XIV.
Kyntää ruismaita metsäisten mäkien välissä kesäkuulla! Kun aurinko valaa keväistä lämpöään ja uutuuttaan vihertävät nuoret puut raikkaasti tuoksuvat. Auran jälestä ylös kuohuva multa lämpimyydestään höyryää. Hevosen kupeille ilmestyy kiiltäviä, kosteita juovia. Metsäkärpäset laulavat riemulauluaan, hevosta ja ajajaa hätyytellen. Kyntäjä on heittänyt lakkinsa ja takkinsa pientareen viereen kivelle. Heikko tuuli käy. Kyntäjällä on kuitenkin melkein liijan lämmin. Hän pysäyttää hevosen keskivaolla, käy itse pientareen luo piiputtelemaan. Katselee ympärilleen nauttivin, unisin katsein. Ei muita ihmisiä näy, ei kukaan kiirehdi.
Matti lepää, polttelee ja miettii.
»Mattu-u! … uhuhu-hu-hii-hi-haa!»
Kuin tulissaan kohottaa Matti päänsä ja silmiin ilmestyy eloa. Katsellen ympärilleen joka taholle, saa väsähtänyt katse yhä reippaamman, iloisemman sävyn ja hän aikoo jo huutoon vastata, kun sama leikki uusiutuu.
»Mattu-u!-ihi-hi-haa!»
»Martta!»
Matti alkaa nopeasti käydä sinne mistä ääni kuuluu. Mäenrinteessä on tiheätä viidakkoa. Kun sinne tulee, kuulee uudelleen saman naurun ja nopeasti juoksevan ihmisen jalan synnyttämää rausketta. Rattoisa kilpajuoksu alkaa. Pienet piipittäjät pyrähtelevät puissa, ajavat kärpäset keräyvät miehissä mukaan. Matti huutelee Martan nimeä hillitysti, ettei kauas kuuluisi.
Ja Martta nauraa.
Vihdoin tapaavat he toisensa, kumpikin hioten ja uupumuksesta huohottaen.
»Mitä sinä täällä teet?» Matti utelee, kun istuivat sammalpäiselle kivelle puhkuen ja nauraen.
»Juoksen.»
»Sitä vartenko olet tullutkin?»
»Mutta!»
»Lehmiä toit?»
»Olenko minä mikään paimen?»
Sai vihdoin Matti selville, että Marttakin on kyntämässä tuossa toisella puolen mäkeä. Oli hauska olla, ei kumpanenkaan ikävöinyt mihinkään. Sopi jutella kaiken maailman asiat. Kun lutissakin juttelee, täytyy aina kuiskata, koska toisessa lutissa saattaisi joku kuunnella. Nyt ei ollut kuuntelijoita, olo tuntui niin yksinäiselle ja somalle.
»Herra siunatkoon!» pelästyy Martta ja hyppää ylös, alkaen kiireesti astua omalle puolelleen.
»Mitä sinä nyt?» Matti käy jälessä. »Istutaan ja jutellaan ja pidetään hauskaa. Vai isäntääkö pelkäät?»
»Mitähän välittäis Kivikikkarista!» [Kiviluhdan haukkumanimi] isottelee
Martta.
»Eivät ne pidä sen paremmasta.»
»Vaikka kuinka hosuis.»
»Se teidänkin kiklu.»
»Älä hauku, Mattu, mun isäntääni, eli mä sanon sille.»
»Sano. Pitääkö se pahana kiklun nimeä?»
Martta nauroi että suuret, valkeat hampaat loistivat. Samalla kiirehti hän yhä käyntiään ja Matti kierteli. Tultua mäen toiselle reunalle, näkyi sen alla Kiviluhdan maa ja hevonen keskipellolla, aura ajettuna syvään vakoon. Menivät rattaitten luo mäkivieremän ladolle. Joivat piimäleilistä ja istuivat.
»Tässä on nyt herrasväkeä, jotka ovat tulleet metsään huvimatkalle yhteisin eväin», rupesi Matti runoilemaan.
»Otatko voileivän, niin annan?» kysyi Martta.
»Ettäkö sulla on voita? Sen valehtelet.»
»Onpa, katso!» Ja Martta veti laukusta esiin häränsilmä-askin. Matti pisti sinne puukollaan koetteeksi. »Voita on, mutta sulla ei ole.»
»Ei olekaan. Mutta ihmettelen että se kitupiikki…»
»Ei hän, mutta emäntä. Kuka kiklua palvelis, jos ei olisi sitä emäntää.
Tuos on voileipä, syö.»
»Mitä minä sinun ruokaasi!…»
»Syö nyt, mun se onkin … saanhan minä sen syödä kaikki, taikka saan antaa kelle tahdon…»
»Saat pyhänä konvehtia sinä. — Mun laukussani oli pari kuivanutta silliä, eilisiä perunoita, leipä ja huituleili.»
»Jaksa sillä sitte vain, palvelijaparka, tehdä työtä.»
»Ja olla hyvällä mielellä. Meilläkin kun neljä henkeä on melkein aina kotona ja kolme töissä kulkee, palvelijat vain… Niiden työllä sitte koko huusholli pystyssä pysyy.»
»Meillä ei ole sellaista kotiväkeä niin vakinaista», sanoi Martta, »mutta meillä pitää tehdä kovemmin kuin teillä, kun on aina isäntä mukana. Saatpa nähdä, että hän tulee tännekin.»
»Ei tule meidän isäntä», vakuutti Matti ja laskeusi selälleen, kun oli syönyt voileivän. Siitä makuultaan tarttui Martan käsivarteen ja veti luoksensa, viereensä nukkumaan.
»Ei uskalla», vastusti tyttö, »nukumme … ja siitä kiklu löytää! Mitä sitte sanot?» Jutellessaan painui Martta kuitenkin Matin käsivarrelle. Aurinko paistoi lämpimästi ladon seinustalle. Leikkivää paria raukasi ja väsytti. Ja ennen kuin ehtivät sitä aavistaakaan, nukkuivat jo syleillen toisiaan kuin sisarukset.
Nukkuessaan ajatteli Matti: jos tapaavat niin pidättäköön päivän palkastani. Mutta Martta sopersi:
»Voi … kun ei ihmisiä vaan tulisi…»
He olivat nukkuneet noin tunnin verran, kun vastaiselle puolelle aukeata ilmestyi mies, joka näytti nousevan tänne ylös. Ensin se meni ruoatta seisovan hevosen luo, päästi aisoista ja talutti pientareesen syömään. Mies oli pitkä, vanhemmanpuolinen ja laiha, käveli hiljaa ja hoippuen. Silmät omituiset: ne vaanivat ja nauroivat yht'aikaa, samalla kun huulet olivat pitkällään ja leuka sisään painanut. Hän katsoi kelloa, joka osoitti puoli yksi. Piian arvasi makaavan päivällislepoa…
»Mutta kuinka se, kanalja, on jättänyt hevosen ruuatta keskipeltoon?»
Miestä sapetti. Kepillä, joka oli kädessä, antaisi hän sille vähän hameitten päälle, jos nukkuu.
»Voi jumalatonta saakuria mikä on tuo Marttakin», äijä itsekseen mutisee. »Pane sitte tällaisia päiväkunnalle ominpäin, pian saat vetää konit nahkana parkkiin… Maksa vain korkeat palkat ja syötä voita ja lihoja mahat täyteen…
»Täällä se makaa mollottaa vaan … Mitä helvettiä? Kuka se mies on?»
Kiviluhta lähenee hiipien, kaula pitkällään, silmissä vaaniva ilme voittavimpana. Pysähtyy makaavain viereen ja katselee heitä leveä suu hermostuneessa naurussa, tuntien samalla kiukkua ja vahingoniloa.
Ne makasivat toinen toisensa käsivarrella raskaasti hengittäen. Aurinko oli hehkunut paksut hikipisarat kumpasenkin terveille, punakoille kasvoille. Martan pitkä palmikko kietoutui ympäri kaulan ja irtauneet hiussuortuvat peittivät silmiä. Matin lakki oli painunut silmäin päälle turvaksi.
Kiviluhta katseli ja katseli pääsemättä selvyyteen mitä niille tekisi. Olisi mielellään antanut keppiä Martalle, mutta ennen kuin siihen ehti alkoi pelätä, että Matti antaisi takaisin.
»Ruveta niiden kanssa ottelemaan, vanha mies! … saa vielä niskaansa ja vainoavat joka polulla… Luultavasti on tuo Raitalan renki tuossa toisellapuolen töissä, mutta perhanako sen tänne toi?… Mitä lie emäntä pannut tuolle kekkulalle laukkuun?» Hän jättää nuoret nukkumaan ja käy laukkua tutkimaan. »Voita! … entä ei ole syönyt sitä aivan kaikkea.» Isäntä tekee itselleen voileivän ja alkaa syödä. Näkee että silakka ei ole kelvannut. »Kyllä kelpaa vielä … kun se pari yhteen tulee, niin kelpaa kaikki, vannon sen… Vai oikein nyt friiataan takamailla, päiväpalkoin… Ovat ne todellakin väkeä, kun päiväsydämmenä killastetaan, ja jos en minä olisi sattunut tulemaan, niin hevonen varmaankin olis saanut seisoa ruuatta iltapäivään kun nämä tässä kikkaloivat… Lie syöttänyt Ratulaisen pojalla meidän voileipääkin, kun ei kuulu voita panevan päiväkunnalle laukkuun, Raitalan emäntä… Eivätkä ne sen parempia ole!… Näkee nyt tässäkin: meidän piika on voilla ja piimällä syötetty ja Ratulaisen poika huidulla ja sillillä. Siinä molemmat makaavat yhtä laiskoina sikoina!…»
Nauraa ja nousee ylös.
»Ja köyhinä», jatkaa äskeistä ajatustaan. Käy makaavain luo ja taas itsekseen virkkaa:
»Ohenevat sunkin paksut poskes kun meidän muorin pöydästä eroat, sen minä sanonkin!… Kello on jo lähes yksi eikä lemmon västäräkki huoli hevosesta mitään, vaikka se janoon ja nälkään kuolis. Jos minä teille annattelen tuota seipään tyveä. — Nukuttaako?»
Hän jalallaan potki Marttaa.
»Kylläpä nukkuu.»
Martta heräsi. Näki isännän ja pelästyi, työnsi Mattia ja hyppäsi jaloilleen.
»Kuinka sinä jätät hevosen ruuatta keskipellolle, kun itse puolipäivä-levolle käyt? Ja minä olen sulle aina sanonut, että hevosten ruuasta ja juomasta päiväkunnalla tulee ainakin pitää huolen, oli ihmisten kanssa miten tahansa.»
»— siunatkoon!» sai Martta sanotuksi. »Panin juuri tähän levolle kun söin, ja hevosen unohdin. Mistä tuo on siihen tullut?» Hän katsoo pitkään Mattia, joka vähitellen herää.
»Mistä on tullut!» nauraa Kiviluhta huvitettuna. »Taivaasta on pudonnut ylkämies käsivarrellesi, enkeli on pudottanut, heh…»
»Minä juuri söin», uudistaa Martta ja iskee silmää Matille, »panin siunaaman ajaksi pitkälleni.»
»En minä siitä, mutta kun hevosen jätät ruuatta ja juomatta valjaissa seisomaan. Saat selkääsi, piru vieköön, jos pahat päähäni panen.»
Martta katselee ympärilleen ja näkee että hevonen on syömässä.
»Tekö laitoitte sen syömään?» kysyi isännältä.
»Kukahan sitte, heh.»
Mattikin otti sananvuoron.
»Lähdin päivällislevolla kävelemään ja tulin tähän kun Martta nukkui.
Panin viereen maata ja nukuin minäkin.»
»En ole yhtään kuullut», sanoo Martta.
Matti muistaa hevosensa hänkin ja säpsähtää: jos senkin joku löytäisi.
»Täytyy mennä jo», sanoi ja lähti kiireesti. Martta alkoi juosta hevosensa luo hänkin ja jutella mennessään:
»Menen juottamaan mustan.»
Isäntäukko istuu, panee piipun ja rupee nauttivan näköisenä nojalleen äännellen:
»Olette te aika vekluksia, olette jo!… Mutta ruveta näiden kanssa riitelemään, niin pian ne niskaansa saa. Panee ennen narraamalla ja kehumalla ja katsoo perään, niin enempi sillä voittaa. — Anna sen hevosen syödä vielä!»
Viimeisen huusi hän Martalle, joka aikoi juotettuaan panna hevosen uudestaan valjaisiin.