XIII.
RIKOSLAPSI.
— Olin siellä silloin opettajana, aloitti opettaja Kansanheimo. Suurta mielenkiintoa synnytti erään oppilaani rikosjuttu. Poika oli joutunut kiinni useista kavalluksista, joita oli juoksupoikana tehnyt. Tutkittaessa tunnusti hän kaikki avonaisesti ja seikkaperäisesti. Selitti myöskin, miten oli kavalluksiin joutunut. Siihen aikaan oli sanomalehdissä paljastettu hyvin tiheään kaikenlaisia tihutöitä. Varsinkin vekselinväärennyksiä ja kassakavalluksia oli ollut paljon ja niihin olivat tulleet syyllisiksi yhteiskunnan johtavissa asemissa olevat henkilöt. Poika kertoi olleensa kerrankin kuulemassa raastuvassa, kun käsiteltiin kavallusjuttua muuatta kouluneuvoston jäsentä vastaan. Tämä syytetty herra oli joskus istunut luokalla opetustunnilla, ollut ystävällisen luontoinen, tullut lapsille tutuksi, joten tämä juttu vahvasti veti puoleensa heidän huomiotaan.
Aivan erikoisesti tuntui pojan mieleen painuneen syytetyn asianajajan puolustusväitteet. Hän kertoi — sittemmin, kun oli kasvatuslaitoksesta palannut ja sain häntä puhutella — tulleensa siihen käsitykseen, että kouluneuvoston jäsen oli tehnyt kavalluksen ymmärtämättömyydestä ja hädässä, ja että sille piti sen vuoksi antaa anteeksi, asianajajan puheitten mukaan. Poika oli ajatellut, että asianajaja, joka puolusti syytettyä, oli hyvä ihminen, mutta tuomari ja oikeus olivat pahoja. Kun Jumala kerta antaa anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit, kun vain uskoo, niin hänen mielestään pitäisi tuomarinkin niin tehdä. Kun siitä huolimatta kouluneuvoston jäsen tuomittiin, ajatteli hän monesti asiaa, ja se selvisi hänelle lopuksi niin, ettei se tuomittu oikein vahvasti uskonut. Sen vuoksi joutui linnaan.
Pojan mielessä asia sittemmin yhtä myötään askarteli. Hän kävi elävissäkuvissa, jossa erittäin mieltyi rikoskuvasarjoihin. Niissä oli niin jännittävää, aivan kuin intiaani- ja sankarijutuissakin. Näissä näkemissä oli muistelemista päiväkausiksi.
Joskus vilahti mielessä, että mitähän Jumala tällaisista ajatuksista ajattelee? Mutta silloin seurasi kohta kintereillä muistivakuutus: Jumala antaa hyvin helposti anteeksi, kun vain uskoo.
… Ja miksei hän uskoisi! Uskoohan hän mielelläänkin.
Kiusallisempia kuin Jumala, olivat hänestä tuomari ja koko raastuvanoikeus. Ne eivät kuulu antavan anteeksi ollenkaan. Hän ajatteli: kuinkahan ei Jumala rankaise raastuvanoikeutta ja tuomaria, kun eivät ne anna anteeksi lähimmäisilleen? Mutta sittemmin se selvisi siksi, että Jumala antaa armossaan pahainkin elää ja kasvaa elonaikaan asti. Sitten otetaan niiltä vallat pois.
Niihin aikoihin luki hän hyvin paljon salapoliisiseikkailuja. Niistä oli joskus vaikea valita, kumman puolelle asettui, salapoliisin vai varkaitten. Usemmiten innostui kuitenkin siihen, joka milloinkin voitti. Ja pitkät ajat hän mielessään aprikoi, ruvetako salapoliisiksi vai varkaaksi. Näistä asioista väiteltiin usein poikajoukoissa ja jakauduttiin kahteen puolueeseen. Toisten mielestä oli herrempaa olla kuuluisa varas, toisten mielestä mestari-salapoliisi. Mutta yleinen mielipide tuntui kääntyvän varkausammatille myötätuntoisemmaksi siksi, että siihen sopi käydä kohta käsiksi, vaikka oltiinkin pikkupoikia; salapoliiseiksi voisi päästä, jos sattuu, vasta mieheksi kasvettua.
Sitten kerran hän koetti. Se menestyi niin hyvin, että poika innostui vielä, kun rangaistusaikansa jälkeen kertoi minulle. Toisella kertaa yritti jo tulla ilmi. Hätä oli silloin niin suuri, kertoi, että häätyi rukoilemaan, että Jumala pelastaisi ja antaisi anteeksi. Pelastuikin ja uskoi vahvasti, että Jumala oli kuullut rukouksen.
Nyt oli hän pitemmän ajan siinä mielessä, että hän luopuu tällaisista, koska siinä on niin suuria vaaroja. Mutta kerran talvella paleli hänen jalkojaan, kun kengät olivat rikki. Isä oli työtönnä ja kotona nähtiin joka päivä nälkää. Siihen aikaan oli taas yleisenä puheenaiheena suuri kavallusjuttu, johon oli ottanut osaa iso joukko suuria herroja. Kotona puhuttiin tästä usein, isä puhui siitä omalla tavallaan…
Kerran sattui sopiva tilaisuus. Hän ajatteli, ettei se nyt ole suurempi rikos kuin ennenkään, joten Jumalan täytyy antaa anteeksi, kun kotona on nälkää ja hänen jalkojaan palelee ja … vanhan tavankin mukaan, kun on ennenkin antanut anteeksi.
Mutta silloin asia tuli kohta ilmi, hän joutui poliisin käsiin ja vangittiin. — — —
Juttua tutkittiin useissa raastuvanoikeuden istunnoissa, jatkoi Kansanheimo. Olin utelias seuramaan sen kulkua, sillä olihan poika oppilaani. Sitä paitsi kiinnitti se huomiotani kasvatukselliselta ja lapsipsykologiseita kannalta.
Tullessani raastuvanoikeuden istuntosalin odotushuoneeseen silloin, kun jutussa piti annettaman tuomio, oli poika vartijoineen jo siellä. Katselin häntä hieman etäältä. Minun ei sallittu jutella hänen kanssaan, vaikka ilmoitinkin, että olen pojan opettaja. Huomiotani herätti tällä kertaa pojan erikoisen huoleton katse. Siihen oli ilmestynyt vankeudessa jotakin suljettua, aivan kuin hän olisi toisinaan katsellut sisäänpäin omia, salaisia mielikuviaan ja myhäillyt niille. Yhdistin tämän omituisen myhäilyn siihen, mitä olin hänen kuullut ennen juttelevan. Mitä enemmän katsoin, sitä voimakkaammin olin näkevinäni hänen kummallisesti elehtivissä silmissään ajatuskuvien panoraaman, asianomaisen sielulle erikoista nautintoa tuottavina kuvasarjoina. Rikokset ja lapsenleikit, lapsellinen ymmärtämättömyys ja kirkasälyisyys siinä vilahtelivat kirjavana sekamelskana. Elämän tajuntaan heräävä nuori sielu, joka näki ympärillään puhdasta ja lokaa, rikollisuutta ja rehellisyyttä, imi näkemistään vaikutelmia ja henkistä elonmehua, taisteli hyvän ja pahan välillä — vapaudestaan. — Mikään mielipide, luonne, kasvatus, periaate — mikään ei niitä ohjannut. Ne karkeloivat villissä, oman luonteensa mukaan kehitetyssä vapaudessaan, päämääriä ja tarkoituksia kysymättä, aina etsien vain omituisluontoista tyydytystään. —
Kuulen vieressäni kuiskattavan, että istunnon alkamisen aika on jo ohi, että tuomari ei ole vielä saapunut. Samassa tuomari menee odotushuoneen lävitse.
Mutta mikä tuomarin on? Hänen kasvonsa punottavat luonnottomasti ja silmät veristävät. Ovea lähestyessään hän arveluttavasti horjahtaa. Tuskin on tuomari kadonnut oven taakse, kun odottavien ihmettelevät katseet yht'äkkiä muuttuvat nauraviksi. Kuiskuttelu lehahtaa vauhtiin. Pian on kaikilla, myöskin vangitulla, tuomiotaan odottavalla pojalla tietona, että tuomari on juovuksissa.
Poika nauroi lapsellisen iloisena. Katsoin hänen silmiinsä. Yhä vain nauroi…
— Juovuksissa, jupisi.
— Hiljaa, käski vartija. Poika oli jo niin tottunut, että hän heti käskyn mukaan asetti suunsa, silmänsä, vieläpä kätensäkin ja koko olemuksensa totiseen asentoon; milloinkaan en ole nähnyt niin syvästi kuvaavaa fariseustyyppiä.
Vangittu kutsuttiin sisään. Minä seurasin muiden uteliaiden mukana.
Tuomari istui tuomiopöydän takana ja selaili papereita. Hänen ulkomuotonsa juopunut ilme kehittyi yhä ja sitä avusti kurkusta tuleva röhkivä ääni, joka usein muistutti tyhjää ruuhtaan nuuskivaa emäsikaa, muuttuen toisinaan vihaiseksi vihellyskiljunnaksi.
Nuori vanki tuijotti tuomariinsa sielullisesti jännitetty ilme silmissä. Minä, joka olin tapausten kulkua seurannut vain katselijana, mielialojen ja vaikutelmien etsijänä, rupesin värisemään. Niin voimakas oli tämä satutus.
Vihdoin alkoi tuomari lukea jotakin. Hän tahtoi sillä sanoa, että päätöksen antaminen lykätään vielä yhdeksi viikoksi, että tuomari ehtii perehtyä asiakirjoihin.
Muutamien, jotka samoin kuin minäkin, olivat tulleet asianharrastuksesta kuulemaan tuomiota, silmissä välähti.
— Se on juovuksissa ja sen vuoksi … kävi ajatus läpi tuomiosalin.
Mutta tuomari lähti istuimeltaan takahuoneen ovea kohti, raadin jäsenillekään mitään virkkamatta. Hän ei ehtinyt vielä sinne, kun jo horjahti — — ja häätyi käsin tukemaan itseään ovipieleen nojaten. Raatimiehet riensivät apuun pelästyksestä punaisina. Vangittua poikaa, joka ei voinut irroittaa ihmetteleviä silmiään tuomaristaan täytyi vanginvartijan yhtä myötään tyrkkiä, saadakseen hänet eteiseen, pois näkemästä tätä näytelmää.
Juttu oli jo tätä ennen lykätty kahdeksi viikoksi papereihin tutustumista varten. Kun tästä juteltiin raatihuoneen eteisessä, kerrottiin jo täyteen ääneen, että tuomari oli ollut juomingissa koko viikon. — — —
Näin vangitun pojan menevän vartijan kera kadulla linnaa kohti. Kappaleessa matkaa hän käänsi raatihuonetta kohti vielä viimeisen kerran katseensa, jossa nyt oli villin ilkkuva isku ja omituinen uskonvarmuus.
Minusta tuntui kuin poika olisi sanonut ilkkuessaan:
— Rankaisipas Jumala tuomaria!