XVI.
Matti oli viipynyt leikkuuväen tilausmatkalla niin kauan, että isäntä sai häntä tavata vasta aamulla. Se oli sunnuntai-aamu.
»Tuliko niitä leikkuuväkeä lupaan?» kysyi kun keksi Matin. Tämä kertoi saaneensa muutamia akkoja, mutta miehet olivat mikä missäkin kiini töissään. Ainoastaan vanha Törrönen lupasi.
»Olisi saattanut pois jäädä sekin.» Raitala oli tupaan tullessaan näyttänyt jurolta, nyt muuttui pahantuuliseksi.
»Sekin Lintuneva, koko suven päivätyöt on tekemättä. Mitä sanoi?»
Matin valtasi houkutteleva halu kertoa koko talon väelle miten hauskalla tuulella tapasi Lintunevan. Ja saadakseen asian oikein mieltäkiinnittäväksi rupesi luottelemaan, aluksi vähä, mutta sitte yhä enempi ja paksummin. Kaikki olivat olleet päissään, eukkokin, oli tanssittu, laulettu, käsketty kylvää niin paljo kuin tietää jaksavansa leikata…
»Valehteletko sinä?» kysyi isäntä tuiman näköisenä.
Mitä hänelle siitä olisi hyötyä, sanoo Matti. Raitalan kasvoille nousi suuttumuksen tummempi väri. Pani takin päällensä ja lähti. Isännän mentyä Iikka kuiskasi Matin korvaan:
»Ei kaikkea pitäisi kertoa!»
»Miksi ei? Totta minä puhuin.»
Ja sitte hän mielessään aprikoitsi, oliko liiotellut. Eikä siinä muuta sellaista keksinyt kuin sanan siellä, toisen täällä, mutta pääasia oli oikea. Hän luuli niiden ainakin olleen juovuksissa, akankin, ja Lintuneva hyppeli itse kuin hullu.
»Kun kerran totta puhuu», uudisti hän aprikoituaan.
»Sun totuutes … kannat kieliä.» Iikka lähti vihaisena kävelemään ulos.
Matti juoksi jälkeen ja koetti pitää puoliaan, mutta riippui täpärällä ettei saanut selkäänsä.
Kun Raitala läheni Lintunevan mökkiä, tunsi hän vihansa yhä kasvavan. Pitää näitä maallansa, lähettää suveksi kaupungin töihin, kun täälläkin tarvittaisiin, holhota ja avustaa talvella, — ja kun tarvitaan päivätöihin lentävät yli päänsä! Hän on antanut mökkien olla korottamatta niiden vuokraa silloin kun muut ovat korottaneet. Harrastanut tilattoman väestön lainarahaston hankkimista. On silitellyt tosissaan niiden häntiä silloin kun muut ovat potkineet ja lyöneet. Tästä palkaksi hänelle sanotaan kun hän tarvitsee: »kylvä niin paljo kuin tiedät kykeneväs kunnolla korjaamaan!»…
»Tulin oikein itse katsomaan, kuinka kovin sinä olet paisunut», hän virkkoi pidätellen ja huohottaen. Ollen itsekin levotonna eilisen johdosta kävi Lintuneva nöyrästi isäntää vastaan ja pyyteli:
»Herra armahtakoon, enhän minä tarkoittanut niin pahaa… Isäntä on hyvä ja istuu. Juovuksissa mitä lienen höpissyt.»
»Saisit vähän ymmärtää kelle leveilet.»
»Niin todellakin, isäntä, mutta juoppo on juoppo.» Isäntä nyt antaisi anteeksi ja ottaisi täältä ryypyn. Oli ollut aikomus tulla itse puhumaan isännälle, että jos sopisi rahalla niistä päivätöistä suoriutua, kun ei muijakaan tuossa ole oikein työkunnossa. Taikka hän tekisi syksyllä eli talvella kättäparaten vähä useampia päiviä, jos isäntä ei nyt tahtoisi. Köyhälle ei usein satu sellainen onni että saa koko kesäisen työn hyvällä palkalla, niin kuin hänelle nyt. Jos pitäisi jäädä päiväksikin pois, ottavat ne kohta toisen sijaan ja sitte se on mennyt. Mutta Raitala on suuttunut. Hän on antanut mökkiläisten olla maallaan vanhoilla ehdoilla, on antanut heille talvieloa velaksi, on hommannut tilattoman väestön rahastoa, holhoaa vaivaisia. Kun hän tarvitsee, silloin haukutaan ja lennetään silmille. Lintunevakin juo kaupunkipalkkansa, vetää ranskanpullat, konvehtit ja viinit, mitä niistä palkoista sitte on hyötyä vaikka ne kuinka hyvät olisivat, kun ne menevät sillä tavoin? Lintuneva kuuluu hihassaan kantavan häntäkin…
»Mitähän se Matti lie kertonut», huokaa vaimo, joka on kyyristynyt vuoteen viereen kuuntelemaan.
»Monta nälänpäätä olen, tietääkseni, sultakin katkaissut, vai kuinka?»
Lintuneva ei vieläkään suutu, hän yrittää ja yrittää sovittaa.
»Ei mutta…»
»Miten luulet ensitalvena tulevasi toimeen? Ei enää taideta meikäläisten apua tarvita? Vai pannaanko oikein kokoon rahoja kaupungintöissä?» Raitala silmäili ivallisesti nassakkaa, joka oli saanut sijansa kaapin päällä.
»Minä en muuta tähän tiedä kuin sovitaan pois, isäntä, minä tulen huomenna.»
»Siitä ei ole enää kysymys!» huudahti Raitala. Kun ei Lintuneva enää tarvitse häntä, ei suinkaan hän rupea tämän apuun väkisin turvautumaan. Täytyy kumpasenkin tulla toimeen toisettaan. Jos ei Lintuneva enää tarvitse talvella jyviä, ei hän puolestaan pakota ketään.
»Parina talvena olen saanut teiltä hehtolitran rukiita.»
»Nooh, sehän on pikkuasia.»
»Jotka olen työlläni maksanut.»
»Vai olet saanut töilläs maksaa!»
»Mutta ne ovat olleet kalliita viljoja, isäntä.»
»Kalliita?»
»Te olette laskenut niistä päivätöistä minulle vaan puolen palkkaa, mitä urakkatöissä ansaitsen.»
»Vaan sinä et kai laske talon ruualle mitään arvoa, kuten tavallisesti?»
»Lasken vaan että, minä olen, hyvä isäntä, maksanut ne viljat niin kalliisti, että niistä ei pitäisi oleman enää jälellä mitään kiitollisuuden velkaa.»
Hymyillen kalseasti ja nähtävästi ymmällä Lintunevan puhetavan muuttumisesta, sanoi Raitala:
»Niinpä olemme siis toisillemme sopimattomat. Parasta on että muutat mökkis pois mun maaltani.»
Lintuneva ei ottanut käskyä heti vakavasti. Katsellen lattiaan hän virkkoi:
»Tämä maapala ei ole suuriarvoinen. Muutetaan vuokramaksu rahaksi, isäntä, ja sovitaan pois. Mitä me riitelemme! Maksan vaikka kaksin kerroin rahassa.» Lintuneva innostui keksintönsä johdosta ja nosti suottailevan, sovittavan katseensa isäntään. Vaan Raitala ei ottanut ehdotusta korvaansa.
»Voin antaa tämän mökintilan toiselle», jatkoi hän entiseen nuottiinsa, »sellaiselle josta on mullekin jotain hyötyä. Saatan antaa lisää maatakin, kun tulee sellainen joka viitsii maata viljellä. En halua olla tekemisissä ihmisten kanssa jotka käyttävät minua vaan hyödykseen. Muuta pois!» Nousi lähestyen ovea.
Lintuneva jäi isoksi aikaa äänettömäksi, jolla aikaa hän pari kertaa nosti kummastelevan katseensa isäntään, tumman punan kohotessa poskille.
»Koston vuoksiko minut mökkineni tästä karkoitatte?» kysyi hän hiljaa.
Raitala tunsi että Lintunevan säyseä luonne toisinaan kuohahtaa ja purkautuu hillitsemättömään raivoon. Sellaisen hetken aavisti hän nyt olevan lähenemässä. Omituinen vapisuttava, kylmäävä, kaduttava tunnelma pääsi hänessä vaikuttamaan.
»Kostonko?» kertasi hän nolona. Hän oli todellakin puhunut tyhmästi ja havaitsi nyt, ei ainoastaan katuvansa vaan pelkäävänsäkin.
»Jätetäänkö kaikki ennalleen, jos tulen huomenna?» kysyi vähän ajan kuluttua Lintuneva. Äänestä kuuli Raitala heti, että mökkiläinen oli vielä kyennyt painamaan kuohuvan vihansa. Melkein iloisena kiirehti myöntymään, luullen että Lintuneva edelleen piti vaan itseään syyllisenä:
»Voidaan jättää, jos niin haluat.»
Lintuneva astui Raitalan ohitse ulos, istui kivelle ja tuijotti maahan. Raitala meni vähän jälkeen pois ja huusi hyvästit sinne missä Lintuneva istui.
»Hyvästi vaan … kyllä minä sitte…» Lintuneva ei nostanut päätäänkään, istui vaan kivellä ja katseli maahan. Työansio, josta oli koko kesän iloinnut, oli nyt yht'äkkiä lopussa. Eikä hän tahtonut tottua siihen ajatukseen. Kun vihdoin meni tupaan, oli vaimo itkenyt. Alkaa heti puhua miehelle, ei itkien, vaan valittaen. Nyt ovat kesän ilot lopussa. Olikin ollut liijan hyvää ja iloista tänä suvena ja hän oli pelännyt aina että siihen tulee joku huono loppu. Eivät saa lapsetkaan uusia pukuja. Puotiin ei saa maksetuksi viimeisiä keväällisiä velkoja, jotka aijottiin ensi viikon likviitistä. Mies neuvoo malttamaan mieltään. Hänkin ensin otti pahakseen. Mutta köyhän on parempi olla kun ei ota mitään pahakseen eikä mitään välitä. Paikataan lasten vaatteita vielä ja pyydetään kauppiasta odottamaan. Ehkäpä saa vielä työtä, vaikka tämä menee. Vaimo ei sano ilkiävänsä enää pyytää ketään odottamaan. Josko koettaisi käydä toisissa puodeissa. Ettäkö tekisi kuin ratulaiset? Moni muu tekee niin, rikkaammatkin kuin ratulaiset, kun ei rahaa satu olemaan.
»Rikasten sopii niinkin tehdä, mutta ei köyhäin», sanoo vaimo.
Lapset tulevat tupaan ja hälisevät. Pienin pyrkii isän syliin, mutta tämä työntää pois vaijeten ja synkkänä.
»Itä, itä», hokii lapsi ja katsoo odottaen isän silmiin ja hyppii, polveen nojaten.
»Itä», matkii Lintuneva kaijuttomasti, työntää lapsen luotaan ja laskee kyynäspäät polvien nojaan.
Kirkonkellot soivat jumalanpalvelukseen kutsuen. Aamu on ihana. Lintuneva on aina ollut ahkera kirkkomies. Nyt ei hän sitä ajattele. Uudelleen ja yhä uudelleen koettaa hän tavoitella köyhänmiehen välinpitämätöntä sieluntilaa … sellaista, joka ennen oli hänelle niin tuttu. Mutta ei mikään keino näy auttavan; häntä kiusaavat kuin paholaiset viime viikkojen kuluessa syntyneet rohkeammat mielikuvat.
Kirkonkellot soivat. Ukko Törrönen käy ohitse virsikirja kainalossa ja kyselee eikö naapuri seuraa tee. Hän ei viitsi. Törrösen pihasta jo huhuilee Joel. Lintunevassa tämä ääni herättää ikäänkuin jotain innostavaa. Hän nousee ja menee sinne tuskiaan juttelemaan.