XV.
Eräänä ihanana kesäisenä iltapäivänä astuu Malakias Kirsi porraskuistilta pihaan ja pälyilee ympärilleen levottomasti. Silmiin on palannut talvellinen tuijottelu ja valkuaisiin verestävä reunustus. Hän on joutunut uudelleen makuun, suonissa polttaa jano ja viina.
Hän astuu yli pihan tarhakartanolle, mutisee ja peloissaan ympärilleen katselee. Käy ohi tallin, jonka oven yläpuoli retkottaa auki. Malakias tuijottaa mustaan oviaukkoon.
— Mitä… sekin ka-katsoo? mutisee.
Pääsee ohi. Saapuu portinalukseen. Vanha ruumenrekikin on siihen tielle kesäksi jäänyt. Toinen antura ketarasta irrallaan, perästä ylhäällä siirollaan kuin häntä. Malakias pysähtyy kummastelemaan, tarkastaa rekeä. Mikä siinä on? Häntäänsä nostelee… ruumenkelkka! Malakias potkasee. Kelkka koskee äkeeseen ja kalahtaa. Alkaa hieman suuttua mies ja potkasee uudelleen. Äes vastaa jurosti ja kelkka välinpitämättömän särkyneesti. Jalkaan koskee. Malakiaksen tekee mieli lyödä. Mutta äes seisoo rauhassa väärine piikkeineen, ei tule päälle, mutta ei pakenekaan. Malakias alkaa tuntea haluttomuutta. Väärät ja paksut piikit uhkaavat. Mies kääntää selkänsä ja alkaa leppyä.
Siinä on lammasnavetan ovi. Karjatarhassa paahtaa ihana helottava kesäaurinko. Oviaukosta näkyy pimeyttä. Malakias tuijottaa. Siellä on varmaan joku. Tuijottaa, tuijottaa… mikä siellä? Silmät? Ne nousevat pimeyden uumenista navetan perältä… Ovatko ne? Malakias eroittaa niin hämärästi… Silmät… markkina-neidin…
Mies astahtaa lähemmäksi lammasnavettaa. Onko siellä? Lammasnavetan hajusta hän… pitää. Niinpä se kuin vetää. Panisiko pitkälleen ja nukkuisi?… Huusiko joku?
Iiska vain puuhevoselleen huutaa pihassa, joku naapurintyttö toverina.
Isä alkoi kuullella, mutta unohti kohta mitä piti kuullella. Lammasnavetta on niin ikään unohtunut seläntaakse. Mies ei ajattele mitään, astuu vain ladon ja navetan välysestä kartanon taakse. Polku vie tuulimyllylle… Tuulimylly, ajattelee hän, astuen ohra- ja perunapellon välistä piennarta. Mieleen menee samalla, että juuri tänne hän oli aikonutkin, mutta ei muista kuolemakseen mitä varten… Siinäpä on silta rämpällään. Siltapuu on pystössä ja kurottaa pitkällään kuin lyödäkseen. Jostain tuntemattomasta syystä alkaa syyllisyydentunto taas hätyyttää. Joku uhkaa jotenkin, vaistoaa hän. Mieli menee alakuloiseksi, niin alakuloiseksi ja painuneeksi että sydäntä aikaa ahdistaa tuttu tuska. Askel alkaa hätiä. Hän astuu piennarta, kohti tuulimyllyä. Sieltä tuulimyllyn takaa näkyy riihi.
… Mitä siitä riihestä? Ei muista kuolemakseen.
Astuu, astuu. Lapset huutavat pihassa, mutta Malakias ei sitä kuule. Siinä kasvaa rehevästi ohra, jota keväällä niin intomielin kylvi. Mutta Malakias ei näe työnilonsa nousevaa hedelmää. Etäämmältä häämöttää kesanto, joka siellä koskematonna työntää rikkaruohoa. Mutta Malakias ei näe sitäkään. Hän on irtautunut luonnosta, mennyt rikki. Hän on elävän luonnon keskellä vieras. Hän vain astuu kuin muukalainen. Mieliala painuu painumistaan. Tekisi mieli itkeä. Ihminen on niin huono… Elämä on niin raskas… Mahtaako Jumalakaan tästä mitään välittää?… Kun saisi nukkua… tuossa ojassa… Panisivat multaa päälle… Ojaan… Ne eivät pane… Vievät hautaan… viekööt…
Mylly on siinä. Siipi rikki. Irvistelee… siipi. Olkoon!… Minä en välitä…
Käy ohi tuulimyllyn, riihen luo. Taas ovet auki… mikä niitä ovia aukoo?… Riihenovi… sarana poikki…
Hän pistää käden taskuun, saa sieltä sormiinsa nuoraa. Katsoo sitä, tuijottaa siihen, muistaa, nyökkää päätä. Saa kiirettä kantapäihinsä, aikoo pujahtaa riiheen pälyen ympärilleen.
— Malakias! kuuluu Eliisan kirkas, hätivä huuto lammasnavetan välysestä.
Malakias pelästyy, putoaa riihenkynnykseltä maahan, huohottaa ja kätkee vikkelästi nuoran taskuunsa. Eliisa huutaa uudestaan. Malakiaksen katse kirkastuu. Hän alkaa juntustaa takaisin entisiä jälkiään. Tuulimyllyn nurkkauksessa he kohtaavat.
— Täälläpä sinä! pääsi Eliisalta helpotuksen huudahdus.
Kuin pahanteosta tavattuna astelee Malakias vastustelematta vaimonsa jälessä. Eivät virka kumpikaan mitään.
Tultuaan yksin kamariin, hiipii Malakias vikkelästi kätkönsä luo, löytää pullon, nostaa sen himosta hehkuville huulilleen. Ne elehtivät kuin nänniä etsivät lapsen huulet.
Malakias juo.
* * * * *
Kirsissä on lääkäri ja pastori Rapinen. Emäntä oli hädissään tuottanut molemmat.
Lääkäri oli tullut ulos ja kävelee kartanolla tupakoiden ja tarkastellen syrjästä Iiskaa, joka leikkii yksin ajaen hiekkaa puuhevosella ja pienillä rattailla. Kaivonkannella löytää hän sopivan istumapaikan. Silmissä on rasittunut, synkkä ilme. Katse seuraa lasta askel askeleelta.
Hän ravistautuu hermostuneesti ja astuu sitten nopeasti jälleen sisään tuparakennukseen.
Melkein kohta ilmestyy pastori portaille, katsellen ympärilleen aivan kuin etsien jotain.
Silloin kuuluu laukaus asuinrakennuksesta. Muutama silmänräpäys myöhemmin hyökkää Eliisa hajalla hapsin suoraa päätä kaivoa kohti. Pastori huomaa tarkoituksen ja rientää jälessä. Puolipihassa saavuttaa hän Eliisan ja tarttuu lujasti kiinni. Vaimo kääntää hurjistuneet kasvonsa päin. Katsoo ensinnä pitkään, sekavana, aivan kuin ymmärtämättä mistä on kysymys. Vihdoin silmä välähtää ja hän kähisee:
— Mitä te minusta…?
Ja riuhtasee.
— Rauhoittukaa, pyytää pastori hiljaisella, kehoittavalla äänellä ja katsoo vaimoa polttaviin silmiin.
— Laskekaa! pyytää Eliisa valittavalla, hiljaisella itkuäänellä ja riuhtasee. Pitelijän täytyy lujittaa otettaan.
Eliisa on kääntänyt selkänsä pastoriin ja huohottaa syvästi. Sitten pääsee häneltä uikertava, viiltävä valitus. Hän käännähtää päin pastoria, silmistä hehkuu tuska. Hän nostaa käden kuumalle otsalleen, luo aran syrjäkatseen pastoriin ja kuiskaa:
— Nyt… minä… rakastin.
Hän katsoi hetkisen syrjittäin, kysyvänä ja pelästyneenä pastorin silmiin. Mutta aivan kuin raivopuuskaus olisi alkanut hänen sielustaan kuohua, hän tempautui pitelystä irti rajulla voimalla. Pastori sai ponnistaa kaikkensa pidättääkseen, mutta ei voinut liikutukselta saada sanaakaan sanotuksi.
Ovipieleen portaille ilmestyy vanha Siimon niin pelästyneenä, että ei hievahda, suu on vain älyttömästi ammollaan.
Lääkäri tulee ovesta. Pastori kiinnittää huomiota hänen kalpeuteensa ja hitaisiin liikkeisiinsä. Väristys käy läpi ruumiin. Hän ymmärtää, että Malakiaksen luoti on tehnyt tehtävänsä. Lääkäri lähenee epämääräisesti astuen, silmät harhailevat neuvottomina. Eliisa lävistää häntä katseillaan, mutta ei kysy.
Jostain syystä lääkäri nyökäyttää, tuskin näkyvästi, päätään. Eliisa ymmärtää sen vastaukseksi. Kädet nousevat itsestään taivasta kohti ja rinnasta nousee koristen käheä kuiskaus:
— Kuka hänet murhasi?
Hän lävisti katseellaan vuorotellen lääkäriä ja pappia. Kumpainenkin värisi.
— Kukako? äänsi lääkäri hiljaa.
Mutta leski ei vastannut, hän lähti vain astumaan tupaa kohti, pään asenteessa ja silmissä jonkunlainen ylenkatseen vivahdus.
Kumpaisellekaan herroista ei tullut mieleenkään puhua itsemurhasta. Kysymys poltti lääkäriä kuin tuli. Hän yritti torjua kummallisen kysymyksen salaperäistä okaa, mutta se vaani piinaavana joka puolella. Joku syytti häntä, hänen seurapiiriänsä, hänen elintapaansa. Se kuiskutti, piinasi, kirkui. Hädissään hän höpisi ääneen:
— Tämäpä kummallista…
Tämä oli alkanut jo aikaisemmin tuvassa. Eliisa oli syyttänyt — nimeä mainitsematta — syypäitä siihen, että hän menettää miehensä, lapsensa, elämänsä nyt juuri, kun he olivat pelastumaisillaan, kun Malakias ja hän olivat saavuttamaisillaan elämän…
Portin ulkopuolella kurkkii talon tuttu viinatrokari. Mutta nähtyään pihassa herroja, hiipii takaisin.
Mennessään huomaa Eliisa pienen Iiskan hyljättynä ja peloissaan pälymässä vajan ovella.
Äidin silmässä välähtää jotain vapautuvaa. Hän kurottaa käsiään. Lapsi juoksee kohti. Äiti nostaa syliinsä, puristaa rajusti, niin rajusti, että vahva poika alkaa valittaa. Samassa hän käännähtää ympäri, iskee kummallisesti kiiluvat silmänsä tohtoriin, joka juuri on rientämässä takaisin sisään, ja poikaa osoittaen kysyy:
— Tuleeko häneenkin?
— Mitä? kysyy tohtori arasti.
— Se tauti?
… Oliko hänen suunsa hymyssä?
Lääkäri laski katseensa, ravisti epämääräisesti päätään.
Silloin Eliisa pyörtyi.
Apuun rientäessään yritti lääkäri selittää ettei hän oikeastaan sitä tarkoittanut, mutta pyörtynyt oli tiedotonna, eikä kuullut mitään. Herrat alkoivat kantaa häntä tupaan.
Vanha Siimon seisoi edelleen äskeisessä paikassaan, suu älyttömästi ammollaan.
Iiska oli Eliisan pyörtyessä joutunut yksin. Kun äitiä kannettiin, taapusti lapsi pelästynein katsein jälessä ja rupesi portaissa hiljaa itkemään.