I.
Siitä on kulunut neljä vuotta.
Jokirannan kylässä on paljo muuttunut.
Ei kukaan oikein varmaan tiennyt miten ja mistä kaikki sai alkunsa. Mutta ennen kuin ruvettiin pysymään oikein jaloillaan, tapahtui monta kuperkeikkaa. Kylän ikivanha myllylahko ensin hajosi riitaisuuden vuoksi ja kosken sai vähin hyvin eräs pienehkö puuliikkeen harjoittaja. Sen jälkeen hajosi turvepehkuosuuskunta, etupäässä sen vuoksi että eräänä kesänä tuli runsaasti olkitavaraa, eivätkä osakkaat muutenkaan tahtoneet sinä vuotena löytää sopivia ja kyllin joutilaita päiviä turpeen nostoa varten. Puimaosuuskunta pysyi pystyssä niin kauan, kunnes sattui niin ikävästi että koneistossa tarvittiin ennakkolaskujen mukaan 200 markan korjaukset, — vaikka viime vuonnakin oli korjattu 59 markan edestä. Silloin katsottiin olevan viisainta, että kukin pui itse. Varsinkin ne, joilla vielä oli hävittämättä vanhat puimavälineet, katsoivat viisaimmaksi palata niihin; koska tämä verotus näin kasvoi. Syyksi selitettiin kyllä koneen huolimaton hoito ja arvelivat puoltajat asiaa voitavan vastaisuudessa korvata paremmalla hoidolla, mutta siihenkään ei ollut luottamista. Tämän jälkeen meni myttyyn Rahkonevan tieasia. Sinne olivat jotkut ruvenneet puuhaamaan tietä, kun Rahkonevan reunoille oli alkanut ilmestyä pieniä uutisviljelyksiä, joista saatiin hyviä satoja. Mutta kun enemmistö ei luullut ikänä tarvitsevansa tietä eikä vähemmistön innostus ollut niin suuri, että olisi jaksettu ajaa asia läpi, raukesi sekin yritys.
Ja siten moni muu.
* * * * *
Mutta viime talvena oli nuorisoseuran talolla luentokurssit. Esitelmiä pidettiin etupäässä suon viljelyksestä, karjanhoidosta, osuustoiminnasta, kesannon muokkauksesta ja nuoren väen kasvatuksesta. Nämä luentokurssit kestivät viikon ja näyttivät lopulta muodostuvan käännekohdaksi Jokirannan kyläkunnan historiassa. Tämän saattoi havaita jo luentokurssien aikana. Kuulijain lukumäärä lisääntyi joka päivä. Kylän yhteishenki aivan ilmeisesti heräsi näinä päivinä ja alkoi hengitellä. Se huokui jo melkein joka miehen sanoista, kun keskusteltiin luentojen johdosta, tai väliaikoina. Miehet olivat aivan kuin suurlakon satuttamia. Heidän ajatustapansa näyttivät tehneen vallankumouksen, ja itsensä tapasivat he aivan kuin unesta heränneinä innottelemasta sellaisten asiain johdosta, joita ennen olivat joko pilkanneet tai ylönkatsoneet.
Ensimäisenä otti tämä innostus hoiviinsa Kyläsuon viemäriajatuksen. Varamäen suurenmoiset suonviljelysyritykset olivat valmistaneet esimerkillään maaperän sille mitä nyt tuli tapahtumaan. Kyläkunnan miehet olivat taistelleet sitkeästi ja urhollisesti omia silmiään ja järkeään vastaan, ennen syrjästä katsellessaan Varamäen saavutuksia. Menestyksellä olivatkin he pitäneet paikkansa, niin lukemattomat kuin olivatkin ne epäilykset, jotka heidän vastustushaluaan vainosivat. Saattoi tapahtua, että oma poika tai renki puhui Varamäen suonviljelyksistä ja ihmetteli, etteivät muut koettaneet samoin, — silloin häätyi isäntä puolustautumaan sillä, että kyllähän hänkin sen ymmärtää, mutta… Mitä "muttan" takana oli, sitä ei useinkaan saatu tietää, vaikka se pelasti nuorten silmissä niin monen isännän ammattitietoisuuden maineen.
Luentokursseilla nämä jo luhislelevat muurit vihdoin näyttivät jaottuvan ja valloittajajoukot tulvahtivat sisään.
Erittäin merkittävä oli eräs päivä, jolloin maanviljelysseuran neuvoja-agronoomi luennoitsi nimenomaan Kyläsuosta ja sen viljelysmahdollisuuksista. Tästä luennosta muutamat asianharrastajat jo edeltäpäin osasivat odottaa jotain erikoista. Sen vuoksi oli edellispäivinä jo ilmoitettu kuulijoille tunti, milloin Kyläsuosta puhutaan, että tietäisivät tulla kaikki, jotka olivat Kyläsuon suhteen uteliaita. Ja niitä oli odottamattoman paljo. Tuli miehiä pitäjältäkin. Kyläkunnan väestö oli nuorisoseuran talolla kynnen kannattamaan. Kaiken ikäistä, kaikista valtiollisista ja uskonnollisista puolueista oli väkeä suunnattomasti liikkeellä.
Jo seurahuoneelle tultaessa tiellä synnytti tämä joukkojen paljous kohottavan, juhlallisen mielialan. Siinä ei havainnut tuota pikkumaista, toisten vikoja vartioivaa, niillä ilkkuvaa sävyä, joka on kaiken lahkolais-joukkoutumisen tunnusmerkkejä. Porvari ja sosialisti tekivät toiselleen hyvänpäivän, ilman että omistusoikeus ja luokkarajat näyttivät juuri sillä hetkellä kiusoittelevan mieliä. Uskonasioissa eri tavalla ajattelevat olivat tavoittaneet hekin iloisen ilmeen silmiinsä; säälittelevää, oman autuuden tunnosta ylvästelevää, toisten syntejä ristinään kantavaa joukkoa ei näkynyt.
Kaikki katsoivat toisiaan kuin pitkältä matkalta tullut ystävä ystävää: tuten, hymyillen ja onnitellen. Näistä katseista hohti yleisesti: — Ka! Oletpa sinäkin… Sepä hauskaa … hauskaa… Mennäänpä kuuntelemaan yhdessä…
Jos jotain joukkomielialaa voisi tähän verrata, löytäisi sen tunnelman entisaikaisista, suurista talonpoikaishäistä siinä hetkessä kun väkeä enin kokoontuu, papinhakija ajaa pihaan ja edeskäyvät seisovat porraskatoksessa paitahihasillaan maljoineen ja leipäkorineen…
Esitelmä sisälsi kaksi puolta. Toinen oli Kyläsuon taloudellisesta, toinen sen yhteiskunnallissiveellisestä merkityksestä.
Taloudellisen puolen suuret ääriviivat merkittiin: 600 hehtaaria parhainta viljelyskelpoista rahkasuota; ensin suuri pääviemäri muutamine tarpeellisine haaroineen kysyisi noin 20-25,000 markkaa. Sarkaojituksesta, kuokkimisesta, lannoituksesta ja tuotannosta voitiin esittää verrattain tarkkoja numeroita, jotka kaikki olivat Varamäen Antin kirjoista poimituita.
… 600 hehtaaria, laskivat isännät itsekseen. Paljonko maata siitä tulisi heidän manttaalilleen? Ja paljonko rahaa se ensin kysyisi?
Samalla he yhä jännittyivät kuuntelemaan agronomia, joka merkillisellä henkevyydellä puhui suosta, joka povessaan kätkee tämän kyläkunnan koko tulevaisuuden. Moni, joka jo oli propsimetsänsäkin myönyt ja sen jälkeen mielikuvineen hiipinyt erämaiksi muutetuilla metsämaillaan kuin hyypiä hävitetyssä kaupungissa, kiintyi puhujan ajatusjuoksuun kuin tuhlaajapoika, jolle isän kasvot taas kääntyvät päin hymyävinä, armoa ja uutta elämää lupaavina.
Kylän isäntämiesten jännittynyt ajattelu synnytti yleisössä välittömän vaikutuksen. Kaikki tämä sähkötti puhujaa. Hän sai kokea aivan kuin Pyhänhengen vuodatuksen. Sielu pulppusi uusia mielikuvia ja ajatuksia, ääni saavutti satuttavaisuuden ja soinnun, silmä loiston, liikkeet hallitsemiskyvyn ja tenhoavaisuuden, joiden kautta sadat silmät, korvat ja sielut lumottuina ottivat vastaan.
Puhuja oli agronomi Peltomies, keski-ikäinen, tavallisissa oloissa juro. Mutta silmissä oli syvää elämää.
Kun puhuja oli päässyt taloudellisesta puolesta, alkoi yhteiskunnallinen ja siveellinen. Nyt ripisteli hän suolaa. Kylää on jo vuosikausia painanut hiljaa kiduttava avuttomuuden tila. Keski-ikäiset ihmiset ovat tunteneet vanhenevansa nopeasti ja nuoriso on hiljaisena virtana juossut pois. Kaikkeen tähän on ollut syynä verenvähyys kyläkunnan taloudellisissa suonissa. Täällä on kyllä ollut vanha, varakas pohja, mutta se heikontuu nopeasti. Usea talo on tästä syystä muuttanut omistajaa. Kylässä on aina ollut hyvin toimeentulevaa työväkeä, mökkiläisiä ja torppareita, mutta näidenkin keskuudessa on köyhtyminen, hajoaminen ja häviö ilmeinen tosiasia. Tästä johtuu se elämän ristiriita, joka synnyttää puutteen, tyytymättömyyden, epätoivon, katkeramielisyyden…
— Me olemme syöneet vanhat varastot, ja uudet ovat lukitussa, lumotussa linnassa … maassa, Kyläsuossa…
— Halvautuneina avuttomuudentunnosta olemme lakanneet tekemästä työtä ja puristamme kourassamme viimeistä seteliä, kellä sellainen on. Toiset varustaudumme sitä viekkaudella viekoittelemaan tahi väkivalloin ryöstämään…
Sillä meidän aivomme eivät nykyään luo työtä, ne eivät iloitse työstä… Ne pelkäävät maata, kaiken olevaisen äitiä ja elättäjää…
Me, nykyinen polvi, emme tunne maata, sen elähyttävää voimaa, ja siksi vainoo meidän elämänlähteistä etääntyneitä ajatuksiamme kuoleman ota…
Mutta jos saamme tänne uutta työtä, joka avaa tilaisuutta nuorelle toimeliaisuudelle, siirtää ajatukset tästä loppumattomasta kituuttamisesta, tuottaa leipää, vahvistaa uskoa elämään, avaa meidän järkemme ymmärtämään kuinka hyvin täällä Jokirannan kylässä voisi kaikilla olla, jos vain tämä lamauttava uneliaisuus, taloudellinen ja yhteiskunnallinen tekosairaus loppuisi…
— Ajatelkaamme nyt vain aluksi tätä: 600 hehtaaria maailman parasta rahkasuota kylänlaidassa odottaa hedelmineen vain kyläkunnan miesjoukon työtä! Se odottaa että te rupeatte aukomaan maan povea ja korjaamaan riistaa, että te rupeatte viljelemään Kyläsuota.
Hän kuvaili, miten herännyt toimeliaisuus sittemmin levenee kylän jokaiseen sopukkaan ja hedelmöittää tähänastisessa viljelyksen puutteessa nukahtaneen maan; miten maan hedelmällisyys taas valtaavasti uudistaa ihmisen alakuloisen mielen ja täyttää sen uskolla elämän hyödyllisyyteen; miten tämä nousu keskeyttää sen häviön virran joka vie nuorisoa pois kylästä ja pysäyttää keski-ikäisten jokirantalaisten ennenaikaisen vanhentumisen…