IX.
Muutamia päiviä ennen johtokunnan kokousta oli Laivurinen sairastunut. Tauti tuntui vilustumiselta, vaikka hän ei tiennytkään missään vilustuneensa. Tosin sinä päivänä oli hiukan sateinen ilma ja kolkonlainen tuuli, mutta Laivurinen oli pysynyt sisällä melkein koko päivän. Siitä huolimatta oudot vilunväreet iltapäivällä karsivat selkäpiitä. Ne alkoivat alhaalta, väliin kantapäistä saakka, nousivat värisyttäen ja kirvellen ylöspäin, leviten kaikkialle. Päätä alkoi huimata, ja painostava väsymys laskeusi jokaiseen jäseneen.
Hän joutui makuulle. Koetettiin kaikenlaisia lämmittäviä lääkkeitä, mitä kotona oli ja mitä naiset luulivat hyviksi ja auttaviksi. Paksut peitteet saivat hänet vihdoin kovin kuumaksi ja hikoilemaan, ja hän vaipui levottomaan uneen. Yöllä hän houraili. Se oli kummallinen tila. Toisinaan luuli ymmärtävänsä kaikki varsin hyvin, näki muorin ja Liinan, kun ne siinä vuoteen lähettyvillä liikkuivat, mutta koettaessaan nousta hän painui alas kuin lyijy; kun hän aikoi jotain sanoa, meni sana kieleltä ja pistäysi esiin aivan uusi, satunnainen, väliin vallan hullunkurinen mielikuva, josta sitten sanoikin jotain. Saattoi kyllä huomata itsekin, kun jotain hullua oli sanonut, että toista oli aikomus sanoa, mutta kun ajatteli korjata erehdystään, unohtui jo mielestä koko asia ja taas tuli jotain vallan toista. Väliin hän tunsi itsensä kovin tuskalliseksi, mutta toisin vuoroin ei huomannut mitään kipua. Päinvastoin tuntui hyvinkin miellyttävältä. Ja kun pisti mieleen oikein hyvä ajatus, saattoi innostuakin. Kun taas ilmausi ilkeitä mielikuvia ja ne tuntuivat olevan hyvin todellisia, virtaili tuskanhiki pitkin ruumista ja mieli teki rynnätä, paeta…
Muutamasti yön kuluessa pistäysi sekin ajatus mieleen, että mitähän jos tämä nyt olisikin kuolemantekoa? Jos kuolema tuossa paikassa nyt tempaisi pois ja … ja…
Mutta sitäkään ei jaksanut ajatella, taikka oikeastaan ei viitsinyt pitemmälle, sillä koko olennossa vallitsi niin kummallinen velttous, yhtäkaikkisuus ja välinpitämättömyys kaikesta. Sen rinnalla kyllä katkera sielullinen kärsimys pälyili ja tirkisteli joka nurkasta, painoi ja kidutti yhtämittaisella epätiedolla. Mutta kun ei siihenkään voinut kiinnittää ajatuksiaan eikä kyennyt selittämään mitään, niin se jäi vain kalvavaksi vaivaksi, jonka olemassaolon tuntee itsessään, mutta ei tiedä sen oikeata olinpaikkaa. Kaikki jäi toistaiseksi lykkimiseen ja yhä palavaan vaistomaiseen kaipuuseen: kunpa vain pian ymmärtäisi… Nyt ei jaksa, ei viitsi … kukapa nyt viitsii!
Kolmantena yönä aamupuoleen sai hän nauttia muutaman tunnin virkistävää unta. Siitä herättyään huomasi olevansa paljon parempi. Mutta pää oli raskas ja sumuinen, tuntuipa siltä kuin se olisi ollut savua täynnä. Heti palasi muisti kuitenkin takaisin uniin ja harhakuviin, joiden kamppailukenttänä hänen aivonsa olivat olleet. Siinä muistui kovin hämärästi mieleen varsin omituisia ja kummallisia näkyjä, niin että teki mieli vieläkin nähdä ja tarkemmin tutkia … viehätyksen vuoksi.
Vilu oli kadonnut. Hän aikoi nousta ylös, mutta ei kyennyt; täytyi pysyä vuoteessa puolenpäivän tienoille. Suussa oli koko päivän inhottava maku.
Vaimo oli koko yön ollut erittäin tarkkaavainen, pitänyt hellää huolta, totellut ja noudattanut sairaan pienintäkin viittausta ja toivomusta. Pienimpiä ja turhimpiakin apukeinoja hän koetti yöllä poistaakseen vilua, ja kun houre tuli, toimitti kylmiä kääreitä. Laivurinen oli huomannut kaiken tämän, kun oli tajussaan, ja heltyikin sen johdosta; väliin hän taas oli kärsimätön ja kiukkuinen. —
Puolenpäivän aikaan hän nousi ja lähti ulos jaloittelemaan. Naiset kyllä vastustivat, mutta se ei auttanut: hän tahtoi vilvoittaa päätänsä. Ilma oli raikas. Tuuli hyväili suloisesti vielä polttavia ohimoita ja tuntui karkoittavan sumua päästä. Ajatuskyky selveni ja reipastui. Puutarhan käytävällä käveli hän edestakaisin kaula paksussa kääreessä ja talvipalttoo hartioilla.
Sattumalta, kesken muita ajatuksia piskahti mieleen: näinkös huono minä nyt olen?… Mitenkähän minä olenkin näin huono? Käsissä ja jaloissa ei ole voimaa, ei ensinkään … ja kun kättä kohotan, vapisee minussa joka luun solmu… Koko suven olen jo ollut huono … ja mitä tämä nyt jättääkään jälkeensä?
Mitäpä mahdotonta nyt enää olisi kuolemankaan tulossa?… Eihän minussa paljon vastusta olisi … pian se minut saisi nutistetuksi…
Alkoi tuntua niin omituiselta, kuin olisi edessä ollut hyvin pitkä matka ja matkakapineet olisivat vielä olleet järjestämättä ja muitakin kotiasioita toimittamatta. Sitten tuntui koko olennossa erityinen vastenmielisyys lähtöä vastaan … aika näytti niin sopimattomalta.
Tuuli, joka muuttui yhä viileämmäksi, alkoi vaivata ja hienoja vilunväreitä vyöryili, ensin sääriä ylös, sitten yhä ylemmäksi, ja ne hajosivat vihdoin kirveltäen selkään.
Hän pelästyi ja kiirehti sisään. Kiirehtiessään hän vasta huomasi, että jalat olivat raskaat ja että hän oli hyvin väsynyt. Huoneeseen päästyään heittäysi makaamaan.
"Oh-hoh-hoh", hän äänsi mielihyvän ja levon tunnosta, kun oikaisi itsensä vuoteelle. Rouva tuli peitettä panemaan.
"Antaa olla ilman peitettä." Hänessä heräsi halu urheilla, koettaa, kestäisikö vilustumatta, sillä nyt ei vilua tuntunut. Mutta rouva ei suostunut. Jotain mutisten lempeästi, määräilevästi, tuppasi hän peiton tiiviisti Laivurisen ympärille. Jostain syystä tuntui se Laivurisesta oikein hyvältä ja hän suostui vastustelematta olemaan peiton alla ja katseli vaimoansa; tämä näytti nyt erikoisen miellyttävältä, pehmeämmältä ja viehättävämmältä kuin pitkiin aikoihin. Puku oli jokapäiväinen, mutta siinä oli jotain sievempää ja somempaa kuin tavallisesti. Astunta, puhe ja koko käytös oli niin arasteleva, ujo, sointuva, ja toimellinen, mutta meluton. Posket olivat kalpeat ja somat, silmät hienolla vetisellä, ehkä yön valvomisesta; ne näyttivät kärsivällisen väsyneiltä.
Laivurinen tunsi lämpöä, lepoa ja rakkautta. Koskas minä olen sinua tällä tavalla vaalinut? tuli hän ajatelleeksi. Hän oli joskus kärtyillyt ja ärhennellyt, kun vaimo pieniä, satunnaisia pahoinvointiaan sairasteli. Kuinka paljon olenkaan hänelle velkaa! ajatteli hän haikeasti. Kuinka paljon vähemmin hänen nuoruudenunelmansa ovatkaan toteutuneet kuin minun… Ei kukaan ole uhrautunut hänen hyväkseen… Hän on kaikkine kipuineen ja pahoinvointineen uhrautunut meidän kaikkien hyväksi … ja hänen, perheenisän hyväksi eniten, hänen, jonka olisi pitänyt kantaa. Hän olikin luullut väliin kantavansa raskainta taakkaa. Mutta mitä on minun taakkani! — hän ajatteli. — Jos minä kuolisin, jäisi hän lasteni kanssa kuin puolisonsa menettänyt lintunen poikasineen ihan ilman mitään maallista turvaa…
"Liina kultaseni…"
Kyynel tipahti poskelle, ja hän kurottui kultasensa kaulaan, painoi sitä puoleensa, suuteli pitkään ja tulisesti. Tämä synnytti syvää lämpöä. Vaimo jäi siihen pitkäksi aikaa ja alkoi itkeä. Kumpainenkaan ei puhunut mitään, mutta toinen ymmärsi toistaan. Mitäpä tässä puhelemaan kömpelöä kieltä, pilaamaan ja sotkemaan ihania tunteita ja sydämien vienoa keskustelua…
"Onko nyt lämmin?" kysyi rouva vihdoin ja paranteli vielä peitettä.
Lämmin oli. Vieläpä luuli Laivurinen iltapäivään kokonaan parantuvansa.
"Tottahan paranetkin."
Tässä toiveessa oli varmaankin koko sydämen ajatus, koska rouva taas purskahti itkemään.
Lapsia oli tullut huoneeseen, he keräytyivät äidin ympärille hameesta kiinni pitäen isän sänkyyn tirkistelemään. Mutta hiljaisuutta ei kauan kestänyt. He alkoivat sähistä ja väitellä. Äidille tuli hätä, rupesi suhdittamaan: isä on väsynyt, isän täytyy saada nukkua. Kovin häntä peloitti, että isä taas ärtyisi lasten melusta. Mutta isä ei ärtynyt. Lempeästi ja sovitellen hän sanoi:
"Menkää, lintuseni, menkää äidin kanssa, että isä saa vähän nukkua.
Ehtoolla, kun isä paranee, saatte leikkiä isän huoneessa."
Lapset tottelivat ja menivät riemuiten pois… "Illalla, kun isä paranee…" j.n.e.
Pihalle tultiin hevosella. Rouva katsahti ikkunasta.
"Kirkkoherra tulee jo… Mitenkä hän näin aikaisin!", äänsi hän tyytymättömänä.
Sanaa sanomatta Laivurinen nousi, tuskallinen ilme kasvoilla ja rupesi pukeutumaan.