VI.
Sisään tullessaan molemmat miehet hikoilivat vahvasti. Päällimmäiset vaatteet heitettiin syrjään ja juotiin kaljaa. Jo ulkona oli Mikkonen hieman raottanut asiaansa, mutta nyt hän alkoi siitä puhua.
Häntä oli yötä päivää kiusannut Eduskunnan äsken tilattoman väestön maanhankinta-asiassa tekemä, hylkäävä päätös. Maanvuokraajain kohtalo oli vuosikausia ollut hänellä painavana mielessään. Aina siitä ajasta saakka, jolloin oma poikansa oli hänelle valaissut miten kauhea kansallis-yhteiskunnallinen synti olisi häätää esim. Kivinotkon torpan vanhoja asukkaita, oli hän melkein yhtämittaa ajatellut maanvuokraolojen ja pienviljelyksen järjestelyä. Sanomalehdet olivat asiasta puhuneet ja hän oli niitä lukenut, tulematta paljoakaan viisaammaksi juuri tässä asiassa. Valtiopäivillä oli riidelty, puoluepuhujat olivat käyneet asiaa selittämässä. Ne synnyttivät kyllä uusia ajatuksia, mutta kaikki töksähtivät lopulta yhteen suureen puskuriin: maan omistukseen. Usein oli asiasta juteltu kylänmiesten ja varsinkin opettajan kanssa, mutta yhä oli kysymys avoinna.
Omien vuokralaistensa kanssa hän oli jo aikoja sitte asian selvittänyt. Kaksi torpparia ja kolme mäkitupalaista olivat saaneet uudet kontrahdit. Niistä sovittaessa ei oltu sanaakaan riidelty, eikä sittemmin jälkeenpäinkään.
Tarkastellessaan vuokrasuhteita omalla kylällä, oli Mikkonen tehnyt sen havainnon, että ainakin täällä on aivan lapsellista odottaa lainsäädännön pakkotoimia, koska suhteet voidaan aivan yksinkertaisesti ja helposti järjestää muutenkin. Mutta kyläläisten, niin maanomistajain kuin vuokraajainkin haluttomuus sovitella, se häntä tuskastuttaa.
— Mitä järkeä on siinä, puhui hän, että minä maanomistajana odotan pakkolakia säätämään sopimusrajoja minun ja maani vuokraajan välille? Jos nimittäin pakko tulee, ja se tulee, kun on niin suunnattomasti ihmisiä, joiden pitäisi viljellä maata ja elää siitä, sekä suunnattomasti maata, johon viljelijän käsi ei ole ikinä koskettanut, mutta jota nyt ei viljellä syystä tai toisesta. Nämä maattomat maamiehet ja viljelemätön maa pitää saattaa yhteen … siittämään ja synnyttämään elämää, eikö niin?
— Varmasti!
— Tässä tulee pakkolainsäädäntö, ellemme suosiolla asiaa järjestä. Ei suinkaan Suomen kansan kehitystarve anna töksäyttää itseään siihen, tahdommeko me vai emmekö tahdo jotain asiaa. Pakkolaki tulee, emme me voi sitä estää enempää kuin voimme estää kevään tahi syksyn tuloa. Sen on pakko tulla. Eihän voi eikä saa häätää ihmisiä kodeistaan kymmenin tuhansin maantielle, tehdä heistä maantien kiertolaisia, yhteiskunnan hylkyjä vain sen vuoksi, että siitä sattuu olemaan minulle muutaman markan hyöty eikä ole lakia joka voisi estää minua tätä etuani käyttämästä? Sehän olisi kirottua työtä! Sitä maata, jossa niin tehtäisiin, seuraisi Jumalan vanhurskas rangaistus … ja minä häviäisin varmasti kymmenin kerroin sen luullun hyödyn, minkä otaksuisin saavani niistä maatilkuista, joiden viljelijät häätäen olisin tehnyt tälle maalle uusia vaivaisia, kerjäläisjoukkoja ja rosvolaumoja, vähentänyt maatyöväkeä ja lisännyt erämaita…
— Noh, pakkolaki tulee, kun sitä kerran pakko vaatii. Mutta minkälainen? Onko meidän aikamme jo niin pitkällä että maakysymys on valmis ratkaistavaksi ikuisiin aikoihin? Tuskin! Kukin polvi viisastuu ja pitää huolen omasta itsestään. Älkäämme murehtiko mikä heille sopii… Laskekaamme edistys vain irti meidän aikamme jarruista. Tulevaisuus kyllä pitää huolen itsestään…
— Mutta hullukin ymmärtää, että pakkolaki tulee loukkaamaan omistusoikeutta. Mitäs se loukkaisi! Mistäs se ottaisi turvaa häädönalaisille? Eikö niin?
Mikkonen tuijotti yli kulmainsa terävästi Kanteleista, joka nojasi pöytään kämmenpäidensä varassa, paidanrinta avoinna ja kuunteli.
— Kyllä, hän myönsi, vakuuttavasti ravistaen päätään.
— No niin. Ja minunko, vapaan talonpojan pitäisi jäädä jouten odottamaan ja katsomaan päältä kun muut, maatyölle, maan luonnonlaeille ja maahengelle vieraat ihmiset säätävät lakeja, joiden mukaan minun pitäisi maamiehenä järjestää elämäni? Hui hai!
Mikkonen päästi helakan mahdottomuuden naurun. Sitte hän huitasi molemmin käsin:
— Minä järjestän itse!
Nyt oli Kanteleisenkin silmissä alkanut elää.
— Ja pääsette huokeammalla … ja saatte olla riippumaton.
— Niin.
— Mutta kaikki eivät voi ottaa asiaa tältä kannalta, muistutti
Kanteleinen.
— Siinähän se on! Täällä on keinottelija, täällä meidän rinnassamme, joka sokaisee silmät. Keinottelija! Mikkonen painoi kädellään sydämen paikkeille ja näytti pää kallellaan tuijottaessaan hieman hassulta.
— Niin se on, todisti Kanteleinen. Se on keinottelijavaisto, jota nyt on niin vahvasti kehitetty ja joka johtaa meitä etsimään hyvinvointia toistemme kustannuksella.
Hän innostui sanoessaan:
— Mutta ihmiset tulee kasvattaa löytämään ja tuntemaan yhteisetujen jättiläisarvot. Vain se voi hävittää keinottelun ja ohjata siihen käytetyn neron palvelemaan ihmiskuntaa.
— Ai-van tot-ta! huudahti Mikkonen.
— Ja sen näkee, jatkoi Kanteleinen, miten herkkiä ihmiset ovat vaikutukselle, kun vain sattuu koskettamaan oikeata jännettä. Nyt on alotettu Kyläsuon viemärityöt, eikä yksikään kylänmiehistä ole enää pyrkinyt jänistämään joukosta sen jälkeen, kun liittyi joukko sellaisia miehiä, jotka sitoutuivat viemään asian läpi, huolimatta siitä, pysyivätkö kaikki mukana vai ei. Saatte nähdä, siitä tulee Jokirannan siunaus.
Mikkosen huomio ei tälläkään kertaa aivan erikoisesti kiintynyt suohon, vaikkakin oli itse ollut niiden joukossa jotka sitoutuivat viemään kuivausasian perille. Hänen omituinen luonteensa etsi nyttemmin aina uusia ajattelemisen ja harrastuksen aiheita. Niin syventynyt oli hän nytkin tilattomain ja torpparien elämänkohtaloihin, että varsinaisesti pysähtymättä suokysymykseen palasi siihen kohta:
— Mutta mitä me voisimme tehdä tässä meidän kylässämme tilattomain ja torpparien asian hyväksi? kysyi hän, äänessä sävy joka merkitsi: vain tämä yksi on tarpeellinen.
Kysymyksellä oli kuitenkin kokonaisuudessaan neuvoa kysyvä tarkoitus, ja sekin vivahdus soi äänessä.