II.
Varamäen Antti istui salin sivupenkillä ja kuunteli, tiukasti arvosteleva ilme kasvoissa. Nämä kasvot olivat terävät ja laihat. Ikää miehellä oli noin 35 vuotta. Joskus vilahti tarkkaavan kuuntelun ohessa silmistä pilkallinen iva, mutta yleisleimana saattoi havaita kehittyvän itsetietoisuuden ylpeän ilmeen, joka näytti tahtovan sanoa: minähän tätä olen monta kertaa sanonut; minulle on tämä kaikki vanhaa tuttua; minulta hän on tuonkin kuullut…
Varamäen ukko istui etupenkissä ja eli. Puri ahnaasti mälliä, vaihtoi levottomasti toista ja toista jalkaa ristiin polvelle, lävisti puhujaa silmin, aivan kuin imien jokaisen sanan ja ajatuksen. Toisinaan väkevä leuka, jossa törrötti pitkä parransänki, värisi hermostuneesti. Silloin vaari aina katsoi jonkun tutun miehen kasvoihin ja hymyili, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: kuulitko?
Aivan siinä vaarin lähellä istui Piilomäen porvari, hieman lihava mies, nojaten leukaa kämmenpäähän. Näissä kasvoissa vallitsi syvä vakavuus, tarkkaava kuuntelemisen ilme, aivan kuin hän olisi erikseen harkinnut ja punninnut jokaista sanaa.
Tungos oli huoneessa synnyttänyt hiottavan kuumuuden. Pari ikkunapuolikasta pantiin äsken auki ja niistä nyt virtaili raittiimpaa ilmaa. Toisen ikkunan avasi, niin kuin ainakin talonväkeen kuuluvana, sen vieressä istuva Koivusen Vihtori. Hän istui aatoksissaan, lakki kädessä ja vieressä vaimonsa Elli, omaa sukua Juurikkala, elonilmeisin silmin. Vihtorin pää oli luonnostaan hieman kallellaan ja viisaissa silmissä yhä tuo omituinen, viivyttelevä, punnitseva, hidasteleva ilme. Ken sattui tähän pariin huomiotaan kiinnittämään, ei voinut olla tekemättä sitä havaintoa, että tässä "yhtiössä" vaimo aivan ilmeisesti toimi liikkeelle panevana voimana, mutta mies, kerran liikkeelle pantuna, toimi sitten sekä voimana että ohjaajana ja vaimo sai toimia hänen käskyjensä mukaan. Vihtorin silmäkulma oli solmussa, kun hän puhetta kuunnellen näytti katkeamatta harkitsevan sen ajatusjuoksua.
Peltonen, hieman lihoneena, istui emäntänsä vieressä keski-salissa. Miehen kasvoista ei voinut havaita mitään erikoisilmettä, muuta kuin ehkä ajatuksen: kuuma … hitto kun on kuuma … eikö se jo pian lopeta? Vetistävät silmät katselivat sivuille, aivan kuin etsien vahvistusta omille ajatuksille. Emäntä äsken hieman torkahti ja koettaa nyt taistella uutta torkahdusta vastaan, jottei isännän valvovan silmän tarvitsisi uudestaan…
Heidän takanaan istuu Sepän Kustaa erään tytön kera. Paljon he juttelevat esitelmän kestäessä, mutta eivät silti paljoa häiritse. Heillä on niin hauskaa toistensa kanssa.
Kanteleinen istuu eräällä sivupenkillä vaimoineen. Vieressä Mikkosen Niilo tekee esitelmästä muistiinpanoja sanomalehteä varten. Niilon koko huomio on asiassa. Vuorotellen katsoo hän luennoitsijaa, vuorotellen yleisöä, aivan kuin erikseen tutkien muutamien kasvojen ilmeitä.
Itse Mikkonen istuu perimmäisellä penkillä oven vieressä, kädet rinnalla ristissä, harva parta painettuna rintaan, ja tähtäilee puhujaa. Silmistä, joista ainakin voi aavistaa ajatusten suuntaa, saattoi selvittää jonkullaisen itseään syyttävän omantunnon kysymyksen: olenkohan minä erehtynyt?
Pikku-Passin pää on olkapäiden väliin painuneena, mälli lepää, silmät tuijottavat puhujaa.
Yleisössä vallitsi kokonaisuudessaan niin kiintynyt ja jännittynyt mieliala, että vain hyvin harva haukotus tai mun väsymyksen ilmaus sitä särki. Mitä pitemmälle puhuja ehti, sitä selvemmät yhteenkuuluvaisuuden merkit ilmestyivät. Kyläkunnan sielu ikään kuin hetkiseksi vapautui noista sadoista yksityispyyteistä, jotka aikojen kuluessa olivat itäneet ja kasvaneet näissä ihmismielissä omien oikkujensa mukaan. Kyläkunnan sielu näytti nyt vähitellen uudestaan syntyvän, hiljakseen eroavan yksityisistä ja kokoavan itseään. Ihmiset vapautuivat persoonaetujen tavoittelusta ja lakkasivat ajattelemasta niitä eroitettuina naapurien eduista. Sitte rupesi oma etu rinnastumaan naapurien edun kanssa ja ne näyttivät sopivan yhteen kuin pariskunta … että oli oikein sopivaa. Puhuja sai vapaan puhevallan: jos puhut hyvää, puhu! Jopa on aikakin… Tässä on turhaan aikaansa kulutettu… Tähän entiseen oloon on väsynyt…
… Mutta jopa nyt, jos Kyläsuosta alkaisi nousta sillälailla leipää ja rahaa!
Agronomin ehdittyä puheessaan kyläkunnan rappeutumista ennustavaan rippisaarnaansa, havahtuivat useat. Korviaan heristellen he nostivat päitään. Ilme monissa kasvoissa muuttui sekavaksi, kielteiseksi. Mitä se nyt? näyttivät kyselevän. Äläs! Ethän sinä tunne niitä asioita… Tämä kylä on aina ollut rikas ja hyvinvoipa… Lorujapa puhuu … pilaa pian koko asiansa…
Mutta toiset antautuivat heti tässäkin mukaan, aivan kuin olisivat tahtoneet itsetietoisesti sovelluttaa lakia: kaikki, tai ei mitään. Naapurien mielenosoituksiin, jotka tapahtuivat ruumista suoristamalla, istuinsijalla siirrähtämällä, jalkaa tai kättä heittämällä, ryähtämällä tai nenän kautta puhaltamalla, silmänilmettä vaihtamalla, mälliä toiseen poskeen siirtämällä, tai muuten, vastasivat nämä aivan samoin liikkein, antaen niille silmillä, hymyn vivahduksin, rykäsemisin tai katkonaisin sanoin aivan vastakkaisen merkityksen: oikein puhuu … turhaa on koristella.
Tätä sotatuulta kesti pari minuuttia; mutta sitten alkoi taasen rauhoittua. Mikäli rauhoittuminen valtasi alaa, sikäli nousi pohjalta uusi yleisvaikutelma: sieltä joku aivan kuin työnsi ja kiihotti tekemään taloudellisen lopputilin entisyyden unettavasta saamattomuudesta. Tämä kyllä ei enää ollut kaikille uusi ajatus, se oli silloin tällöin ilmestynyt yhden ja toisen mieleen kotonakin, mutta varsinkin kylässä silloin kun näki muiden toteuttavan jotain esimerkillistä. Silloin joku syyllisyydentunne hiiviskeli mielialan takalistoilla, pyrkien etualalle. Sinne se tavallisesti sai painua; mutta viime aikoina oli se alkanut palata useammin ja saada omantunnontuskan tapaisia ominaisuuksia. Aina kun näki, että joku oli toteuttanut sen, mitä itse oli kauan mielessään hautonut, rupesi voimaan hiljakseen pahoin.
… Onkohan se sellainen omantunnontuskaa … vaikka tämä on maallinen asia?
Monella se kasvoi hiljaa, melutta, vastoin kaikkia toivomuksia kuin paise.
Työntävä, yllyttävä voimistui yhä. Se toimi jo aivan kuin synnintunnon herättämä parannuksen halu; tai raittiusvaatimus, joka voimakkaan raittiusesitelmän aikana kypsyy juopossa; tai tupakkalakkoajatus silloin kun tulee tupakka-öljyä varresta suuhun ja mieli tekee yhä tupakkaa.
Peltomieheen puhujana vaikutti tämä kuulijakunnan mieliala sähköisesti. Hän ei pitkään aikaan tässä ollut enää puhunut itsestään. Hänestä tuntui hetkittäin aivan kuin olisi toiminut noista sadoista ponnistelevista aivoista virtaavain ajatusten yhdistäjänä ja lausunut ilmi niissä ilmeneviä yleisajatuksia, jotka taas tässä kaikki hyväksyivät.
Esitelmän loputtua oli vähän aikaa hyvin hiljaista. Koko salintäyteinen ihmisjoukko ikään kuin tuudittelihe eräänlaisen nautintorikkaan tunnelman varassa. Ei edes käsiä huomattu taputtaa. Vihdoin kuitenkin joku äkkäsi sen ja kiiruhti korjaamaan erehdyksen. Taputus valtasi heti koko salin. Vanhatkin miehet taputtivat suu naurussa, ja kurottaen päitään toisten päiden välitse ja ylitse seurasivat silmin puhujaa, joka etsi istuinpaikkaa pyyhkien hikeä kasvoilta ja kaulalta, silmissä uupunut ilme.