linnaan tuomita, kun muita tuomitaan?
Hän pani leukansa kysyvästi pitkälleen ja tutki silmillään jokaista seuran jäsentä vuorotellen.
Napamäki mörähti:
— Eikä niistä edes sanomalehtiin kirjoiteta.
— Niin, kun ei edes se Peetarin häjy suutari, sosialisti, ihmetteli
Esa.
— Bolsevikki se nyt on, selitti Napamäki.
— Noo polse- eli menseviikki, sitä pirummin sopisi sellaisen. Vai eikö ne nekään vihaa herroja niinkuin meitä talonpoikia? kysyi Esa.
— Ee-ei tokikaan, selitti Sumu. — Molemmathan ne ovat meidän niskassa, jotta me elättäisimme heitä.
Alempi huulensa ulottui pitkälle ylähuulen ylitse, kun hän nauroi hartaasti, katkeruuden säteillessä silmistä ja lihavan ruumiin hyllyessä.
— Halvalla, mörähti taas Napamäki.
— Halvalla, niin, sepä se! totesi Sumu jatkaen: — Ennen ei niille kelvannut meidän kasvattama ruisleiväksi, kun saivat Saksan ja Amerikan nisut. Nyt kun sitä ei saada, nyt kelpaa meidän ruis. Hintaa emme kuitenkaan saa määrätä me, vaan he ja hallitus, ja halvan jos halvan. Mutta menepäs pyytämään lääkäriltä voidelappua, apteekkarilta sormipullollista troppia, tahi Peetarin suutarilta puolipohjia kenkiisi, itse he määräävät hinnan ja sellaisen hinnan että oikein hävettää… tphyi lempo sentään!
— Kyllähän tuota, mekin nyt olemme saaneet, tuota, hintoja, yritti
Heikkilä ja katsoi kulmainsa alta ikäänkuin leikillään moittien Sumuun.
Tämän alahuuli työntyi entistä pitemmälle, ja ylähuuli vetäysi sisään
ja ylöspäin paljastaen ruskeat ja harventuneet hammasrivijäännökset.
— Sinäkin! Oletko nyt sitte niin rikastunut, ettet enemmälle kartanollasi sijaa löydä? Sumu sanoi sen kiivaudella ja sydämen pohjasta. Mutta kun toiset rupesivat nauramaan, lievensi hänkin, silmä alkoi hymyillä, kun ruskea hammasrivi vielä uhkaavasti irvisti.
Esa käänsi asian nyt oikealle tolalleen, kysymykseen, jota varten oli kokoonnuttu, nim. sanomalehtikirjoitukseen ja sen kirjoittajaan. Kaikki eivät olleet kirjoitusta nähneet ja Esan piti se sen vuoksi lukea.
Se oli "Kirje Takamäenkyliltä" ja sanottiin siinä m.m.
"Se ei ole ollenkaan kumma, jos viinateollisuus täällä niin rauhassa saa kukoistaa, kun melkein kaikki kylän isännät ovat samassa juonessa. En tiedä varmaan, mutta niin kerrotaan, että heidän keskuudessaan on suuri viinankeitto-osuuskunta, jolle kukin luovuttaa viljaa heidän keskenään sopimasta hinnasta. Viinankeittäjille on taattu, että jos kiinni joutuvat, niin perheitten elatus maksetaan linnassaolo-ajalta ja sakot ja vielä korvausta. Ja mökkiläiset ovatkin ottaneet niin ammatikseen viinan keittämisen ja kauppaamisen, ettei kukaan enää tahdo muihin töihin joutaakaan. Ikävintä on vielä se, etteivät asianomaiset viranomaiset tartu asiaan, vaikka heille on ilmoitettu monta kertaa. Mutta tätä ei sovi ihmetellä, kun kerrotaan että nimismies saa Takamäestä joka viikko pontikkalekkerin omiin tarpeisiinsa. Koko Takamäen kylä on tullut niin huonomaineiseksi, että on ihmisiä, jotka sanovat, että ne saisi kaikki miehet ja ison osan akkojakin kulettaa linnaan näistä viinarikoksista. Juoppous on kasvanut niin, että juoppohulluus on muuttumassa oikein vasituiseksi Takamäen taudiksi."
Alkoi kuulua murinaa joka taholta. Esa pysähtyi.
— Katos vietävätä, kuinka kovin hävyttömästi.
— Jopa likaa opettaja pesänsä.
— Opettajako tämän sitte…?
— Opettajapa tietenkin. Mutta kun oikein tuosta taudistakin. Eihän ihminen itse tautiansa.
Malakias sekaantui asiaan myöskin:
— Minua se vissiin sillä juoppohulluustaudilla?
Hänen poskensa punottivat. Suu yritti hymyyn, silmästä pilkisti suuttumus.
— Ja valehtelee vielä, kiivaili Sumu. — Jos nyt on yksi vähän sairastellut, niin eihän täällä ketään muuta? Ja se yksikin on nyt terve kuin pukki, näkyy olevan, eikä kuulu maistavankaan. Siitä pitää vastata. Kirjoita sinä Esa ja hauku.
— Ei, sanoi Esa. — Ei se sillä ole hyvä. Tämän kirjoituksen vuoksi nyt jo on hävitetty paras kyyneltehdas. Nimismiestä on julkisesti vaadittu käymään kimppuumme eikä hän uskalla olla tulematta. Tähän kylään on tullut piru miehekseen. Saatte nähdä, että jos hän saa täällä olla, niin muutaman viikon päästä ei Takamäen kuusenjuuri enää heru teille tippaakaan ja moni meistä on sakotettu ja kylä häväisty.
Esa hengähti. Suuttumus, joka hänen puhuessaan aste asteelta nousi, salpasi jo hengitystä. Puukonarpi poskessa oli alkanut punottaa. Toiset kuultelivat vaieten mihin ehdotukseen Esan puhe päättyisi. Hän jatkoi:
— Kun Jumala panee meille taudin, emme saa enää sairastaakaan rauhassa kodeissamme, vaan meidän kipumme vedetään sanomalehtien palstoille, meiltä viedään kotirauha ja kunnia.
Joukko mumisi ja murisi ja alkoi vähitellen tajuta mistä on kysymys. Mikä vaihtoi hermostuneesti polvea toisen päälle, kuka kynsäsi päätä, ken sylkäsi.
Esa jatkoi:
— Tämä kylä on ollut aina kuuluisa yksimielisyydestään. Kylän asioita ei ole juoruttu mihinkään. Ja täällä on ollut niin siivoa elämää että papitkin ovat kehuneet. Mutta nyt tulee tänne muka lasten opettaja, joka alkaa kellottaa kylän asioita koko maailmalle.
— Panee pois sen sellaisen! örähti Napamäki. — Pois!
Sumu oli asiassa mukana:
— Niin, pannaan juutas pois, meidän vallassahan se on, pinnisti mies kiinteästi kurkustaan kitisten.
— Mutta se riippuu johtokunnasta, sanoi Esa ja katsahti Kirsiin kysyvästi. — Esimies on Nevalainen ja se taitaa olla opettaja-hyvän kanssa samaa mieltä. Ei muka ryyppää. Ja sitte Luhtasmäen emäntä, joka pitotilaisuudessakin siitä raittiudesta väkättää kuin väkkärikello. Hän, muka, ettei heillä ryypätä eikä kieltolakia rikota. Tässä meidän puolella ei taida oikein selvästi olla muita kuin Kirsin Malakias, vai oletko sinäkään?
Malakias rykäsi teennäisesti. Esa oli pannut kysymyksellään hänet ikävään koetukseen. Hänen päänsä oli kuumentunut jo sen johdosta, että sanomalehtikirjoituksessa oli niin avonaisesti viitattu hänen sairauteensa. Masentava nöyryytyksentunne ja kiivas kunnianpuolustusvaisto kamppailivat keskenään. Nyt tuli taas uusi vaikeus: ruvetako näiden kylänmiesten ja osuuskuntatoverien kera puhdistamaan kylän mainetta yrittämällä ajaa pois opettaja, vai asettuako johtokunnan raittiiden jäsenten kannalle ja jättää sanomalehtikirjoittelu opettajan omaksi yksityisasiaksi? Hiki kihosi hänen otsalleen. Miehet odottivat vastausta. Tuli epämääräinen:
— Mikä tuossa olisi parhainta?
— Panna pois! huusi korotetulla äänellä Sumu.
— Kyllähän minä, mutta en minä usko, että se käy niin helposti, pitää olla jokin laillinen syy.
Kirsi huokasi helpotuksesta. Hän oli vihdoinkin jotain sanonut puolustuksekseen.
— Laillinen, matki Esa. — Onko tämä kylän kunnianloukkaus laillista, häh? Eikö se ole lainrikos?
— Kirjoittaa siitä, että kylässä rikotaan kieltolakia, virnisti Heikkilä, kurkistaen pilkallisesti mustilla silmillään kulmakarvainsa takaa ensin Esaa ja sitten muita.
Napamäki nauroi hörötti.
— Hyviä tässä ollaan kaikin… nimismiestä ja tohtoria myöten. Ei yhtään kompastusta lakiin. Yli hypätään niin että hiu vain!
Vähitellen mieliala lauhtui. Ei oikein löydetty pohjaa miten aloittaa hyökkäys opettajaa vastaan. Kun muuta ei näytty aikaan saatavan, uhkasi Sumu että vielä tässä jää sekin keino, että jotain kiusoja sille sopii hommata ja tehdä olo ikäväksi, jos ei kerran kylän kunnianloukkauksesta kukaan enää välitä.
Loppu keskustelua kohdistui itsesuojeluvaiston pakottamana siihen, miten pitäisi saada tukittua Tappuraisen suu. Jonkun pitäisi käydä sen mökillä. Mutta mitä saisi luvata? Syntyi kiista siitä, paljonko vai vähän, ilman että puhuttiin summista. Ehdotettiin, että Esan pitäisi lähteä. Mutta Sumu pelkäsi itsekseen että Esa lupaa liika paljon ja ehdotti, että sinne menee pari miestä. Silloin ehdotettiin Sumu toiseksi. Napamäki hyväksyi sen örähtäen ja hankkiusi kotiin. Silloin alkoi Heikkiläinen epäillä, että jos sinne Sumu menee, niin se itaruudessaan ei lupaa Tappuraiselle mitään, mutta sitä vastoin saa kiihotetuksi, että Tappurainen rupeaa tekemään kiusaa kylänmiehille.
— Mene itse! kiljasi Sumu. Pahako häneen pyrkii. Jos sulla on rahaa, niin tuppaa taskut täyteen kakaroillekin. Lempo tuota, ei se sakkokaan niin suuri ole, jos tullakseen on, eikä se niin kovin paljo kunniaa leikkaa. Helsingissä on suurilla herroilla, oikein pääjehuilla seura, jonka jäsenet ovat luvanneet rikkoa kieltolakia ja antaa sakottaa itsensä kaikin, jos yhtä sakotetaan. Meidänkin nimismies ja tohtori ja apteekkarikin on siinä. Apteekkari sanoi. Kehoitti minuakin. Mutta minä sanoin: sikako häneen jäsenmaksuja maksamaan herrain hyväksi. Ryyppään minä muutenkin, sen kun ryyppään ja rikon. Mutta ei se mikään häpeä ole, kun kerran herrat edellä. Paha hänestä suuria maksakoon Tappuraiselle.
Heikkiläinen luimisteli taas kulmainsa alta ja äänsi hiljaa:
— Istuu herrain kelkkaan.
— Entä sitte, tässä asiassa! intoili Sumu.
— Sitä vain, ettei näistä rikoksista herroja tuomita, mutta kyllä talonpoikia. Olisit edes sen lainrikkojaliiton virallinen jäsen ja näyttäisit tuomarille rikkurikirjaasi. Mutta nyt olet vain ulkojalka, tavallinen syntisäkki, jota ei helpoteta.
— Minä olen herrain tuttu! huusi Sumu. — Kyllä mä osaan konstit.
Joukko alkoi osoittaa hajautumisen merkkejä.
Mutta silloin Esa otti pullon ja virkkoi:
— Te ootta sellaisia… nahkahousuja. Annan edes ryypyn.
— Oliskin pitänyt alkaa siitä päästä, örisi Napamäki nauraen. —
Olisit antanut kohta ryypyt, niin opettaja olisi jo pellolla.
Otti.
Viimeksi tuli tarjoilijan eteen Malakias.
Näki, että hänen otsaansa ja poskiaan valuivat valtaavat hikivirrat.
Miehen poski vavahteli. Kasvoilla asusti hätivä epämääräisyys ja kauhu.
Huuli yritti toisinaan naurua, mutta pysähtyi noloon totisuuteen.
— Otatko? kysyi Esa tarjoten pikaria.
Malakias epäröi silmänräpäyksen. Tarttui sitte hieman hätäisesti pikariin ja kaasi suuhunsa.
Esa tarkasteli Malakiasta, ilmeisesti levottomana ja epätietoisena siitä mitä oli tehnyt.
Malakias kävi punaiseksi. Hän itse tunsi tulta veressään. Se poltti ja huumasi. Tilanne häipyi mielestä kuin usva. Hänen tilallaan alkoi olla joku uusi olento. Mikä? Sitä hän ei kysynyt. Suonissa poltti. Hän tunsi siitä johtuvan kärsimyksen ohella huumaavaa nautintoa. Malakias unohti kaikki. Hän ei ajatellut enää itseään, eikä mitään. Hän tunsi vain polttoa suonissaan ja polton äärillä hivelevää huumaavaa hekumaa…
Hän ojensi pikarin uudelleen Esan täytettäväksi, tuijottaen vihaisesti tämän silmiin. Esa hieman epäröi.
— Anna toinen! pyysi Malakias matalalla äänellä.
— Maistuiko? kysyi Esa.
— Poltti!
— Rinnassako?
— Anna pian!
Malakias Kirsin pikaria pitelevä käsi vapisi.
Esa täytti pikarin.
Malakias tyhjensi sen. Hänen kasvoilleen ilmestyi merkillinen ilme. Oli vaikea tietää oliko se naurava vai itkevä.
Hän oli jo mennyt rappusille toisten mukana, mutta pyörähti siitä takaisin Esan puheille. Vannotti tältä mukaansa pontikkapullon ja sai.
Pihassa mennessään vilahti hänen päänsä läpi aivan kuin hyvin kaukaisena muistona muuan elämys äskeisiltä onnen viikoilta. Mutta se häipyi heti yleiseen, nautinnontunnon humuavaan unhotuksen sekamelskaan.
* * * * *
Malakias astui. Jalat tahtoivat käydä ristiin. Kukaan ei niitä ajatellut. Joku tuntui aivan kuin pään sisässä laulavan:
"Pontikkaa on… pontikkaa… pontikkaa… hih!… piruja!"
Naurahdus.
— Hih!
Tuliko joku jälessä? Hän katsoi.
Ei ketään näkynyt.
Läheisen tienvieripuun alaoksalla laulahti kivikikkari. Sitä ei
Malakias kuullut. Kävi ohi hoiperrellen hokien tai laulaen:
— Pon-pon-pont-pon-tikkaa-kaa.
Mies pysähtyi, seisoi horjuen ja kuulteli. Pyöritti päätä, ärjäsi:
— Soita mitä soitat!
Yritti astua eteenpäin.
Äskeisistä tovereista oli pari syrjästä salaa peräillyt ja seurannut hänen liikkeitään juhannuksen aikaisena kesäisenä yönä. Luonto hymähteli elämän-nousun elinvoiman tunnossa. Viileä kesäkuinen ilma leyhähteli. Lintu visersi. Kaukaa kuului rääkän laulu. Käki kukahti pariin kertaan.
Malakiasta odotetaan kotona.
Hän astelee harhailevin ottein. Ei näe mitään. Ei kuule.
* * * * *
Esa ja Heikkilän Ville lakkaavat seuraamasta. Katsovat toisiaan ja haastavat hiljaa, kasvoilla pelästynyt ilme.
Malakias tallustaa, jalat käyvät ristiin. Väliin yrittää laulahtaa.
Yhtäkkiä pysähtyy. Katsoo suoraan eteensä kuin kuullellen ja kysyen.
Hiljaa, pelästyneenä:
— Missä minä…?
Kädet menevät avuttomasti ristiin ja koko ruumis vapisee.
— Ii-iska! Ii-iska… isän poika.
Suu menee lasta mielistelevään hymyyn.
— Isän poika, jatkaa hän kuiskauksiaan, Astuu. Muistaa pullon. Juo, ähkäsee. Nostaa käsiään, huutaa tuskaisena:
— Ii-iskaaa!
Astahtaa, horjuu. Silmäin eteen ilmestyy jostain Eliisa, pysähtyy.
— Je-esus!… pääsee Eliisalta. Malakias tuijottaa tylsänä. Kun Eliisa koskettaa, alkaa Malakias vapista.