XV.
VALSSI.
Erkkiläinen istui ikäänkuin jotakin kuunnellen. Sinisistä silmistä heijasti sisäisen ilontunnon herkkä viri. Voimakkaassa, ryhtevässä ruumiissa näyttivät hermot jännittyvän, mikäli muistelojen kela niitä laskiessaan pingotti.
Vihdoin hän kysyi:
— Onko teillä kellään koskaan enää valssin ikävää?
Miehet tuijottivat sanaa sanomatta hänen silmiinsä, ikäänkuin kysellen: mitä valssin ikävää?
— Minä tarkoitan, uudisti Erkkiläinen, tokko te kukaan muistelette koskaan, mille tuntui olla mukana valssilattialla, kun Piittarin Iikka veti viululla ja Pukkilainen klaneetilla?
Jo syttyi sepän ja Mäntyläisen silmänurkassa. Kasvojen yli alkoi levitä hymynhohde. Mäntyläisen suu vetäytyi julkiseen nauruun.
— Muistaako kukaan esimerkiksi suutari-Hermannin häitä? jatkoi
Erkkiläinen.
— Minä muistan! huudahti seppä, sinähän tulitkin sinne jalkaväkeen
Tuomelasta, jossa olivat poika-Mikon vihkiäiset samoina päivinä.
— Niin tulinkin. Meitä oli kahdeksan hevoskuormaa… Ne häät olivat pyhäinpäiväviikolla.
— Ja maassa oli ollut jo vähän lunta, niin että heiniä ajeltiin, mutta ei vielä juuri päästy metsiin, muisteli Mäntyläinen.
— Pääsipä Riikalan Hermanni! pisti seppä väliin, myöskin jo koko suu naurussa.
— Ka, kun muistaa! huudahti Erkkiläinen. Se Hermanni oli meidän ikäisiä ja tuli kahdella hevosella riihirangoilta juuri, kun me ajoimme niiden riihen ohi. Hermannille huudettiin piloillaan.
— Minä ajoin hiirolla, tyttöjä reki täynnä, kertoi Erkkiläinen. Aisassa pauhasi aisakello, niin mulla kuin muillakin, ja kova kilpa oli kysymyksessä. Reenraudat huusivat routaisella raitilla ja valkiaa soitti pitkin ketaroita. Hiiro oli tavallista hurjemmalla päällä. Isävainaja kuiskasikin mulle jo pihasta lähtiessäni, että »anna mennä hiiron, kyllä se jaksaa… Ei meidän hevoset oo ennenkään tiellä lihoneet.» Minä tein työtä käskettyä, niinkuin talon kunnia olisi ollut kysymyksessä.
— Niin, sanoi seppä, ja matkaan lähtiessä jo arvatenkin otettiin hyvät piiskaryypyt.
— Kurillaan ryypättiin, kehui Mäntyläinen. Kun Tuomelan isäntä-vainaja alkoi pistellä meitä, jotka lähdimme jalkaväkeen. Se kadehti jo, että hypellään rahansa suutari-Hermannin häissä.
— Oli syytä kadehtiakin! Eipä sitä siihen aikaan ollut niin suuria rahoja taskussa nuorilla miehillä… Ja sitten kun piti vielä tyttöjen puolesta maksaa, kun kerta komeuksissaan niitä jalkaväkeen vietiin.
— Omasta tyttökuormastaan sai kukin vastata.
— Ja komiasti! Ei siinä viitsinyt suutarinmarkoilla…
— Kuinkas sitä! Olisi tehnyt itsensä naurettavaksi. Vaikka olisi ollut ainoat kysymyksessä, kun kerta tyttökuorman otti vastuulleen, niin — muisteli Mäntyläinen.
— Ne häät oli Hakomäessä. Minä muistan vielä, kun annoin hiiron ruveta siellä vainiolla oikaisemaan edelle. Se pyyhki kuin tyhjää kaikkien muiden ohi, paitsi Kanalan suodin, jolla Jaakko eellimmäisenä meni jo Hakomäen raitissa silloin, kun me muut vielä vainiolla… Mutta, vaikka minä sen itse sanon, niin kyllä mun hevoseni oli silloin lennossa! Se pyyhki niin kuin silkkiä, vaikka meitä oli neljä henkeä reessä ja melkein sula maantie.
Siinä kun käännyttiin tieltä Hakomäen raittiin, alkoi kuulua hääsoitto. Pukkilaisen huilu vihelsi ja kuului kirkkaasti, vaikka aisakellot pauhasivat minkä kyljestä lähti ja tytötkin jotakin lauloivat. Aina välillä kuului Iikan viulun ihmeellinen valssisävel.
Minä en oikein ymmärrä, mistä se johtui, mutta se valssi tempasi minut heti joukkoonsa … vei aivan kuin toiseen maailmaan. Minut valtasi jo reessä sellainen valssi-innostus, että olin aivan kuin haltioissani. Jäljestäpäin olen tätä kummallista tilaa monesti ajatellut ja muistellut ja tullut siihen käsitykseen, että kyllä kai se oli sittenkin Piittarin viulu, joka antoi Tukkilaisen huilulle silloin sen kiehtovan tenhon. Olin useammin kuullut Pukkilaista, en koskaan yhdessä Piittarin kanssa … ja nyt ne yhdessä päästivät juuri sitä valssia, jolla minä olin niin monta lämmintä itselleni ottanut. Se Piittari oli pelimanni, jolle verranvetävää en ole ikänä kuullut, enkä ole sattunut puheisiin kenenkään kanssa, joka olisi voinut kehua paremman tavanneensa. Pukkilainen soitti klaneettia aikalailla, sillä oli vain hiukan epätasainen tahti. Mutta kun Piittari pani tahdin ja antoi viulunsa visertää, oli sillä sellainen voima, että Pukkilainen aivan kohta noudatteli viuluntahtia, vaikka muut viulupelimannit saivat aina vain ikäänkuin säestää hänen puhallussoittoaan.
Kun ajoimme häätalon pihaan, kuhisi se ihmisiä. Tuttuja poikia oli vastassa, ja niiden opastamina vietiin hevoset suojiin. Minä aivan vapisin sen valssin vaikutuksesta, joka nyt soi avonaisesta suutuvan ikkunasta. Toisinaan hurjana, intohimoisena kiidätyksenä, jossa — sen tunsin elävästi hevosta hoitaessani — minun kyynärpäänikin nauttivat entisten voittojensa muistoista. Valssin raskas, ryhtevä, pyyhkivä jalantahti, joka huojutti lattiata ja huonetta, vastasi soittoon sydäntä kutkuttelevalla tenholla. Saappaani tekivät jo liikkeitä, huuleni huokuivat säveltä ja käteni värisivät innostuksesta…
Kun tulimme sisään, loppui valssi ja meille soitettiin tuliaismarssi. Otimme suureen »jalkaväkirinkiimme» morsiamen ja sulhasen. Kenkkärit tulivat tepastellen marssintahdissa ja tarjoilivat viinapunssia lämpimäisiksi. Pitelin morsianta kädestä. Olimme vanhat valssitoverit. Hän oli ollut Toiskassa palveluksessa. Lukemattomat hypyt ja kökät oli yhdessä laitettu ja hypelty. Se Riika oli kuin lehti lattialla, niin että sinne ei klopsujen pitänyt mennä.
Aloimme Riikan kanssa loruta. Siinä kun piiriä marssittiin, hän yht'äkkiä puristi kättäni. Katsoin.
— Valssi! kuiskasi hän.
Sydämeni hypähti tahdissa.
Samassa pysäytettiin jo piiri ja me heittelimme morsiamen ja sulhasen pivoihin antimemme. Kun alettiin hajota etsimään syrjempää, tunsin hihassani kosketuksen. Käännyin. Morsian-Riika seisoo siinä taas hikisenä, hehkuvana ja hopottaa:
— Valssi!
— Valssi todellakin!
Laskin käteni hänen vyötärölleen. Riika veti pöydänpäätä kohti.
— Valssi! huusi hän pelimanneille. Piittari oli nähtävästi maistahtanut, ei katsahtanutkaan meihin, veteli vain vielä äskeistä marssiaan. Pukkilainen nosti uneksivat silmänsä, oli säpsähtävinään, lakkasi puhaltamasta ja tyrkkäsi Iikkaa kylkeen.
— Valssi nyt! uudisti Riika. Pukkilainen katseli surumielisillä, unelmoivilla silmillään huiluaan, aivan kuin siltä neuvoa kysyen, ravisti pari kertaa päätään, itsekseen hymyillen.
— Valssiko? kysyi Piittari, aivan kuin vasta havahtuen. Nousi seisomaan hieman horjuen, suu oli ylpeässä uhmanaurussa. Sitten alkoi tulla.
Omituista, että hän alkoi taasen juuri sitä äskeistä, minun valssiani.
Ehkä hänkin siitä piti. Viulu soi nyt ja huilu vihelsi…
Me olimme lähteneet, kun ensimmäinen sävel huusi kiehtovaan alkuhyppyyn. Lattialle tunki heti niin paljon pareja, että oli aivan täydellinen tungos. Minussa olivat nyt kaikki valssinelementit lähteneet liikkeelle. Tunsin, että Riikan tahti oli parhaassa kunnossa. Viulu lauloi ja klaneetti vihelsi aivan kuin meitä varten. Se soitto tempasi minut sananmukaisesti irti maasta ja Riika lensi kainalossani kuin lehti, ilman ja soiton kantamana. Pian harveni ahdinko, sillä minä pyyhin pois kaikki tieltäni… Vain parisen muuta paria jäi lattialle.
En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Mutta tässä vielä, tätä kertoessani, soi sen silloisen viulun ja silloisen valssin sävel korvissani ja tunnen jaloissani ja koko ruumiissani samaisen valssin tempaavan tenhon.
Mielikuvituksessani olen saman valssin sittemmin elänyt satoja kertoja. Aina vielä nytkin vavahtaa mieli kuin nuorukaisen, vaikka siitä on niin monta kymmentä vuotta. Minä elin silloin elämäni suuren hetken.
Kertoja painui vaieten unelmiinsa muutamaksi silmänräpäykseksi. Yht'äkkiä alkoi viheltää. Nuorena oli hän ollut mestari-viheltäjä, mutta aika oli hammasriveissä tehnyt julmaa tuhoaan, joten eheätä huulisoittoa ei enää lähtenyt. Erkkiläinen oli kuitenkin oppinut huulillaan synnyttämään viheltävän hyminän, josta valssisävel surumielisesti huokui menneitä muistellen.
Mies nousee seisomaan. Oikea käsi käy vihellyksen apuun. Se osoittaa tahtia, tekee ilmassa valssiliikkeitä, hienoja kiverryksiä, loistavia kaaria, voimakkaita pyyhkäisyjä, hyppyjä. Huulet huokuvat, sävel saa yhä kokonaisemmaksi, ihanammaksi. Jalka polkee tahtia, vartalo suoristuu, silmästä välkähtelee nuoruuden elämäntuli…
Henkeä pidätellen kuuntelevat ja katselevat toiset. — — —
Erkkiläinen lopettaa. Käy syrjempään istumaan. Suu on hymyssä, posket punoittavat … silmännurkassa kyynel.