VIII.
TAPANINPÄIVÄ MÄKELÄSSÄ 1870-LUVULLA.
Suutari Tienvieri oli silloin ollut oppipoika. Mäkelän joulunalustöistä olivat parit kengät jääneet joulun välipäiviin. Suutarinoppilainen sai sen vuoksi jäädä talon ruokiin pyhiksi. Siihen aikaan suutarit valvoivat joulun edellä monta viikkoa yhteen jaksoon. Oppilainen otti sitten univeronsa takaisin pyhinä ja nukkui.
— Jos te ymmärtäisitte, kuinka ihanalle tuntui tällaiselle pahanpäiväiselle suutarinoppilaalle jouluaamu, jolloin ei tarvinnut nousta ylös, ja oli vielä tiedossa Tapani makuuajan jatkoksi, te varmaan joskus koettaisitte valvoa edes viikon, saadaksenne koettaa. Minäkin … Herra siunatkoon sentään! … Jesus tuntui syntyneen aivan varta vasten minua varten, että minä, ihmisten juhlakenkien vuoksi syntiä tehnyt, vaivainen suutarinoppilas, saisin oikein nukkua. Nukkua nukkumasta päästyäkin! Nukkua ja herätä sitten joulun välipäivinä uutena ihmisenä, yhtä lunastettuna, pestynä ja pyhänä kuin nekin, jotka olivat joulukirkossa käyneet narukengillä, joita me teimme.
Mutta teille nuoremmille on silloinen Tapaninpäivä varmaankin vieras ja kaukainen. Onhan niistä ajoista jo nelisen vuosikymmentä kulunut! Jos koettaisin kuvata teille sen silloisen Tapaninpäivän sen verran, kuin oman nukkumiseni välistä havaitsin ja niitä ihmisiä tuntien pystyn heidän mielikuviansa eteenne maalaamaan.
Tapaninpäivä oli tullut. Minä makasin ovikorkosessa hortoillen, mutta saatoin jo seurata tapausten menoa talossa.
Isännän ja emännän kesken oli äsken ollut peräkamarissa pieni kahituinen. Emännän mielestä kun isäntä kulki liian usein siellä. Hän pelkäsi, että jos sitä jatkuu, niin se lähtee illalla nuorten äijäin kanssa tapaninajolle. Sitten saa Suoti taas hypätä itsensä likomäräksi. Ja jos sattuu yksiin Mäkikylän sepän tahi Latvalan Iisakin kanssa, niin tappelemaan ne rupeavat kohta, kun ollaan vähän nenissään.
Sen tähden emäntä oli mennyt kamariin isännän jäljessä.
— Kun on vanha mies jo, niin saisi pysyä kotona ja katsella aikansa kuluksi jumalansanaa.
Isäntä oli hieman hätääntynyt, kun kamarinovi napsahti juuri silloin kun hän pulitti. Mutta hän sai heti ryhtinsä ja ajatteli, että samapa tuo nyt on… Huuliaan nuoleksien ja siivoten ryypyn jäljeltä, katsahti hän emäntään nuhdellen, silmät vesikalkkamalla.
— Noo, kun sä katselet, niin eikö se sillä meidän talon osalle piisaa. Suu yllätteli pilkkahymyyn. Hän kaivoi taskustaan tulukset ja alkoi iskeä tulta suureen hopeahelaiseen liitupesäpiippuunsa. Emäntä istui kamarissa levällään olevan vuoteen laidalla, kireä ripityksenpiirre silmäkulmissa.
— Saa vain nähdä, eikö se Jumala vielä tule sullekin vastaan.
— Josko ei muuten saavuta?
Isäntä iski tuluksilla tulta samalla kuin keskeytti emäntänsä ennustuspuheen.
— Tee vain pilaksi…
— Mitä sinä niitä turhia … saarnaisit palvelijoille ja kakaroille, sanoi isäntä, ja saatuaan piipun savuamaan lähti tupaan. Emäntä sai tulla sinne jäljessä, jos halusi.
Päivä oli harmaa, talvinen. Lumilakeudet loistelivat kylän ympärillä sumupiirin rajoille. Maantieltä kuului silloin tällöin peltrujen helinätä ja tusinakulkusten kilisevää pauhua. Kirkkorekien kumea kopina erosi jyrkästi kakkulain perässä arkina kulkevien työrekien huilailevan anturan äänestä.
Isäntä katseli ulos ikkunasta. Siitä näki kartanontausta-pellon yli maantielle. Joku pariskunta ajoi siellä kipsikuormineen. Koko reen peittivät vällyt punaisine väskööti-peitteineen. Jo sykähti sydämessä. Onko tämä joulua, jos tässä vain kaiken päivää istuu, polttelee ja joskus yksikseen maistahtaa akan rippisaarnan alle? Käy tallissa ja pupattaa lihavia hevosia, joiden jalat kangistuvat liikunnon puutteessa? Kun tulee tupaan, jatkaa emäntä yksitoikkoisella äänellään virsikirjanlukua…
Taas menee tiellä hevonen. Peltrut pauhaavat kuin viimeistä päivää ja tuttuja miehiä istuu Iisakin vanhassa pitkässä pulkassa, missä on punakeltainen pohjaväri, siinä mustalla ja valkealla maalatut lohikäärmeenkuvat, y.m. Jo vilahtaa mielessä syntinen ajatus, että kun tulisivat tänne! Mieli avartuu sen mukana ja karkaa ajassa muutamia vuosia taaksepäin, jolloin… Ei, mutta ne menevät ohitse nekin. Taas on näkymö harmaan tyhjä. Toisentuvan savupiipusta alkaa vain nousta savu ja kaivolle ilmestyy piika puhdasvesi-korveen kanssa… Liekö siellä joku vieras? Onko mahtanut Taipaleen väki kestiin tulla?
Emäntä lukee yhä virsikirjaansa. Jouluvirret ovat jo puolitiessä. Isäntä ajattelee, että mitähän olisi, jos… Ja katsahtaa kamariin päin. Mutta samalla emäntäkin taas luo häneen varastavan syrjäsilmäyksen, aivan kuin tahtoisi sanoa:
— Älä vain!
Mies puolestaan painaa katseensa takanperään ja ajattelee, että hän ei välitä, vaikka emäntä kuinka häntä vartioitsisi.
Samalla tulee eteisessä joku ja lyö lujasti lunta karvakengistään. Se on Maijastiina, joka tässä on ollut huutolaisena pienestä tytöstä ja nyt ensi keväänä aikoo ripille päästä. Isännän mieleen jo menee, miten emäntä heti, kun Maijastiina pääsee tupaan, alkaa tätä nuhdella kylänhyppäämisestä ja komentaa pitkänkirjan käteen. Hän, isäntä, puolestaan ei viitsisi aina niille mukuloille pitää loppumattomia rippisaarnoja, eikä malttaisi niitä kiusata sillä iankaikkisella pitkänkirjan lukemisella, mutta hän ei viitsi nostaa riitaa…
Maijastiina astuu sisään, ottaa loukosta luudan ja pyyhkii jalkojaan.
— Koko päivän taas lennättää, eikä yhtään lue, puhuu emäntä lukunsa välistä.
— Juhlana … kyllä sitä vähän saa. Tottahan sinne ripille nyt vähemmälläkin pääsee, puolustelee isäntä.
— No olisiko sunkin mielestäs sopivaa ja kunniallista, jos meiltäkin ripille päästäisiin hätinä, niin kuin näpältä?
— Kyllähän Maijastiina pitkänkirjansa taitaa.
Emäntä kiinnitti taasen rauhallisena huomionsa kirjaan ja jatkoi ääneenlukuaan. Maijastiina haki pitkänkirjansa hyllykaapin pielestä, rikkinäisen posliinilautasen vierestä, missä sillä oli vakituinen paikkansa. Kävi istumaan takkakivelle ja alkoi hiljaa hyristä, emännän lukiessa virsikirjaansa omalla nuotillaan.
Isäntä nousi pöytäpenkiltä kismitellen ja aikoi nähtävästi siirtyä joko kamariin iskemään tuluksilla taas tulta piippuunsa tai ikkunan luo silmäilemään ulos maailmanmenoa, minkä yksinkertaisten, jäätyneitten ruutujen pienistä jäättömistä aukoista sitä saattoi nähdä. On vaikea tietää kumpaiseen hän aikoi, mutta silloin kuului taasen porstuasta raskaanpuoleinen saapaskengän pauke, ja hän pysähtyi odottamaan ja katsomaan, onko se Toinentupa. Samalla vilahti mielessä hyväilevä, mukava ajatus, että jos Toinentupa sattuisi tulemaan, niin…
Se olikin Toinentupa. Hänkin näkyi laittaneen juhlakuntoon suuren perintövahapesänsä, jonka ränstynyt letkunvarsi ei ollut pitkiin aikoihin pitänyt tohuansa.
— Pitääkö se nyt? kyseli Mäkeläinen, tuoden kamarista tupakkalaatikkoa, missä seisoi Rettinki. Hän asetti kuvapuolen Toiseentupaan päin ja ryähti ilman aikojaan.
Emännänkin silmä varastautui taas kirjasta. Hänen huomionsa niinikään kiintyi piipunvarteen, ja hänenkin teki jo mielensä kysyä sen johdosta jotakin. Se oli vanha tuttu, sillä olivat Toisentuvan miehet, ensin vaarivainaa ja sitten tämä, poltelleet juhlina mikäli hän muisti. Mutta jostakin syystä hän ei viitsinytkään kysyä mitään.
Isännälläkin oli nyt hauskempi. Emäntä hiljensi lukuäänensä, kuunnellakseen toisella korvalla, ja Maijastiina kuunteli haukotellen ja lukematta. Vihdoin Mäkeläinen haki kamarinpuolelta neliskulmaisen, tuopin vetoisen viinapullon ja jalkalasin. Emäntäkään ei edes katsahtanut. Ja kun miehet olivat ryypänneet vuoroon pienen lasinsa Tapanin kunniaksi, kysyi Mäkeläinen emäntään päin kääntyen:
— Huolitko?
— En minä.
Pullo ja lasi vietiin pois.
Hiljainen unettava äänettömyys täyttää tapanijuhlaisen tuvan. Miestenkin puhelu ujuu harvasanaiseksi, jossa jokaisen ajatuksen välillä huomaa pienen sunnuntailepohetken. Könniläinen kello seinällä naksahtelee juhlallisesti helähdellen ja maantieltä kuuluu silloin tällöin ohiajavain kulkusten helinöitä.
Silloin kuului pihasta kirkkaita poikaääniä. Kohta sen jälkeen tömisi porstuassa hieman huljuvilla lattiapalkeilla kapittavien pieksusaappaisten jalkain juoksu. Niitä tuli tupaan kaksi. Toinen oli oma poika, toinen tämän Toisentuvan. Isät katselivat hymyilevin silmin nuorimpia vesojaan, jotka toivat uniseen tupaan tuulahduksen verevää, reipasta tapani-iloa. Pian olivat konstien-teot käynnissä. Hevosenkengitys lopulta kiihotti mieltä pisimmälle. Oli siinä hillittyä tasapainopunnitusta, avutonta putoilemista, epävarmoja, osumattomia, hätäisiä iskuja. Aina kun toinen putosi, silloin toinen korennon päälle.
Ja isiä huvitti. Niin hekin olivat aikoinansa tehneet. Nyt ei enää pysyisi korennon päällä. Hyvä kun reessä pysyy!… Jouluna tahtoo kangistua niin, että … mies ja hevonen…
Kumpi sen lie tehnyt ensin ehdotuksen, että pitäisi käydä hiukan liehdyttämässä hevosten jalkoja ja ottaa akat mukaan, joka tapauksessa siihen toinen heti suostui. Emäntä pani virsikirjan kiinni ja rupesi nauramaan ja sanoi jotakin sinne päin. Mäkeläinen havaitsi kohta, että asia on nyt niin kuin pitääkin. Mutta rauhallisena miehenä ei hän ruvennut sitä huutamaan. Hän pani vielä piippuun ja antoi Toisentuvan härsytellä emännän ajeluinnostusta.
Ja kun pimeä alkoi hämärtää, lähdettiin kumpaisenkin talon pihasta punaväskööteihin puetuilla juhlareillä tapanin-ajoon. Seisottuneet uljaat hevoset korskuivat, peltrut helisivät. Emännät istuivat siellä vällyjen sisässä ja huusivat viimeisiä käskyjä pihaan jäävälle kotiväelle. Isäntäin törnevä nappisaappainen oikeajalka riippui kuin perämela ulkona reestä ja suupielissä tuprusi kumpaisellakin lyhytvartinen piippu Rettigin kasakan hyvänhajuisia savuja. Kaikkien silmistä kiilui hyväntuulinen hymy ja rauhallisen itsetietoinen olemassaolon riemu. Siellä pihalla me, jotka kotimiehiksi jäimme, kuhisimme. Minussakin alkoi kaksipäiväisen levon jälkeen elää taasen liikkumisen ilo. Pieni Tapani-kökkä suunniteltiin Toiseentupaan nyt iltapuolen aikana, että saataisiin hieman polkahtaa, kun Mäkelän Jussi oli oppinut Piittarin Iikalta »tahtia ja mahtia». Muistan, miten polkkanilkku kutkutti munkin jalkaini alla jo. Sitte myöhemmin pojat kuitenkin menevät »tapanille», eikä niiden hypystä illalla mitään tule…
Sanoivat tytöt.
Mutta maantiellä, jo kaukana kotoa juoksevat virmaa kilparavia Toisentuvan Liinukka ja Mäkelän Suoti. Illan hämärtäessä on pakkanen alkanut kiihtyä ja kuu noussut helottelemaan hymyillen juhlan kunniaksi. Peltrut soivat aivan kuin muinoin, kymmeniä vuosia takaperin, kun he kaikki olivat nuoria. Mieleen menee monta joulua ja monta entisaikaista iloa…
Kyllä se hyvä hevonen sentään on … hevonen! Suoti syöksähtää Liinukan ohitse. Mäkelän emäntä naurahtaa ääneen. Isäntä ärähtää sydämen riemusta sykähtäessä:
— Suoti!
Toinentupa tempaa suitsista ja karjaisee kilpailun tulisessa kuumeessa:
— Liinukka!