VI.
HERASTUOMARIN KERTOMUS.
Vanha herastuomari painoi kynnellään tuhkaa piipussaan. Muhoileva hymyily kirkasti ystävällisiä kasvoja.
— Minä en ole ollut paljo koskaan kotoa edempänä, enkä osaa mitään sellaista, joka teitä huvittaisi, sanoi.
— Kun mies on viidettä kymmentä vuotta istunut käräjiä! huudahti seppä.
— Niin, no … no … ne käräjäjutut, olisko ne sen arvoisia?
Kaikki tunsivat, että herastuomari vain tällä tavalla lypsättää. Jo hänen eilen illalla saunassa ajeltu leukansakin tutisi jännityksestä, josta helposti saattoi päättää, että puheliaalla ukolla oli jotakin mielen päällä.
— Kyllähän minulla niitä käräjäjuttuja olisi, mutta… Kerrankin, kun asessori C. pysäytti käräjät neljäksi vuorokaudeksi ja ryypätä pirrasti kapteeni B:n kanssa.
— Neljäksi vuorokaudeksi! huudahti Arvonen. Ja mitä käräjäväki sanoi?
— Mitäs ne … odottivat ja toimittivat satuja toisillensa.
— Menivät kotiinsa?
— Lähiset menivät, mutta ei pitkämatkaisemmat. Siellä niiden täytyi aina olla varuillaan kaiket päivät, kun ei tietty yhtään, koska asessorin päähän kivahtaa tulla istumaan ja huutaa juttu esille.
— Mutta sepä oli.
— Se oli sitä senaikaista. Onhan siitä nyt jo neljäkymmentä vuotta.
Herastuomari näytti yht'äkkiä hieman hermostuneelta. Silmistä saattoi huomata joitakin levottomuuden merkkejä. Alituiseen painoi hän kynnellään piippua, ystävälliset huulet mutuelivat ja silmät pälyivät arkoina jokaisen silmiin, joka jollakin tavoin päästi ääntä.
Hän oli perin hyvänsävyinen mies. Ei varmaankaan ollut sattunut yhtään kissaakaan hänen 70-vuotiselle elämäntaipaleelleen, jolla olisi ollut syytä katkeruudella kohtausta muistella. Nytkin hyppäsi sepän ruskeanharmaa kissa herastuomarin polvelle. Ilonvälähdys vanhuksen hymyilevissä silmissä oli liikuttava.
— Ka poikaa … aika poika … poikako se … poika!
Herastuomari silitti kissaa, jonka häntä piirteli hänen leukaansa ja silmät pälyivät silmiä, kunnes mielistyneestä kissanrinnasta kohosi kiitollinen:
— Mi-aa-u.
Herastuomari kumartui kissan puoleen, tavoittaen sen katsetta:
— Mi-aa-u se sanoo … poika.
Joku miehistä kuiskutti toiselle:
— Se katuu jo, kun tuli luvanneeksi kertoa tuomarinsa juopottelusta.
— Alkakaa jo kertoa, kehoitettiin.
— Noo … älä hätäile. Pitää tätä poikaakin vähä silotella … niin, poikaa, poikaa… Lempo kun se on komia poika!
Kissa kehräsi, notkisteli painelun mukaan selkäänsä, kurotti kuonoansa herastuomarin suun lähelle, heilutti uljasta häntänsä ja huusi:
— Mi-aa-u!
— Niin toki… Mi-aa-u se poika vain sanoo…
— Kyllähän minä sen tiedän, aloitti herastuomari, jotta teille hyvin kelpaa herrojen juomajutut. Enkä minä viitsi nyt puuhun mennä, kun kerta tuli luvattua. Mutta kyllä minä sen sanon, että harvoin niitä on niin viisaita tuomareita kuin se vainaja. Kyllä asessori oli sitte selvällä mies! Mutta kun se puhti tuli päälle, niin ei auttanut, vaikka olisi ollut itse maaherra häsyyssä, ryyppäsi vain, pirrasti.
Tavallisesti sellainen tuuri rajoittui kuitenkin yhteen ja kahteen päivään. Mutta silloin kerran, kun istuttiin talvikäräjiä, sattui tulemaan vieraaksi merikapteeni B. Tuli kaupungista päin, juutas. Minä muistan vielä aivan hyvin sen, kun asessori sai oikeussaliin kuulla, että kapteeni oli tullut, että joutui heti niin levottomaan tilaan, että näytti aivan kuin olisi ollut tulisten hiilten päällä. Arvasi, että kapteenilla oli mukanansa miestä väkevämpää.
Me käsiteltiin juuri yhtä ruumenten varkausjuttua. Siinä oli paljon todistajia ja ne todistivat ristiin, ja… Asessori ärjyi ja murahteli. Me koetimme kulkea tuvanpuolella niitä neuvomassa, Isopelto ja minä, mutta eihän siitä paljon hyötyä ollut. Kun ne tulivat oikeuden eteen, niin pelkäsivät ja vapisivat ja sotkivat aivan. Niitä oli koko joukko kaikenlaisia turhanpäiväisiä juttuja, niin että minunkin jo oikein pisti vihakseni, kun sellaisilla oikeutta ja itseänsä vaivataan. Mutta ei niitä sillä kertaa paljon tutkittu. Asessori enimmäkseen myttäsi vähin hyvin kaikki ja kuittasi kulut asianomaisten kesken.
Kyllähän siinä vähän taisi tulla tehtyä oman käden oikeutta, mutta ei mekään, lautamiehet, viitsitty… Lempo käskee heitä kulkemaan käräjillä muutaman kymmenen pennin asioista!
Eikä siinä kauan viivytty, kun sille päivälle määrätyt jutut oli ranssaakattu ja mytätty. Asessori katosi omiin huoneisiinsa niinkuin kaste, ettei sille päivälle enää nähty.
Seuraavana aamuna kokoontui käräjäväki tavalliseen aikaan. Mutta asessori ja kapteeni istuivat tuomarinkamarissa ja ryypätä pirrastivat. Silloin jo tiettiin kertoa, että kapteeni hyväkäs oli tuonut tullessaan 2 kannua rommia. Ymmärtäähän sen, minkä kolttosen sellainen tekee hyvällekin miehelle. Päähän menee kuin juutas ja vielä vie jalatkin. Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en koettanut ole.
Ihmiset olivat kahdella päällä, ruvetako odottamaan, vai lähteäkö pois. Ne kehoittivat meitä lautamiehiä käymään kysymässä, mutta ei kukaan tahtonut viitsiä. Viimein minä menin, ajatellen että minkä mulle tehnee…
Tuomarin ruokapöydän ääressä ne istuivat ja lauloivat yhtä siihen aikaan paljo laulettua laulua, jonka laulamisesta näilläkin käräjillä oli annettu kahdeksalle pojalle laulusakot.
— Sakonalaisia laulujako täällä vain? minä sanoin piloillani, kun äijät niin tosissaan vetivät.
Ei se asessori minuun suuttunut, mutta ei lempo tehnyt myöskään selkoa, istutaanko sinä päivänä vai ei. Ei hänellä ollut tällaiseen lomaan laillista oikeutta. Niine hyvineni tulin takaisin.
Eikä siinä mikään auttanut käräjäväen eikä lautamiesten. Ruvettiin kuluttamaan aikaansa, niinkuin osattiin. Haettiin viinaa ja ryypättiin. Toimitettiin satuja ja prikuttiin ja susilautaa pelattiin ja mitä konstia he kukin tekivät. Muutamat kiivaammat monesti yllyttelivät mennä asessoria vaatimaan istumaan, mutta eivät uskaltaneet. Kas, sillä vainajalla oli sellainen heikkous, ettei se asiaa käsitellessään oikein saattanut unohtaa, jos joku oli häntä loukannut… Niinkuin nyt on kaikillakin ihmisillä vähän sellainen luonto.
Joka päivä lisääntyi käräjäväki. Neljännen päivän aamuna oli jo ihmisiä niinkuin pilviä. Nyt rupesi meissä kaikissa olemaan sellainen kapinahenki, että ajateltiin jo lähteä kaikin pois ja tehdä hovioikeuteen ilmoitus asiasta.
Mutta ennenkuin tähän ryhdyttiin, lähettivät ne vielä minut sisään. Menin kyökkiin. Hanna, joka oli niillä passarina, kertoi kuiskaten, että herrat olivat siinä aamulla neljän ajoissa tapella nykäisseet, mutta sitten uupuneet niin, että olivat nukahtaneet. Kun Hanna oli ovenraosta mennyt katsomaan, nukkui asessori pöydän alla pyllyllään ja kapteeni asessorin vuoteessa. Minä menin neuvotonna tupaan takaisin. Kun juuri puhelimme siitä, mitä pitäisi tehtämän, tuli Hanna suurella hopulla kutsumaan minua. Ajattelin kohta, että mikähän nyt mahtaa olla hätänä?
Mitäs ollakaan. Kun tulen tuomarin kamariin, makaavat molemmat asessorin vuoteella kamalan näköisinä. Aivan niinkuin kuolema olisi jo istunut ratsasreisin nenänpäällä.
— Mikä täällä nyt on hätänä? mä kysyin.
— Pää kipiä, pää kipiä, valitti asessori. Kapteeni siunaili oikein
Jumalan-nimen kautta ja valitti syntiänsä.
— Pitääkö hakea pappi? kysyin minä.
— Ei tässä auta pappi mitään, rakas lautamies, sanoi kapteeni. Mutta hakekaa viinaa.
— Ei täältä saa mistään viinaa … ovat näinä päivinä konineet joka nurkan, minä sanoin.
Asessori nousi nelinkontin vuoteessaan ja kysyi:
— Eiköhän pappilasta saisi vähä ehtoollisviiniä?… On sieltä ennen saanut tällaiseen hätään.
Minä sanoin, että voidaan sitä koettaa.
Siinä lattialla oli vähän kaikkia lajeja, niin ettei oikein sopinut astella joka paikkaan. Mä seisoin ovipielessä ja ajattelin itsekseni, että voi herra siunatkoon, kun oppineet miehet tuolla lailla…
Mutta eihän se voivottelemalla parannut.
— Eikö niillä käräjämiehillä olisi yhtään viinaa? kysyi kapteeni.
— Sitäkö nämä sitten … kun ei ole lupa myydä eikä lainata, minä sanoin. On siellä, minä sanoin, se Samulikin, joka on haastettu vastaamaan viinanmyymisestä.
— Onko se siellä? Asessori nousi päätään pidellen, aivan kuin uusi elämäntoivo olisi alkanut näkyä.
— On se, sanoin.
— Menkää hakemaan tänne!
Lähdin kohta. Pian löysinkin Samulin, joka lähti tuomarin puheille vastustelematta. Sillä junkkarilla oli nähtävästi täysinäinen pullo povella, kun meni. Minä sen arvasin siitä, että kun Hanna taas vähän ajan kuluttua tuli noutamaan minua, oli pöydällä vielä viinapullo puolillaan ja molemmat näyttivät saaneen ensi kohmelonsa. Pesivät nyt silmiään ja kaikesta näytti, että meinattiin taas ruveta istumaan käräjiä. Asessori kaatoi ryypyn ja sanoi minulle:
— Ottakaa, lautamies.
— En minä, mä sanoin… Tarvinneeko nyt mennäkään pappilaan?
— Ei. Mutta ottakaa ryyppy.
— En minä ollenkaan, eikö asessori muista. Kiitoksia vain.
— Eikö ollenkaan? kysyi asessori ja vahtasi mua silmiin aivan kuin lehmä uutta konttia.
— Ei. Minä en ole koskaan ryypännyt.
Asessori tuli luokseni. Tunteli käsivarttani ja kysyi:
— Onko se ihminenkään, kun ei ryyppää?
— On se! minä nauroin, ja terve onkin.
Minä katselin samalla, kun se kapteeni yritti ryyppyä suuhunsa. Käsi vapisi niin, että aina kun aikoi nostaa ryypyn, läikkyi viina pöydälle. Oikein oli surkeata nähdä ikänsä puolesta parhaillaan olevaa miestä sellaisessa tilassa. Teki jo mieli mennä auttamaan, mutta ajattelin taas, että on oikein synti auttaa viinaryyppyä huulille tuollaiselle, joka on niin kovin tyyten juonut miehuutensa. Kapteeni parka koetti asetella ensin jalkojaan ja nojata pöytää vasten saadakseen tukea, sitten sovitella ruumistaan löytääkseen tasapainoa. Silmien tähdätessä viinalasiin rävähtämättä, toisella kädellä pidellen toisen ranteesta, koetti vivuta lasia huulilleen. Viimein se onnistui. Väristys näytti käyvän läpi miehen ruumiin. Voivoi sentähden…
Mutta kun ne tunnin verran laittelivat itseänsä, jo ilmestyi asessori oikeussaliin ja alkoi kun alkoikin istua. Nyt se oli niin hyvällä tuulella ja lempeänä, että oikein oli mukavaa.
— No tuomittiinko Samuli viinanmyynnistä? kysyi joku nuoremmista kuulijoista.
— Ei sitä sillä kertaa…
Herastuomarin silmä välähti ikään kuin karkuteille.
— Vai ei sillä kertaa…
— Ei. Enpä enää sitä asiaa niin tarkkaan muista, mutta ne taisivat olla, ne todistajat, vähän sellaisia ja tällaisia.
Miehet rupesivat naureskelemaan ja juttelemaan, sillä herastuomarin kertomus oli lopussa.
— Vähän sellaisia ja tällaisia, jatkoi joku.
— Niin! Sellaisia ja tällaisia.
Herastuomarin katse jo kirkastuu.
— Kun niin moni sai hyvään tarpeeseensa niinä odotuspäivinä, niin…
— Tuomarikin.
— Ja monta kertaa oli saanut!… Ka sitä poikaa … juutasta kun on komia poika…
— Mi-aa-u!