V.
Laivurinen makasi yönsä hyvin huonosti, erittäinkin iltayöstä. Jos unonen joskus hiljaa lähenteli, hienosti leyhytellen huumaavia siipiään, niin silloin, aivan aavistamatta kuin ryöväri, ryntäsi esiin joku harmillinen ajatus. Ja kaikki vähäpätöisyydetkin ne nyt kuvastuivat mielessä suurina ja kovin kiusallisina. Ne olivat ikäänkuin liittoutuneet väkivallalla kukistamaan, saattamaan epätoivoon. Niitä ilmestyi yhä uusia, yhä kamalammissa muodoissa.
Pahinta kaikesta oli se, että rinta tuntui hellältä ja hengitys kävi raskaammaksi. Sellaiselta se ei ollut tuntunut moneen viikkoon, vaikka kyllä aikaisemmin keväällä, jolloin hän kävi tohtorin luonakin muutamia kertoja. Viime viikolla oli hän jo ollut siinä luulossa, että tauti on helpottanut. Mutta ei! Nyt sekin kävi kimppuun kuin musta painajainen, julmana, säälimätönnä, peloittavana. Vuoteella hän ähki, toisinaan melkein valitus ja itku pyrki. Monta kertaa kysyi vaimokin: "miksi et nuku? Mikä sinua vaivaa?" Täytyi ilmoittaa, ettei häntä oikeastaan mikään kiusaa, ettei vain tahdo uni tulla, eikä itsekään tiedä miksi ei. Kun saattoi tätä oikein vapaalla äänellä valehdella ja huomasi, että vaimo uskoi ja nukkui uudelleen, niin mieli meni paremmaksi. Vihdoin luonto voitti ja uni valloitti. Aika oli silloin jo kulunut yli puolen yön.
Aamulla hän oli väsynyt ja pahoinvoipa, rinta arka ja kipeä. Yleensä oli mieli rauhallisempi kuin eilen ja yöllä, sillä lepo oli sen verran virkistänyt, että saattoi jotenkin tasamielisenä ajatella eilisiä asioita.
Nyt oli sunnuntai-aamu. Ilma oli erinomaisen paisteinen ja kaunis. Paksu yökaste, joka vielä kimalteli puitten lehdillä ja ruohikossa, teki raitistavan vaikutuksen kuin vesilasi kuumalla säällä. Ihmisiä käveli maantiellä hiljakseen kirkkoa kohti, mistä kuului aamukellon juhlallinen kajahtelu.
Laivurinen nojaili avoimeen ikkunaan ja sulki huomioonsa kaikki nämä seikat. Yhtäkkiä päätti hän lähteä kirkkoon. Hänellä ei ollut tapana käydä siellä muuta kuin kerran vuodessa ripillä ja joskus sattumalta muuten. Esteenä ei ollut matkan pituus, vaan se, ettei sinne tullut mentyä. Mutta nyt tuli ikäänkuin ikävä sinne. Kellot kutsuivat, ihmiset kulkivat juhlallisina, luonto ja kaikki oli juhlallista. Sielussa heräsi omituinen osanoton halu, ikävä ja kaipuu. Hän ilmoitti asian vaimollensa ja kehoitti tätäkin lähtemään. Molemmat rupesivat valmistautumaan.
Pukeutuessaan kirkkoon ajatteli hän, mistähän oikeastaan oli nyt tullut tämä päähänpisto? Hän kuvitteli, mitä ihmiset mahdollisesti ajattelevat, kun hänet kirkossa näkevät. Vapaa-ajattelijaksi ja jumalankieltäjäksi hän tiesi muutamain yksinkertaisten ihmisten häntä sanovan. Siitä hän ei välittänyt oikeastaan mitään, sillä otaksui, ettei kukaan järkevä ihminen sellaisia usko.
Tuon arvelun Laivurinen tiesi levinneen siitä, ettei hän käynyt kirkossa ja että hän joskus, puheen tullessa tästä asiasta, oli lasketellut hiukan vapaammin.
"No parempi olisi ollut pitää suu kiinni", hän sanoi itsekseen pukeutuessaan, "eihän siitä mitään hyötyä lähde, että yksinkertaiset ihmiset vääriä käsityksiä pitävät; pahaakin voisi siitä seurata. Mutta mitä oikeastaan teen kirkossa?" hän ajatteli. "Tiedän minä itse saman minkä pappikin. Hartauden harjoituksia varten en taas halua sinne, kaikki ovat siellä niin olevinansa; se näyttää minusta hävyttömältä totuuden ja Jumalan pilkalta.
"Kyllä on totta, että tämä on itsekkäästi tehty", hän jupisi, "on se". Mutta mitä minä sille taidan, itselleni, luonnolleni, ajatuksilleni! Enhän sille mitään voi, että näen, että ajattelen näkemieni johdosta ja että johtopäätökseni tulevat sellaisiksi? Kunpa saattaisinkin pitää suuni kiinni ja ajatella vain, ihan itsekseni. Ei minua kukaan soimaisi. Kävisin kirkossa ja ajattelisin, saisin ajatella mitä hyvänsä, kun en vain puhuisi sitä mitä ajattelisin. Minä olisin hyvä ihminen ja kristitty! Ei minua epäiltäisikään. Hyvässä lykyssä vielä kiittäisin heitä, kehuisin kirkossa kävijöitä ja sanoisin: 'kas noin, tuo on oikean kristityn tapa!' Silloin varmaan sanoisivat uskovaiseksi. Mutta kun en sitä tee, kun olen hullu, kun juttelen tuttavilleni mitä ajattelen, niin siitä leviää tieto, että olen vapaa-ajattelija.
"Mutta mikä vapaa-ajattelija minä olen! En ainakaan enää ole. Etsivä minä olen, totuutta etsivä, etsivä sielu."
He olivat vihdoin valmiit ja lähtivät.
Muori oli hyvin jumalinen. Hän tuli iloiseksi, kun näki Eeronkin kirkkoon menevän. Ehkäpä Herra omansa löytää, ajatteli äiti, kunpa löytäisi Eeronkin!
Kirkossa oli ollut paljon ihmisiä. Niitä, erittäinkin nuorisoa, tulvaili ulos pääovesta kirjavissa, osittain loistavissa, koreilevissa kesäpuvuissa. Joukkoja hajausi kirkkotarhaan huvittelemaan ja syrjästä toisia katselemaan.
Lihava kirkonkuudennos Tolvanainen ja kauppias Airaksinen tapasivat toisensa pääkäytävän rappusten edessä ja tervehtivät kättä lyöden. He väistyivät sitten siitä ihmistungoksesta syrjään ja painautuivat nojalleen erästä hauta-aitaa vasten, kumpainenkin ahnaasti silmäillen kirkosta hälisten tulevaa ihmisjoukkoa.
"Kovin lämmin ilma; tahtoo oikein raukaisemaan ruveta", sanoi
Tolvanainen väsyneesti haukotellen. Toinen vain hymyili vastaukseksi.
"Mikä huvi-iltama siellä koululla taas on?" kysyi Tolvanainen rypistäen silmäkulmiaan.
"Onpahan vain sellainen, tavallinen", sanoi toinen yhä tarkastellen ihmistulvaa.
"Niitä kaikkia semmoisia pidetään sunnuntaipäivinä ja vielä kansakoululla."
"Mitä pahaa siinä on?" kysyi Airaksinen ja kiinnitti tarkemmin huomiotaan.
"Mitä pahaa! Onko mielestäsi kristillistä pitää sellaisia reijuja sunnuntaipäivinä? Onko se oikeata sabatinpäivän viettämistä?" Tolvanainen räpytteli silmiään ja jäi odottelemaan vastausta.
"Kukapas sitä nyt sitten niin oikealla tavalla … tuskinpa kukaan. Mutta parempi on kuitenkin, että nuoriso käy näissä siveellisissä ja sivistyttävissä iltamissa kuin että juostaan yökuluissa ja raittitansseissa."
"Ei ollenkaan parempi! Niistä tulee vain tekopyhiä ja jumalankieltäjiä niinkuin heidän mestarinsakin on."
"Mikä mestarinsa?" kysyi Airaksinen, joka otti asian leikilliseltä kannalta.
"Heidän mestarinsa. Kukas on heidän mestarinsa?"
"Ettehän te vain pirua tarkoita?"
"Pirua", matki Tolvanainen moittien. "No niin, pirukin kyllä on heidän mestarinsa; sepä se juuri onkin päämestari. Mutta minä tarkoitin nyt oikeastaan alapäälliköitä."
"Mitähän te oikeastaan tarkoitatte?"
"No, eikö niiden iltamain mestarina ole opettaja?"
"On kyllä, Laivurinen. Mutta, ettäkö hän olisi pirun alapäälliköitä…
Ei helkkarissa…"
"En minäkään sitä nyt niin räystäältään tahdo sanoa ja sinä vielä vähemmän. Mutta jumalankieltäjä hän on, eikö ole?" Tolvanainen katsoi terävästi Airaksisen kasvoihin. Toinen joutui ymmälle.
"Tuota", hän sanoi, "en minä tiedä, onko hän nyt sentään juuri jumalankieltäjä. Eikä hän olekaan."
"Onpa hän!" huudahti toinen kiihkeästi. "On hän, mutta sinä et tahdo sitä sanoa. Koko pitäjä sen jo tietää. Eikä sellainen mies ole sopiva nuorisoa johtamaan."
"Älkää sentään niin pitkälle menkö. Kukas olisi sopivampi edistyspyrinnöitä johtamaan täällä kuin Laivurinen? Ja hänen uskonnolliset mielipiteensä, olivatpa ne mitkä hyvään, ei hän niitä kellekään tyrkytä."
"Vaikkapa. Mutta ei hän käy kirkossakaan."
"Ei, se on totta, kirkossa ei hän käy, mutta sehän on sivuasia."
"Ei hän käy. Eikä se sellainen elämä ole muuta kuin pakanuutta. Vai on se sivuasia."
"Hm, noo…" nauroi toinen.
"Naura sinä, mitä naurat, mutta ei se juuri ole naurun asia
Laivuriselle."
"Eihän itkunkaan asia?"
"Kun ei vain. Kyllä vanhalla kristillisyydelläkin on vielä ystäviä."
"Kyllä te olette kuitenkin väärässä Laivurisen suhteen", väitti Airaksinen, nyt jo vakavammin. "Hän ei tosiaankaan ole kristillisyyden vihollinen, mutta puutuneita kirkollisia oloja, niitä hän saattaa arvostella vähän noin, näin, vapaamielisesti."
"Lahkolaiset ja jumalankieltäjät ne menevätkin yhtä tietä. Molemmat vihaavat oikeata autuaaksi tekevää kirkonoppia. Kyllähän ne tunnetaan."
"Eihän nyt aivan yhtä, sillä… Mutta katsokaa nyt! Laivurinen tulee tuossa kirkosta." Tolvanainen kääntyi kuin säikähtyneenä. Laivurinen huomasi samassa molemmat ja tuli luokse. Vaimo seurasi mukana. Tervehdittiin ystävällisesti, sillä he olivat kaikki hyviä tuttavia.
"Onpa opettajakin tänäpäivänä kirkolla", alkoi Tolvanainen ystävällisesti sanoa.
"Tuli lähdettyä", sanoi Laivurinen, "mutta unettamaan tahtoi ruveta."
"Eikö Herran sana ole tarpeeksi voimakas pitämään hereillä?" kysäsi
Tolvanainen.
Laivurinen ei käsittänyt siinä olevan tavallista syvällisempää tarkoitusta. Siksipä hän vastasikin leikillään:
"Nukkuihan Tolvanainen itsekin! Minä sentään en nukkunut, vaikka kyllä sain luonnollisilla keinoilla sitä vastaan taistella." Kaikki nauroivat, mutta Tolvanainen oli hämillään. Rouva Laivurinen huomasi sen ja rupesi nuhtelemaan ukkoansa:
"Sinä olet… Onko se nyt kumma, jos vanhaa miestä unettaa pahemmin kuin sinua."
"Eikä, mutta minä vain sanon."
Mutta Tolvanainen alkoi suuttua.
"Katso ensin, ettei ole malka omassa silmässäs, ennenkuin rupeat etsimään raiskaa toisen silmästä", hän sanoi äreästi ja lähti kävelemään pois.
"No mutta … tuota, enhän minä mitään loukkausta tarkoittanut. Ihan vain suotta leikilläni", koetti Laivurinen parannella. Mutta Tolvanainen meni.
Laivurinen vielä vaimolleen ja Airaksiselle selitti, kuinka tuiki viattomassa tarkoituksessa hän sen sanoi. Rouva nuhteli ja oli harmissaan.
"Niiden kanssa pitäisi olla hyvin arka, noiden tuommoisten vanhain, rikasten kanssa", sanoi Airaksinen.
"Siitä minä viisi!" huudahti Laivurinen, "oli rikas tai köyhä! Ja kun se oli vielä ihan totta. Mutta olkoon", hän sanoi hoivaisten välinpitämättömästi kädellään, "joka syyttä suuttuu, se lahjoitta leppyy."
He lähtivät kolmisin astumaan kotiin päin keskustellen Tolvanaisen omituisesta menettelystä. Airaksinen kertoi, mitä Tolvanainen oli hänelle jutellut. Laivurinen otti sen hupaiselta kannalta eikä pannut siihen sen suurempaa merkitystä. Hän näki siinä vain ymmärtämättömäin vanhoillisten voimatonta potkimista edistysrientoja vastaan.