XIII.
Vilhelmin halu päästä pois kotoa oli vihdoin kypsynyt niin, että oli jo päässyt selvyyteen siitäkin mihin tulisi antautumaan. Hän aikoi kansakoulunopettajaseminaariin. Olihan kuitenkin aivan selvää, ettei hän tulisi koskaan näissä oloissa viihtymään. Miksi sitte kiusaisi ja kiduttaisi itseänsä? Hän menisi ja pysyisi edelleen talonpoikana, s.o. ihailisi talonpoikaa, kasvattaisi koululapsia kunnioittamaan ja arvossa pitämään maalaistoimia. Tahtoisi antaa isänmaalle, jota hän niin hellästi rakasti, parhaan itsensä, opettamalla lapsia ja nuorisoa. Opettajana voisi olla paremmin aatteen ihminen ja lukumies kuin talonpoikana. Välttäisi kokonaan pakon olla tekemisissä palvelusväen kanssa, joten siitäkin ristiriidasta vapautuisi. Isä saattaisi pitää taloa parikymmentä vuotta ja vaikka vähemmänkin. Jos niiksi tulisi, voisi hän sen jälkeen ottaa talon ja koettaa pyrkiä opettajaksi lähitienoille. Ehkäpä vanhempana saisi innostusta maanviljelykseenkin.
Ensin ilmaisi poika ajatuksensa äidille, joka tavattomasti hämmästyi ja rupesi itkemään. Mutta kun sai itselleen mielikuvan siitä, että Vilhelmi voisi tulla opettajaksi näihin oman pitäjän kansakouluihin, alkoi hän katsoa asiata valoisammalta kannalta. Ja sitte jo itsekseen keksi, että tytär voisi tässä tapauksessa saada koko talon, eikä se ainakaan olisi mitään hullua, se… Niin että Vilhelmi voisi puhua isälle.
Mutta isälle oli vaikea puhua tätä asiata. Sillä vaikka hän oli itse kirjoitusmies, jumaloitsi hän kuitenkin maanviljelysammattia ja puhui katkeruudella herroista. Kuitenkin täytyi uskaltaa.
He olivat silloin kahdenkesken kamarissa kun Vilhelmi sen teki. Isä katsoi ensin pitkään ja kysyvästi poikaan, sanoi sitte:
»Minä olen sitä aavistanut.»
»Vai olette.»
»Olen. Sinä olet muuttunut.»
»Minäkö?»
Oltiin kotva vaiti. Isä taas kysyi:
»Mistä syystä?»
»Muuttunutko?»
»Ei, vaan mistä syystä menisit seminariin?»
Vilhelmi yritti aluksi selittää lyhyesti, mutta ei mielestään onnistunut. Ja kun isä maltillisesti kuulteli, laajeni selitys laajenemistaan. Lopulta sai hänen esityksensä yhä ihanteellisempaa lentoa. Hän ei pelkää ruumiillista työtä, mutta hän tuntee itsessänsä vastustamattoman voiman henkiseen työhön. Hänen aikansa kuluu hukkaan halonhakkuussa ja maanmöyrimisessä… Isä maltillisena kuultelee yhä. Isä voi paremmin palvelijoita käskeä ja paremmin teettää, kun häntä ei ole. Hän suoraan tunnustaa, ettei hän siihen kykene…
»Haluat siis vapaasta talollisesta virkamieheksi?»
»Opettajaksi…»
»Pikkuvirkamieheksi, päästäksesi rukoilemaan hallitukselta palkankoroitusta?»
»Mutta ei se ole häävi talonpojankaan toimeentulo.»
»Onko sinulta jotain puuttunut?»
»Ei suinkaan, mutta tarkoitan yleensä.»
»Työväestön kanssa et sano tulevasi toimeen?»
»Niin, ihanteellisesti, niin kuin tarkoitan.»
»Tietysti ihanteellisesti…»
»Kyllähän tavallisesti, jos saattaisin palvelijoita kohdella niin kuin alammaisia, eli huonompia ihmisiä.»
»Niin niin, mutta ylihallitusten, johtokuntain, pappien ja akkojen kanssa joiden poikia koulutat, niiden kanssa luulisit tulevasi toimeen?»
»Varjopuolensa ovat tietysti tälläkin alalla, enkä minä sitä ole laiskuuden vuoksi valinnut. Siinä ovat selvät lait ja asetukset, jotka määräävät opettajan velvollisuudet.»
»Saadaksesi olla herra itsekin, kumartelet mieluummin toisia herroja ja turvaat selkääsi asetuksilla, päästäksesi olemasta vapaa talonpoika?»
Vilhelmille näyttivät nämä sanat antavan miettimisen aihetta. Epäröiden hän sanoi:
»Se on kyllä … en ole tullut sitä ajatelleeksi… Talonpoika on yhä edelleen minun ihanteeni, mutta…»
»No mutta, oletko sinä niin huono ettet kykene talonpojaksi? Vai mitä sinä loruat? Talonpoika ihanteena ja kuitenkin pyrkii herraksi!»
Tällä kertaa ei asia tullut päätetyksi, Raitala tahtoi jättää pojalle miettimis-aikaa ennen kuin otti sen lopullisen keskustelun alaiseksi. Kun he muutaman päivän kuluttua uudestaan tulivat yhteen siitä puhuaksen, alotti isä:
»Oletko kuullut mitä Tanskan maanviljelijät tekevät sellaisille pojille, jotka haluavat ja ikävöivät virkamiehiksi ja opettajiksi kyllitellen maanviljelysammattia?»
»Siellä kaikki saavat käydä maanviljelyskoulun ja kansanopiston, mutta…»
»Sitäkin kyllä», keskeytti isä, »mutta he tekevät jotain tärkeämpää.»
Poika ei arvannut mitä isä tarkoittaa.
»Noo, he lähettävät poikiaan vuodeksi, pariksi palvelemaan renkeinä vieraisiin taloihin, pois kotipaikalta.» Mitä Vilhelmi siihen sanoisi? Isä oli huomannut että Vilhelmin työhalu oli laimentunut, että hän oli veltostunut ja tullut laiskaksi. Hän luulee, että se onkin laiskuus toisella puolen ja toisella herraksi pääsemisen halu, joka poikia houkuttelee virkamies-kouluun. Tiedon halu ei niinkään ahdista. Isä oli nähnyt tämän surulla. Kun muut olivat ennen valittaneet poikainsa vieraantumista työstä, oli hän saattanut kerskata pojastaan. Mitä hän nyt sanoisi, jos sekin seminariin menisi? Menköön maanmieskouluun! Sitä isä oli ajatellut. Ja sieltä tultua vuodeksi rengiksi jonnekin, toiselle puolen maata, kuten tanskalaiset.
Hän itse on huomannut selvästi, että halunsa maanviljelykseen on kadonnut vähitellen, tunnusti Vilhelmi. Sitä ei ymmärrä mikä sen vaikuttaa. Oli ajatellut: johtuuko se ehkä siitä, kun ei isälläkään ole käytännöllistä innostusta asiaan, kun ei kellään ole innostusta. Kaikki vaan yhtämyötään kulkee vanhaa uraa, vanhenee ja rappeutuu. Uudistuksista puhutaan ja innotellaan, mutta ei mitään käytännössä toteuteta. Joutuu uskomaan, ettei niitä voikaan toteuttaa. Näkee edessään vastaisen elämänsä samallaisena, vanhana, minkä jo monet polvet ovat kulkeneet, rasittavampana ja vaivalloisempana vaan. Sellaiseen väsyy ihminen, joka vaatii elämältä muutakin, ei vain niukan leivän ja kunnian olla talollinen. Isä ei ole koskaan häntä innostanut edes sillä kuin nyt, että olisi antanut luvan päästä maanviljelyskouluun. Häntä on vaan käsketty. Hän on joutunut isän työvoudiksi, kaikki pitää tehdä isän käskyn mukaan. Ja jos isä jossain suostuu hänen tahtoonsa, kyllä äiti jo kumoo. Sellaisissa oloissa kuolee tahto…
Poika oli liikutettu kyyneliin asti. Isä yritti toisinaan heikosti keskeyttää, mutta poika tahtoi jatkaa kiihtyvällä vauhdilla. Monessa kohden loi isä häneen avuttoman katseen, jolloin kauneista silmistä säteili ikäänkuin rukous.
»Minä en ole ollut innostunut maanviljelykseen», alkoi hän sanoa harvakseen, tuijotellen eteensä, ikäänkuin kooten ajatuksiaan, »tahi oikeastaan olen ollut siihen innostunut sen verran kuin nämä monet muutkin talolliset». Ei ymmärrä mistä se lamaus oikein saa alkunsa. On monasti sitä ajatellut. Ehkä se on sittekin liijallinen vanhoillaan oleminen. Kynnetään, kylvetään, niitetään ja korjataan vaan elääkseen, kenties myöskin rikastuakseen. Mutta on alkanut näyttää siltä, että tämä ei enää yksistään riitä antamaan tarpeeksi tukevaa innostusta elämänpyrkimykselle. Vasta viimeaikoina on ruvennut sitä ajattelemaan. Ennen oli maanviljelys yksitoikkoista ja mautonta kuin virkamiehen työ: tee kaavan mukaan kaikki. Nyt sitä saattaa verrata tiedemiehen ja keksijän toimeen. Jokainen maanviljelijä saattaa olla tiedemies, itsenäinen kokeilija, luonnontutkija samalla. Mutta hän on liijan vanha enää käymään käsiksi. Vanhan on monessa suhteessa melkein mahdoton hankkia alkutietoja. Häntä sitäpaitsi estää elämänvarrella saavutetut tottumukset. Elämä menee jo alasmäkeä.
»Mutta miksi ei isä ole näin ennen puhunut?»
Hän ei ole voinut, kun on tuntenut oman syyllisyytensä. Nyt tuli pakko, kun näki että poika rupesi veltostumaan jo nuorena. He vanhat ovat tottuneet kulkemaan hiljakseen. Ei koskaan kiirettä.
»Ajatellessani uudistuksia talossa, innostun joskus, mutta sitte muistan äitisi. Tiedät ettei hän salli edes lehmänhäntää liikuttaa toisin kuin hän tahtoo. Kaikki jää sinulle… Hän tietää että tämä on velttoa, mutta ei voi muuta. Maanmieskoulua oli hän jo kauan ajatellut Vilhelmille, mutta ei ollut tullut vielä puhuneeksi. Nuoren polven pitäisi ottaa maanviljelysammatti ihanteen kannalta… Aseta vapaan maanviljelijän elämä tältä kannalta otettuna riippuvaa, kaavamaista virkamieselämää vastaan ja sinä näet!…
»Vaan miten olet päättänyt, menetkö seminariin?»
»En!» vastasi Vilhelmi lujasti ja katseli isäänsä nyt ymmärtäen ja silmät loistavina.
»Minulla on virheeni», jatkoi isä, nähtävästi mieltyneenä pojan vastauksesta, »ja niin on äidilläsikin, mutta niin on sinullakin. Olet meidän ainoa poikamme… Älä jätä meitä! Saat mennä ulos, kouluun, maanmieskouluun, oppiaksesi alkutietoja kyetäksesi käytännölliseksi uudenaikaiseksi maanviljelijäksi. Tule viisaampana kotiin ja jää tänne. Opi vanhempaisi heikkouksista välttämään samallaisia, mutta älä opi niiden vuoksi heitä halveksimaan. Tiedät, että minua ihmiset pitävät viisaana miehenä, mutta juoppona. Opi sinä viisaammaksi, mutta älä juo… Noudata vaan ihanteitasi, mutta valitse ne ensin.»
Heillä oli ollut kumpasellakin omat aatteensa. Isä harrasti osuustoimintaa ja poika oli nuorisoseurassa mukana. Mutta he eivät niistä toisilleen puhuneet juuri milloinkaan. Kun nyt suhde oli tullut avatuksi, olivat he joka ilta yhdessä aivan kuin toverit.