III.
Kanteleinen astui puheenjohtajan paikalle.
— Tahdotaanko keskustelua esitelmän johdosta?
— Kyllä! huudettiin monelta taholta.
Ensimäisen puhevuoron sai seppä Rautio. Nousi. Järeä, tuiman näköinen mies. Tapaili sanoja, sillä mies ei ollut koskaan yleisissä kokouksissa puhunut. Sitä hän vain, että jos nämä puhujan laskut ovat tosia, niin me Jokirannan maanviljelijät olemme vasikoita… Siirsi mällin toiseen poskeen ja jatkoi:
— Ja nyt me vasta rupeamme olemaan aika vasikoita, jos emme nytkään ryhdy tähän asiaan.
Istuutui jatkaen kiihtyneenä puoliääneen vierustoverilleen. Muutamat nauroivat. Oma poika Kustaa oli punastunut, hänestä isä oli tehnyt itsensä naurettavaksi.
Mikkonen sai puhevuoron. Alkoi keinottelusta. Mikkonen muuten puhui hyvin usein, melkein aina keinottelusta. Ei tahtonut kieltää esitelmässä lausuttuja arveluita Kyläsuosta, tahtoi vain sanoa, että ne olivat arveluita, mutta huomiota ansaitsevia arveluita. Yhtä puolta elämästä ei puhuja ollut kuitenkaan riittävästi valaissut: keinottelua. Se on keinotteluhimo, kiihko, joka nykyään hallitsee ja hävittää rehellisen työn hedelmiä. Keinottelun suurvalta ulottuu tänne Jokirannallekin. Se näkyy paraiten siinä, että kun täällä jotain yrittää, keinottelija on heti mukana; apuamassa, muka, mutta tosiasiassa kiskomassa yrityksen hedelmää. Aivan kuin sielunvihollinen.
— Ala vain yrittää omin neuvoin päästä synneistäsi, aina on sielunvihollinen notkeana ja valmiina avittamassa. Mutta se kiskoo ja keplottelee itselleen palkakseen sielun!
Miehen mustista silmistä loisti tuo tuttu kiihko. Ajatus oli tulikuumana keskittyneenä tähän yhteen ainoaan polttopisteeseen.
— Sellaista on keinottelu! Minä tunnen tämän paholaisen kuiskaukset omassa veressäni. Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja sielunvihollista vastaan —
Hän pysäytti, loi vaanivan, läpitunkevan katseen ympäri salin ja näytti tavoittelevan häntä katsovain ihmisten silmäteriä.
— Joka ei ole ikänä taistellut syntiä ja ihmisen sielunvihollista vastaan, uudisti hän, ei sellainen voi omassa veressään tuntea sitäkään, miten keinottelija siellä alituiseen vääntää ja kääntää väärää oikeaksi, uskottaa ja opettaa pyydystämään, vaanimaan, teeskentelemään, valehtelemaan — kaikkeen opettaa, saadakseen vain luvattomalla tavalla hyötyä lähimmäisestään.
Muutamat nuoret tytöt tirskuivat ja pari poikaa teki hiljaa ilvettä, mutta muuten kuunteli koko salintäyteinen yleisö kärsivällisesti. Jotkut seurasivat suurella mielenkiinnolla. Varamäen Antti aivan ilmeisesti kyllästyneenä odotti lopettamista ja näytti pitävän puhetta lörpötyksenä.
Mutta Mikkonen tuli vihdoin asiaan.
— Jos, hän sanoi, tämä kylä saa Kyläsuon kuivaksi, niin että siinä kaikkialla voidaan viljelys alottaa, se on keinottelulle suurin isku minkä täällä tällä hetkellä voimme antaa. Ja minä kannatan puhujaa.
Mikkosen lausunto jäi siinä suhteessa epäselväksi, mitä hän tarkoitti sillä, että tahtoi kannattaa puhujaa. Kanteleinen merkitsi itseänsä varten muistiin Mikkosen lausunnon sisällön. Hänen mielestään kuvastui siinä erinomaisen elävästi tuon voimakkaan, erikoisen miehen itsenäinen ajatustapa. Mikkonen oli viime aikoina lukenut Tolstoin kirjoja. Tämä äskeinen tuntui olevan sieltä koituvaa kajastusta.
Antti Varamäki oli sujuva puhuja. Kertoi kokemuksiaan Kyläsuon viljelijänä. Hänen esitystavassaan oli jotain ylvästelevää, toisinaan loukkaavaa, siitä pilkisti liiaksi tietoisuus omista ansioista. Häntä varustauduttiin aina kuuntelemaan näiden ennakkoluulojen lataamina.
Mutta aivan kuin Varamäki olisi viime hetkessä aavistanut tätä, lähtikin hän puhumaan toisessa äänilajissa. Hän kehui ensin kylää. Sanoi sitte, ettei puhuja, jonka kanssa hän oli persoonallinen ystävä, ollut voinut luonnollisestikaan täysin tuntea Jokirannan kyläläisten vaikeuksia y.m. Mutta yleispiirteissään oli kuvaus elävää totuutta.
Tämä teki kyläläisiin hyvän vaikutuksen. Varamäkeen kohdistuvat ennakkoluulot hävisivät kuin voideltuina. Alettuaan tämän jälkeen puhua Kyläsuosta, vältti hän sellaista kuin "minä sen tiedän, sillä minä olen sitä kokenut". Niin tempasi hän tämän kyläläisjoukon uudelleen mukaansa suolle, missä oli jokaiselle niin perin tuttua. Siellähän oli rämmitty ja samottu siitä saakka kun kukin paitakasakkana marjailuretkille ensi kertoja kykeni. Ja sitte joka kesä, viime kesänä viimeksi. Haisteltu suon lemuavat kanerva-, kukkais- ja marjatuoksut, väkevät nevahajut ja savut. Moni oli suon rantamilla kokeilluilla pienois-kytöviljelyksillä monta lämpöisenhikistä ja syksysateen alakuloisuuden painostamaa päivätyötä tehnyt.
… Tottahan nyt Kyläsuo tunnetaan!
Siellä ne olivat eletyt turvepehkuosuuskunnankin autuudentuntoiset aamutunnit. Sieltä olivat kesäisin aina sankat savut nousseet ja yli kylän levinneet illan tullen kuin muinoin pilvenvarjot korvessa israeliitoille. Aina kun silmä kaipasi väljää, kauas näkyvää, katsoi se Kyläsuolle. Työssä oltaessa sen reunamilla katse liukui aina pitkin suota, jolla toisin paikoin kasvoi mataloita koivu- ja mäntyeräkkäitä…
… Tuttu, perin tuttu oli Kyläsuo!
Siellä hyllyi, toisin paikoin kesti…
… Pitkä pohjaan … leipään!
Iltasin kun aurinko laski suon ääriin, aamusin kun aurinko leikki sen sinertävissä sumuverhoissa…
Milloin uhkasi sieltä halla, milloin lupasi kirkas pouta… Milloin kuvastui sinne sopivan näkökulman läpi katsottuna sumuista, autereista, savusta ja pilvistä komean-jylhiä vuorimaisemia, tai etäisiä, siintäviä järviulapoita…
Kaikkien katse siellä oli aina viipynyt kuin suuren tuntemattoman salaperäisissä esikartanoissa.
… Miksi ei sitä tunnettaisi?
Mutta sitä mitä siitä nyt puhuttiin, sitä ei ollut tunnettu. Ja jos tämä on totta, niin… Jumala siunatkoon Kyläsuota!
Varamäki puhui yhä. Hänen puhuessaan alkoi äsken jännittynyt mieliala jo hiukan laskeutua. Hänen koskettaessaan tuttuja asioita, mielikuvat kuitenkin kumpusivat kuin terveen elämänilon elähyttämät ajatukset silloin, kun sairas ensi kertaa nousee pitkäaikaiselta tautivuoteeltaan, huomaa jalkojensa taas kantavan, elinvoimansa uudistuvan ja elämän uusine toiveineen alkavan taas siitä, mihin tauti tullessaan sen lopetti.
Eräät sellaiset miehet, jotka olivat vain sangen harvoin kuulleet mitään muita esitelmiä kuin hengellisiä, ne alkoivat vanhimpien naisten jälkeen ensimäisinä osoittaa väsymyksen merkkejä. Silmiin ilmestyi toljottava ilme. Leuat lepäsivät hoitamattomina, alas valahtaneina, antaen omistajainsa kasvoille velton ilmeen. Muutamat vanhat vaimot olivat jo alkaneet huojuttaa ruumistaan, ja yksinäisiä hartaita huokauksia alkoi kuulua. Jostain kuului puoliääneen: "— yksi on tarpeellinen — — ".
Kanteleinen puheenjohtajana havaitsi nämä mielialan laskeutumisen merkit. Nähtävästi sen huomasi Varamäkikin, sillä hän lopetti lausuntonsa vahvasti hikoillen. Kanteleinen teki nopean ehdotuksen: koska paikalla, hänen havaintonsa mukaan, ovat kaikki kylän isännät ja kaikki tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että Kyläsuon ojittamiseen on viipymättä ryhdyttävä, hän ehdottaa, että kohta valitaan toimikunta, joka ryhtyy käytännössä toteuttamaan suurta asiaa.
Vasara nousi.
— Vastustaako kukaan? Ellei, on tämä päätös kaikkiin läsnäolijoihin nähden sitova.
Huoneessa on aivan hiljaista.
Vasara putoaa.
Liikahdetaan vapautuneesti, ja useampain miesten kasvoilta loistaa tyytyväisyys. Ainoastaan muutamia arempia katsellessa näkee niiden ilmeessä hajamielisen pelästyksen hätääntymismerkit. Muuten yleinen, kaikki voittava tunnelma tuntuu lujalta ja vakavalta.
… Tämähän on niin yksinkertaista ja selvää! on tunnelma sanovinaan.
Agronomi Peltomies juttelee Mikkosen ja Kanteleisen kera eräässä nurkassa, ja toisia kuuntelee ympärillä. Hän kertoo aikovansa asettua asumaan tänne Jokirannalle … on sitä varten jo talonkaupoissakin ollut. Hänessä ovat vielä jälellä pitkän esitelmän aiheuttaman uupumuksen merkit. Äänen värähdellessä hän hiljaa kertoo, syvissä silmissä onnentuntoinen hymy:
— Minä olen saanut puhua niin paljo henkisesti kuolleille ihmisille… Nämä täällä ovat ilmeisesti tähän minunkin asiaani nähden heräämistilassa… Tässä oli tänä iltana ihmeellinen henki, minä tunsin sen.
— Hm.
— Hm.
— Minä olen tänään elänyt elämäni suuren hetken, virkkoi hän edelleen ujosti, aivan kuin samassa katuen, että oli tullut sanotuksi.
… Jos eivät ne ymmärrä? hän ajatteli kohta.
Mutta Kanteleinen tarttui lujasti Peltomiehen käteen, puristi sitä ja näytti olevan liikutettu. Mikkonen löi olalle ja sanoi, mustilla silmillään lämpöisesti polttaen Peltomiehen syvää, sinistä katsetta:
— Mutta sepä olis meidän kylälle erinomaista…
— Itselleni, itselleni toki erinomaisempaa, kiisti Peltomies hilpeästi nauraen.