IV.
Muutamana toukokuun iltapuolena loi Kanteleinen ojaa koulun viljelyslohkolla. Lukukausi ei ollut vielä päättynyt, joten opettajalle liikeni maatöitä varten vain iltapäivät. Mutta kansakoulun koko viljelyspalsta näytti nyt olevan hyvässä viljelyskunnossa, siinä havaitsi perehtyneen viljelyksen jäljet.
Joustavalla vauhdilla pistää Kanteleinen lapiotaan. Hiki virtailee. Vahvarakenteinen ruumis toimii vaivattomasti. Aivan kuin jokaisella otteella olisi sama sisäinen vaikutelma kuin tanssilla eräisiin, voimistelulla, tai urheilulla toisiin. Se käy niin iloatuottavan keveästi ja ojanluojan kasvoissa väreilee, yhtämyötään vaihdellen, milloin nauttiva hymyily, milloin työajatuksen kiihottunut intoilu. Toisinaan hieman pysähtyy, pyyhkii hikeä ja antaa katseensa kulkea yli pienten viljelysten. Tuossa on pieni niittypalsta. Se on toisen kerran kasvussa. Sieltä nousee terävänä viheriäinen. Kevät on ollut kosteanpuoleinen. Se on vaikuttanut ruohokenttiin kuin taikasana. Vieressä on tuleva turnipsipelto ja sen takana perunakylvölle ajateltu pikku pelto. Niiden muokkaus on jo alotettu. Ojurin on hauska näitä ajatella.
Ajattelee, että tämä on nyt melkein samanlaista kuin ennen seminaarissa, kun pääsi käsiksi oikein innostavaan aineeseen. Ero on vain siinä, että silloin olivat kirjat ajatusten ja työn synnyttäjiä, nyt maa, luonto. Mutta vaihdos tuntui tekevän kummallisen elävöittävän vaikutuksen.
… Kuinka hyvää tämä maa on! Miten siitä elämä huokuu … miten ajatus herää kun viljelysaikomuksessa koskettaa maata… Kun maata kääntää, on kuin kääntäisi tieteellisen kirjan lehteä, mutta tässä tuntuu kuin olisi itse tiedemies, joka tutkii, toteuttaa, luo uutta, kirjoittaa luonnonkirjaa…
Maasta oikein huokui elinvoimaa. Päivän lämmin aurinko oli sitä paahtanut. Nyt ilta-auringon valossa tuntui maa ikään kuin levosta nauttivan ja hymyilevän.
Yhä elävät ojurin mielikuvat maan mukana. Hän on jo tottunut vaihtamaan ajatuksia maan kera. Kaikki tämä tuntuu kuin olisi yhteistyössä, kuin maa olisi ajatteleva olento… Työtoveri on suuri, salaperäinen jättiläinen, joka ei kuitenkaan vähääkään pelota, vaikka sen voima on niin suuri.
… Maa… Aivan kuin maa nyt tuossa leveässä, vakaassa, hätäilemättömässä, juhlallisessa voimallisuudessaan lukisi suuria lupauksiaan, toinen toistaan satumaisempia…
… Kun vain ihminen ymmärtäisi maan ajatukset… Ojurin mielessä tuntuu kuin hän ymmärtäisi. Se tuottaa sanomatonta kevät-iloa. Hän polkee lapiota yhä kiihtyvällä innolla täyttääkseen oman urakkansa yhteistyössä niin, ettei suuri, salaperäinen saisi aihetta syyttää häntä laiminlyönnistä.
Koulukartanoa lähempänä ovat puutarhamaat. Navetan seinustaa vasten on korkea taimilava ja siitä sivulle, pienessä etelään kaltevassa mäkirinteessä jo muokattu ja osittain kylvetty puutarhamaa. Koulutalon päädyllä oli muutamia marjapensasrivejä sekä joitakuita omenapuun-alkuja. Sieltäpäin näkyi myöskin punavalkoinen mehiläispesä. Taampana koulun puisto, joka yhtyi metsään. Pihassa riippui muutamia pyykkivaatteita nuoralla kuivamassa.
Rakennukselta päin tulee kävellen Kanteleisen vaimo, Sohvi ja hänen edellään juoksee 2-vuotias Heikki. Ojuri huomaa tulijat heti kun he pistäytyvät nurkan takaa tielle. Heilauttaa kättään ja alkaa hymyillä, mutta jatkaa työtään. Kun tulijat saapuvat lähemmäksi, huutaa isä:
— Heikkikö? Heikkikö? isän Heikkikö?
Lapsi nostaa silmiään, huomaa isän, laskee riemuhuudon ja lähtee kipasemaan.
— Isä ansaitsee lapselle leipää! laskee Sohvi matkan päästä nauraen.
Voi kuule, kuinka sinä hikoilet. Voi rakas… Heikki, Heikki!
Poikanen oli tuuskahtanut suulleen tienviereen aikoessaan suorinta tietä isän luo. Molemmat vanhemmat riensivät nostamaan. Isä ehti ensin, sai pojan syliinsä, mutta tämäpä ei suuria isästä välittänyt, sillä läheisestä ojanreunasta jo veti lapsen huomiota ensimäinen keltakukka ja sinne hän nyt isän sylistä riuhtoi. Poika sai kukan ja rauhoittui.
— Katso västäräkkiä, osoitti isä pellolla hyppivää lintua.
— Vättä … vättä…
— Västä, sano västä.
— Vättä … vättä…
— Vättä vättä se poika vain sanoo … vättä vättä se sanoo … tuo mukula… Sohvi-äiti tuhersi nenällään isän sylissä olevan lapsen rintaa, loruten. Pikku poikanen nauroi sydämestään kun kutkutti.
— Vättä … vättä se mukula vain sanoo, uudisti äiti tuhertaen.
Isä taisi suudella hät'hätää molempiakin, kun ei ihmisiä näkynyt lähiseudulla. Mutta sitte poika jo alkoi pyrkiä pois sylistä, lähteäkseen västäräkin perään, joka hyppi pellolla pyrstöään keikutellen ja houkutellen:
— Tulit … tulit…
— Älä laske pellolle, se tahrii itsensä, pyytelee äiti. Mutta isän tekee kovin mieli nähdä miten se taaputtaa ja vääntää lihavia sääriään pehmeässä mullassa.
— Ei se siinä, kuivahkossa mullassa … eihän mullasta tahriinnu?
Ja poika sai mennä. Jo ensi askelilla pienet sääret sekaantuivat. Äidinkin täytyi nauraa, vaikka mieltä jo kiusasikin kohta jälestä seuraava pyykki.
— Voi, voi, joutui hän voivottelemaan samalla, kun työt muistuivat mieleen, ja tässä nyt vain näin tulee aikansa kuluttaneeksi.
— Hetkinen huvillekin, Martta-kulta, lohdutti Väinö ja katsoi hymyillen silmiin, kun Sohvi jo huolissaan palaamista ajatteli. Moni tehtävä odotti, kun ei ollut ketään, jota käskeä edestään edes pikkujuoksuihin.
Heikki taapusti yhä pellolla, vaikka västäräkki jo olikin siirtynyt etäämmälle, visertäen ja keinutellen nyt taimilavan reunalla ja jutellen parin tuttavan kera jotka hyppivät ja keikuttivat siinä lähiseutuvilla.
Kanteleinen alotti uudelleen ojanluonnin. Vaikka Sohvilla oli kiire, jäi hän ihaillen katselemaan miehensä työskentelyä. Mies tunsi tämän katseen selkänsä takaa, ja se nostatti riemuisaa kevätkuumetta. Vaimoonkin vaikutti tämä työnilon nostattava mahti.
— Ja minä vain tässä laiskana! jatkoi hän ajatustaan ääneen huudahtaen ja pyörähti etsimään Heikkiä, joka oli muutamaksi silmänräpäykseksi unohtunut. Heikki oli sillävälin istunut peltoon ja saanut käsiinsä onkimadon. Äiti juoksi luokse:
"Hyi, hyi!"
Mato viskattiin, ja ennen kuin Heikki huomasikaan, sai hän kiitää taloa kohti hilpeästi juoksevan äidin sylissä. Isä katseli tätä menoa. Sohvin liikkeiden viehättävä joustavuus tavoitteli huippuaan tuossa hänen lapsi sylissä juostessaan. Kun Heikki ehti huomata, että hänet vietiin pois pellolta, alkoi hän kirkua ja pyrkiä pois juoksevan äidin sylistä. —
Isä nauroi ja rupesi luomaan ojaa.