XII.
Vilhelmin astuessa Valjakan tupaan korjasi tämä paraillaan työkaluja höyläpöydältä syrjään, päätetyn puhdetyön jälkeen. Hän oli iso, iloinen mies, joka nauroi vilpittömästi, paljastaen rivin lujia, valkeita hampaita. Taisi olla 30 ikäinen.
»Olet niin 'lyödyn' näköinen», sanoi hän Vilhelmille kättä puristaessaan. Mutta kääntyen emäntäänsä, lisäsi: »Vedä luudallasi lastut tuolta». Työnsi höyläpöydän ulos penkin vierestä tehden siten tilaa lakaisijalle. Vilhelmi istui penkille ja sanoi jotain sanoakseen:
»Teet rekeä.»
»Oikeastaan teemme sitä vuorotellen Hempan kanssa. Toinen tekee toisena, toinen toisena iltana.»
»Samaako rekeä?»
»Samaa. Hemppa ei ole vielä niin tottunut … mutta tällaisen yhteistyön kautta näyttää kuin paremmin sujuvan.»
Kysyi Valjakka, mennäänkö kamariin, vai tuvassako istutaan. Vilhelmi olisi mennyt, olisi siellä vapaampi puhua, kun kaikkea ei voi naisten kuullen keskustella. Mutta ei viitsinyt sanoa syitään. Kamarissa kuului sitäpaitsi renki Hemppa kirjoittavan. Emäntäkin pyysi olemaan tuvassa, että hänkin saisi olla mukana. Ja niin jäätiin.
»Olet saanut Hempan kirjoittamaan?» kysyi Vilhelmi.
Oli. Mutta siitä ei ennen tullut mitään, ennenkun järjestettiin pakolliseksi puhdetyöksi. He käyttävät nyt vuoroiltoina höyläpöytää, vuorotellen taasen kamaria. Vilhelmi innostui kehumaan Hemppaa, että hänessä on myöskin hyvä aines, hän on niitä parhaita renkimiehiä. Toista on saada tällaista vuoroilua aikaan kaikellaisten kanssa.
»Kyllä Hemppa on hyvä poika», kehui Valjakka. Mutta muuten hän sanoi luulevansa, että huonoja poikia yleensä ei olisikaan aivan paljoa, jos vaan olisi ensin hyvää isäntäväkeä. Hän oli ruvennut vähitellen uskomaan palvelijain arvosteluihin yhtä paljon kuin isäntäväenkin. Vaikka ne liiottelevat, niin yleensä on perussyy arvosteluun aina suunnilleen oikea. Hän on varma siitä, että isäntäväki suorastaan vaikuttaa kasvattavasti palvelusväkeen voimakkaammin kuin he isäntäväkeen. Vilhelmi sanoi tätä Valjakan järjestelmäksi. Kehui sitä ja piti oikeana. Mutta siinä oli vaan se vika, että sitä oli niin vaikea omaksua. Emäntä yhtyi Vilhelmiin. Sanoi että tällaisessa pienessä taloudessa kuin heillä, ja kun on sellainen hassu kuin heidän isäntä, että rengin pitää saada puolen purrusta palastakin, siinä se jotenkin menee. Mutta toista on suuremmissä. Hän on sanonut isännälle: »Kun mekin tulevana syksynä otamme piian, niin tuleeko minunkin järjestää iltatyöt vuoroilloiksi piian kanssa?» Eikä hän ymmärrä mitä sillä piialla sitte tekee, ainakaan talvella. Hänestä on miehensä ajatus kaunis, mutta mahdoton. Kodin pitäisi palvelijain saada siellä missä he työtäkin tekevät, sekä opetusta, sen hän myöntää. Mutta miten sen vaan järjestäisi?
»Kyllä sinä sen osaat järjestää, siitä vika!» nauroi mies. Emäntä vielä lakaisi lattiata ja jutteli siitä.
»Eihän tässä muu tietysti auta kuin täytyy koettaa.» Sen hän kyllä ymmärtää, ettei isäntä ennen helpota; ja haluttaa häntä itseäänkin yrittää. Jos eivät he, nuoret ja vast'alkavat yritä, niin vanhat eivät ainakaan. Hän ei tahdo kotiaan miksikään orjain kasvatuslaitokseksi. Mies todisti:
»Siinäpä se on! Sinä et tule kokeilematta toimeen. Luontosi ei anna perään. Se on sellainen muija.»
Viimeisen sanoi hän Vilhelmiin kääntyneenä, leikkisä hyväntuulen ilme koko olennossa.
»Kun sais sellaisia palvelijoita, jotka eivät ole ehtineet pilaantua, niin sitte minäkin uskoisin että maksaa vaivan yrittää», sanoi Vilhelmi. Hän oli kokenut, että esimerkiksi renkimiehet, jotka muuttavat talosta taloon, ovat niin kieroja, teeskenteleviä, eivät mukaudu, eivätkä puolestansa luovu vanhoista pahoista tottumuksistaan.
»Sellaisia kyllä monet ovat», myönsi Valjakka, mutta luuli, ettei palvelusväkeä itseään yleensä voi asettaa edesvastuunalaiseksi siitä minkälaiseksi heidän luonteensa on kasvanut. Palvelijain pitäjät käyttävät heitä liian paljo omaksi edukseen, pystymättä antamaan siitä mitään siveellistä korvausta. Palvelusväen alkukasvatus ei laske oikeastaan mitään pohjaa itsekasvatusta varten. Haltiaväki on kasvanut vaatimaan mukautuvaisuutta palvelijoilta, asettamaan omat tottumuksensa siksi laiksi, jota palvelijain tulee noudattaa. Mutta ei se mukautuvaisuus ole helpompaa palvelijalle kuin isännälle ja emännällekään.
Vilhelmi lausui vakuutuksenaan, että niin perinpohjainen taloudellisten, yhteiskunnallisten ja perittyjen etuoikeuksien vapaehtoinen syrjäyttäminen kuin Valjakan periaatteet edellyttävät, ei ole mahdollinen vielä pitkiin aikoihin.
»Se on vaikeata niin kauan kuin tähän lähentymiseen pyritään siinä mielessä, että yritys on jonkullainen uhraus, että lähenemistä tarkoitetaan yksin palvelijain etua silmällä pitäen. Mutta onko haltiaväen asema nykyään niin tyydyttävä, että sen säilyttäminen maksaa vaivan?»
»Katsokaa: minä tahtoisin luoda kokonaan uudet suhteet ihmisten välille, uudenaikaisesti patriarkaaliset suhteet!» Isäntäväen pitäisi enempi tuhlaten käyttää rakkauttaan ja ihmisyyttään ja itse hankkia sitä lajia omaisuutta. Se ei käyttämisestä kulu. Kun palvelijain palvelusta korvattaisiin sillä, muuttuisi suhde aivan varmaan. Rahapalkka jäisi toisiasteiseksi kysymykseksi. Täällä ei kärsitä niin paljon leivän nälästä kuin ihmisyyden nälästä. Me olemme niin kuin lapsi, joka imee nyrkkiään, vaikka äidin rinta on vieressä. Luulemme että meidän toimeentulomme riippuu etupäässä rahasta. Yritämme rahaa ja riitelemme, kilpailemme, varastamme, valehtelemme, aina vain rahanhimossa! Ystävillemme annamme aina ilman, emmekä köyhdy, muilta otamme mitä ollenkaan. Jos koko maailmassa olisivat kaikki ihmiset ystäviä keskenään, kenen tarvitsisi pelätä silloin nälkää ja kodittomuutta?…
Sittemmin tuli Hemppa ja kävi istumaan miesten joukkoon. Kiehuvasta puurovedestä oli emäntä varustanut teetä. Talon väki kävi pöytään syömään.
»Ihmisen luonne on omituinen», alotti Hemppa syömään ruvetessaan. »Ihmisellä pitää olla aina asia jota enempi kuin muuta asiaa ajattelee, — en osaa oikein sanoa niin kuin tarkoitan. Minä tarkoitan…»
»Keksi joku esimerkki, saat selville paremmin», kehoitti isäntä.
Emäntä luuli ymmärtävänsä:
»Hemppa tarkoittaa…»
»Älkää … antakaa selitän. Vuosi takaperin oli minulla harmonikka. Kun kituuttelin sitä kaikki kesäillat lutin kynnyksellä, innostuin ja opin soittamaan vähitellen. Vaikka minulle olisi kuinka paljo riidelty kituuttamisesta, en välittänyt. Siihen aikaan en viitsinyt ajatellakaan paljo muuta. Nyt kun olen päässyt kirjoituksen alkuun en jouda ajatellakaan muuta, unohdan hevosetkin tallissa… Kun ihminen alkaa osata, rupeaa innostumaan.»
»Kun pääsee hyvään alkuun ensinnä, alkuun on vaikein päästä», todisti emäntä.
»Uutuuden viehätys siinä vaikuttaa», jatkoi Vilhelmi.
»Onnistumisen viehätys», väitti Valjakka.
»Sitä juuri minä tarkoitin!» huudahti renki, »onnistumisen viehätystä.
Onnistumisen viehätys se on.»
»Vaan mikä silloin auttaa kun ei ole lahjoja. Onnistumisen viehätyskään ei auta jos ei ole lahjoja», arveli Vilhelmi.
Mutta Hemppa väitti jokaisella olevan lahjoja niin paljon, että esimerkiksi kirjoittamisen alkuun pääsee, kun vaan tahtoo, eikä ole rutihullu, että ymmärtää. Vaan Valjakka taas tiesi, eitä kaikkien kanssa ei auta mikään. Hän oli kerran kokenut kun heillä oli renkinä… Vilhelmi sanoi jo otaksuneensa, että miehet täällä luulevat saavansa neroja jokaisesta hutiluksestakin. Hän esimerkiksi pelkäsi, että sellaista kuin Matti hänen kotonansa olisi vaikea saada esimerkiksi kirjoittamaan. Eikä kukaan häntä vastaan varmasti väittänyt. Valjakka sanoi ettei hän tunne tätä nuorukaista. Yht'äkkiä kysyi Hemppa:
»Onko Iikka ollut juomingissa tänään?»
»On.»
»Ettei se jo lakkaa!… Mutta kyllä vielä sekin aika tulee… Älä vaan puhu sille.»
»Mistä puhu?» kysyi Vilhelmi uteliaana.
»Yleensä vaan … ei paljoa mistään hänen vioistaan. Anna vain olla, kyllä se asettuu. Iikka on siivoluontoinen mies, mutta arka … niin kauheasti arka, ei siedä neuvomisia.»
»Ylpeä», virkkoi Valjakka.
Emäntä kutsui teelle. Sanoi että se on laimeata, mutta kun olivat teet vähissä. Vilhelmi kehui laimeata teetä, mutta Valjakka sanoi sitä joutavaksi. Hän olisi tahtonut mieluimmin kahvia.
»Ei ole vehnästäkään, miesparka!» Emäntä toi nauraen tuoretta ruisleipää ja voita.
»Tiesit että minä pidän siitä!» ilkamoi Valjakka. »Kyllä sulla vehnäsiä on.»
»Ei todellakaan!»
»En minäkään usko», väitti Vilhelmikin leikkiin sekautuen.
Ja Hemppa kertoi:
»On emännällä! Tänään ostettiin Keppi-Laurin Liisalta.»
Nuoren emännän sydämmellinen nauru helisi ja soi:
»Voi, voi, voi noita! Kun ihminen on yksin kolmea vastaan, ei pääse puuhun ei pitkään.»