XV.
Lintuneva oli viime keväästä asti ollut kaupungin töissä. Meni aina sunnuntai-iltoina junassa. Lauantai-iltoina palasi samaa tietä, tyhjässä evässäkissä ranskanpullaa lapsille ja vaimolle tuomisiksi, sekä litran vetävä nassakka puolillaan viinaa. Matkapullossa oli useimmiten halpaa konjakkia, joskus aarakkipunssia. Lintuneva oli aina vähä juovuksissa kun tuli kotiin. Mutta hän oli hyvänsävyinen mies, joka ei nostanut päissäänkään melua eikä haastanut riitaa, ei edes muijansa kanssa.
Hän oli ollut jo monta viikkoa katujen kivittämätöissä. Palkkaa sai kaksin kerroin, verrattuna kuokkurin ja ojanluojan palkkoihin kotikylässä. Ja sen vuoksi oli tänä kesänä Lintunevan mökissä voitu hyvin entiseen verraten. Mies aikoi pysyä katujen kivittäjänä niin kauan kuin vaan sitä riittää.
Mökki oli metsänlaidassa matalalla, kivisellä mäellä, missä useita muitakin pieniä asuntoja seisoi. Siellä oli joka paikassa kiviä, suuria ja pieniä. Saattoi ymmärtää miten suuri piti olla halu ja tarve saada kodin viereen pieni tilkku perunamaata, kun katseli kuinka kovasta kivikosta nuo pienet tilkut mökkien lähiseuduilla olivat raivatut. Alhaalla, viljavain vainioittensa keskellä asuivat talolliset.
Lintuneva makasi tupansa edustalla ruohikolla selällään ja lauleli hiljaa. Kolme lasta, nuorin 2-vuotias poika, toiset 4 ja 5 vuotiaita tyttöjä, leikkivät ympärillä. Kivien välissä pihassa kasvoi viheriäistä ruohoa. Tupaan olivat ovet auki ja sieltä tunki ulos tuoreen kalan haju.
»Minäpä olen laulajapoika ja mull' on laulunääni! Hei illalla, minä laulelen vaan…»
»Itä, itä, itä, itä», hoki pieni kaksivuotias. Lapsella oli vaalea, pitkä kaunis tukka, joka teki pojan miellyttäväksi, vaikka ristiraitasesta pumpulikankaasta laitettu mekko oli likanen, samoin kuin kasvot ja sääretkin. Poika asettuu isän käsivarrelle tuhrien.
»Minäpä olen laulajapoika…»
»Laulajapoka … laulajapoka … laulajapoka…» laulaa lapsi mukana. Ihastuneena tempaa isä sopertelevan pienokaisen syliinsä ja suutelee sen meheviä huulia.
»Kenen poika? … kuulitko Samu, kenen poika, hää? … kenen?»
»Kenen?» kysyy lapsi tutkivasti katsoen isää silmiin nähtävästi yrittäen tajuta kysymystä.
»Kenen poika?… Kenen Samu?… Isän Samu…»
»Itä tamu…»
Isä taas suutelee, mutta lapsi kääntää päätään pannen nenäänsä sikkaraan inhoten. Ja kun isä hellittää, katsoo oudostellen tämän silmiin.
»Haitee.»
»Haitee … ha, ha haa… Äiti hoi!»
»Noo … hääh?»
Tuvan ovelle ilmestyy nuori, surkastunut, raskauden tilassa oleva vaimo. Poskipäät punottavat heleästi, kun tulee juuri lieden äärestä, mutta sitä surkastuneemmalta ja rumemmalta näyttää kellastunut väri muualla kasvoilla.
»Tämä poika on viisas!»
Isä pitää Samua kiini ja katselee sitä hymyten, kuitenkin selvästi huomattavalla juopuneen ilmeellä.
»Noo, sitäkö…»
Äiti palaa samantien tupaan.
Navetannurkan takaa polulta astuu esiin naapurimökin haltia, ukko
Törrönen, kylpeneenä ja juhlallisena.
»Moron Törrönen! … eli kuafton. Joko Joeli makaa?» huusi vastaan Lintuneva, selältään potkien ilmaan ja leikkien Samun kanssa. »Hää, poikajunkkari! … velikulta…»
»Moron, moron. Ei se makaa, läksi suutarin luo.»
»Oletteko saanut ryyppyä?»
»Mitä siltä ryyppyä saa, joka on raitis … sellainen vasikka.»
Molemmat nauroivat hyväntahtoisesti.
»Minä annan, tuota noin.»
»Olkoon sinään, en välitä.
»Tiedänhän minä sen ettette sitä pyytämään tullut.»
»En välitä.»
Mutta Lintuneva meni sisään hakemaan nassakkaa. Tuvasta alkaa heti väittely kuulua. »Tuo vaan ulos … juodaan herroiksi kahvit, ulkona ruohikolla. Mitä siihen ihmisten tulee. Itse minä rahani tienaan ja kaupungista tuon joka pennin.»
Välissä kuuluu aina vaimon hillitty ja supattava ääni, kun hän tekee vastaväitteitä. Vihdoin mies mukautuu ja kutsuu naapurin tupaan juomaan pienet plöröt.
Lintunevan lakki on takaraivalla ja koko olemuksesta loistaa juopuneen hyvä tuuli. Juttu käy yhtenä porinana. Nassakka on pöydällä kahvilaitosten mukana ja kupit ovat puolillaan… Muijankin kuppiin on isä-Samu tahtonut tilkan panna.
Lintuneva puhuu maaten ryömällään pöydällä ja ojentaen nyrkkiään
Törröseen:
»Kun on niin köyhä kuin minä, eikä ole muuta elämisen keinoa kuin näillä käsillä ansaita jokapäiväisen leipänsä, niin sanonkin minä sen, että saa siinä vain koettaa! Ei mulle maa kasva… Mun sarkani on kivestä — tuossa noin!… Niin että, tosi ja leikki niin, jonka ansiollaan pitää elää, sanon mä sen, että ei nyt enää maantöillä elä … jolla pieniä mukuloita on.»
»Kun kaikki tehdään koneilla.
»Kun kaikki tehdään koneilla! Työvoimaa supistetaan vaan niin ettei tarvita kuin leikkuuaikana.»
»Muuttuneet ovat ajat. Ennen sitä oli mökkiläisillä töitä talvellakin, mutta ei nyt mitään ole. Mutta ovat ajat muutenkin muuttuneet. Nykyään saavat palvelijatkin kaksin-, kolminkertaiset palkat, vaan ei niillä sen enempää säästy kuin ennenkään. Mikä siihen lie syynä mielestäs?»
»En tiedä, kuulkaa Törrönen, en tiedä. Tottapa rahat kuluvat paremmin jos niitä on enempi, minä ainakin luulen. En tiedä. Mutta kun ne talollisetkin aina vaan köyhtyvät, vaikka kermovat jo kaivovetensäkin! Sen minä vaan olen tullut huomaamaan, että ainakin mulle kannattaa katujen kivittäminen paremmin kuin kuokku ja ojain luonti.»
Vanha mies nauroi ja matki:
»Maan kivittäminen kannattaa paremmin kuin sen viljeleminen.»
»Sepä oli hauska havainto! — Terve sentään, emäntä!»
Ääni kuului ovesta ja sisään astui emäntää tervehtien nuori, reipas mies. Se oli Joel Törrönen, ammatiltaan muurari. Kun vieras asettui istumaan rahille, sanoi Lintuneva hiukan hämillään ja itseään puollustellen:
»Sulle ei sovi plöröä tarjota … et huoli. Kaada Liisa kahvia.»
»Ei ole väliä kahvista. Mutta mistä te puhuitte?»
Selitettiin. Nuori Törrönen nauroi.
»Se on todellakin kuvaavaa, että katujen kivittäminen kannattaa paremmin kuin leipämaiden kuokku. Mutta siinä on vielä yksi puoli: täällä maalla on vaikea pitää maanteitä kunnossa hiekan avulla. Miksi ei niitä kivitetä?»
»Jopa sinä nyt!… Ei siihen riittäisi valtionkaan varat. Näkee että se on kaupunkilainen!» nauroi isä.
»Mutta minkä vuoksi kaupungissa kannattaa rakentaa palatseja ja kivittää katuja, teidän mielestänne, eikä maalla?»
»Mies, kuule, rikkaita kauppamiehiä, virkamiehiä, pankkeja ja herroja … rikkaita kaikki! Hätäkö kaupunkilaisten on? Mutta täällä maalla vaan kaikki köyhtyy ja menee alaspäin.» Lintuneva pani suunsa leveään, voitolliseen hymyyn.
»Vaan mistä se johtuu?» kysyi Joel, »Mistä! Sano sinä jos tiedät.»
»Se johtuu ensiksikin siitä, että maalaiset ovat tyhmiä ja taitamattomia, kaupunkilaiset viisaita ja taitavia…»
»Käyvät korkeat koulut ja saavat hyvät palkat», keskeytti isä-Törrönen osoittaakseen ymmärtävänsä.
»Mitä kehittyneempi ja ovelampi kaupunkiväestö, sitä tyhmempi ja köyhempi ympäristön maalaisväestö. Katsokaas, kaikki johtuu siitä, että kaupunki elää maaseudun kustannuksella. Porvari, joka harjoittaa viljankauppaa, rikastuu, maanviljelijä, joka kasvattaa viljaa, köyhtyy. Virkamiesluokalla ei ole koskaan hallavuosia. — Valehtelen, äsken näkyvät muutamat virkamiehet oikein vapaehtoisesti luovuttaneen palkoistaan kaksi prosenttia hallalle, pohjanmaan nälänhätää kärsiville. Virkamiespalkkoja voi siis kohdata 2 % halla. No niin: kun maanviljelysväestö köyhtyy, niin se myöskin tyhmistyy.»
»Mutta mistä se johtuu?»
»Siitä, että maantuotteita tulee mailman markkinoille enempi kuin niitä tarvitaan. Viljelysolojen kehittyessä tuotanto kasvaa vuosi vuodelta — ja laskee tuotannon arvoa. Hikoile kuinka tahansa, kun peltosi kasvaa enempi, laskeutuu viljan hinta suhteellisesti.»
»Minä en ymmärrä, tuota…» sanoi Lintuneva päätä ravistaen ja isä-Törrönen kuulteli haluttoman ja tympeän näköisenä. Olisi nähtävästi mieluimmin tutkinut nassakkaa kuin poikansa aatteita. Mutta tarkkaavimpana kuunteli Lintunevan vaimo.
»Mutta mikä siinä sitte tulee talollisille neuvoksi?»
»Kyllä talolliset aina neuvonsa keksivät! Niin kauan kuin he omistavat maan, he ainakin elävät niin kuin tähänkin asti, kunnes uuden yhteiskuntajärjestyksen kautta maa joutuu yhteisomaisuudeksi. Mutta maanviljelyksestä elävän palkkatyöväestön tulevaisuus on uhkaavin.»
»Menee kaupungintöihin niinkuin minäkin ja moni muu», keksi Lintuneva.
»Sinne eivät mahdu kaikki. Ja koetappa muuttaa sinäkin kaupunkiin kokonaan, niin näet että talvella saat jo armoleipää syödä. Kaupunki houkuttelee kyllä maalta työväestöä kiireimpänä aikana korkeammilla palkoilla, vaan heti kun työ on lopussa, työntää ne luotaan kylmästi aivan kuin joutavan roskan.»
»Eikä se ole täällä maalla paljon sen paremmin talvella», sanoi Lintuneva. »Ennen sai ottaa vapaasti puita metsästä, nyt ei oksiakaan, lehmä sai käydä yhteisellä laitumella, nyt saat siitäkin maksaa parikymmentä kesältä.»
»Ja heinämaata sai ennen lehmän heinää varten riittävästi muutamalla päivätyöllä, nyt maksaa kuorman maa kymmenen markkaa», lisäsi vanhempi Törrönen.
»Ja millä te kaikki nämä rahat ansaitsette?» kysyi Joel.
Vaan puhe keskeytyi vähäksi aikaa, kun tupaan ilmestyi Raitalan Matti. Asiakseen selitti että isäntä oli pannut kutsumaan ensi viikon alkupäiviksi elonleikkuusen tuvan tilan arennista.
»Saa muija tulla», lupasi Lintuneva. Mutta Matti selitti, että isäntä kutsui häntä itseä. »Pane vuoreen», sanoi Lintuneva leikissään. »Ettäkö minä nyt parin, kolmen leikkuupäivän vuoksi menettäisin työpaikkani? E-hei kuule, poika, sano isännälles jotta kylvää vast'edes sen verran kuin tietää jaksavansa korjata. Sano että teen syksyllä ja talvella itse sitte vaikka kaksi päivää yhdestä, jos ei akka kelpaa kesällä.»
Vaimo suhdetti ja naapurit nauroivat. Mattikin nauraa. Sanoo ettei hän siihen osaa sanoa mitään.
Lintuneva saa kiinni hurjan iloisen leikin päästä:
»Että minä nyt jättäisin työpaikkani teidän leikkuunne vuoksi! Jopa sinä oikein, Matti… Leikatkoon koneella.»
»Saman minä sanon», yllytti Joel.
»No niin!» innostui Lintuneva, »ja vieläkin minä sanon, kylväköön sen verran kuin luulee jaksavansa itse leikata ja riihitä! Me muuraamme kiviä, sinä seiniin, minä katuun, juutas, — ja sitte voidaan kaikin hyvin.»
Mökissä syntyi aika riemu, nauru ja melu. Miehet työntäysivät ulos portaille nauttimaan kauniista illasta. Lintunevan vallaton ilo oli yhä kohoamassa. Käsiä heiluttaen hän huusi että mäki kaikui:
»Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin se on tällainen!… On työtä, saa palkkaa ja tulee toimeen —. hih hei! — ja mökki päällä.»
Vaimo tuli jälessä ja suhditti:
»Tuki suus, rehvana. — Jumalatonta kuinka veti itsensä.»
Mutta vaimokaan ei jaksanut olla nauramatta Lintunevan repäisevälle ilolle.